Hei ihmiset,
Minä en ole uskossani niin vahva kuin toivoisin. Rukoilen aika harvoin (joka ilta kuitenkin), mutta en voisi kuvitellakaan, ettei Jumalaa olisi olemassa. Välillä on vaan jotenkin niin epätoivoinen fiilis, että uskonko tarpeeksi(?)? Onko uskoni tarpeeksi vahvaa? Raamatussa puhuttiin sinapinsiemenen vertauskuvasta ja välillä tuntuu niin siltä, että sinapinsiemenkin on iso.
Minun elämässäni on tapahtunut ihmeitä, joita Jumala on aikaansaanut. Tiedän sen. Asuin ulkomailla ja yhtenä yönä minulla ei ollut paikkaa, minne mennä. Muistan, kun ajatus "Ei Jumalaa ole" täytti pääni. Olin epätoivoinen! Ei ollut varaa mennä hienoihin hotelleihin. Mutta yhtäkkiä edessäni seisoi poika, joka antoi flyerin läheisestä halvasta hostellista. Palvelu siellä oli erittäin ihanaa, kaikki ihmiset kohtelivat toisiaan kunnioituksella. Eikä kyseessä ollut kristillinen paikka. Tietysti pyysin Herralta anteeksi ajatuksiani. Hän kuitenkin näki epätoivoni!
Mutta jatketaanpa..Ei kukaan ole väittänyt, että elämä olisi helppoa. Sitä niin usein vain ajattelee, että kunpa pelastuisin, muuten elämälläni ei ole ollut mitään järkeä. Ja kunpa ei-uskova mieheni pelastuisi. Rakastan häntä niin!
Olen uskossani yksin (tai kaksin Jumalan kanssa). En käy seurakuntien tapahtumissa, koen ne jostain syystä tekopyhiksi (johtuen varmasti huonoista kokemuksista, mitä koin kotiseurakunnassani), mutta jotenkin näin olen pärjännyt tähän asti. Käyn kirkossa pääsiäisenä ja jouluna ja todella pyrin pyhittämään nämä tärkeät pyhäpäivät pohdinnalle, että miksi niitä vietetään.
Suurin osa ystävistäni ei (tietääkseni) usko, suuri osa ei kuulu kirkkoon (millä ei siis todellakaan ole tekemistä sen uskon kanssa), joskus olisi vaan kiva jutella/vaihtaa ajatuksia jonkun toisen uskovaisen kanssa. Riparilla aina toitotettiin sitä, että yksinäinen tuohi ei kauaa pala. Aina patistettiin seurakuntaan, jossa ei sitten vähemmän cooleja (niin kuin minä)ihmisiä kohdeltu ollenkaan ihmisinä.
Luen Raamattua harvoin/vähän. En muista koska viimeksi, mutta olen vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen löytänyt lempikohtani.
Nähtävästi tällä kirjoituksella ei ole mitään pointtia.. kunhan vaan näpyttelen konetta.. Jos nyt vaan joku on samassa tilanteessa ollut joskus, niin olisi kiva kuulla.
Onko joku uskossaan yksin? En todellakaan kaipaa seurakuntaa seurakseni. En halua, että minua painostetaan käymään eri ryhmien kokouksissa (helluntalaiset, jehovan todistajat jne.). Näin on minulle tehty jo pitkään. Ja se ahdistaa.
Kirjottakaa edes jotain (mutta ei-kiitos mitään v*ttuilu viestejä. Uskoni on tärkein asia minulle maailmassa. Minä kunnioitan sitä, että sinä et usko, kunnioita sinä sitä, että minä uskon!)
Minä en ole uskossani niin vahva kuin toivoisin. Rukoilen aika harvoin (joka ilta kuitenkin), mutta en voisi kuvitellakaan, ettei Jumalaa olisi olemassa. Välillä on vaan jotenkin niin epätoivoinen fiilis, että uskonko tarpeeksi(?)? Onko uskoni tarpeeksi vahvaa? Raamatussa puhuttiin sinapinsiemenen vertauskuvasta ja välillä tuntuu niin siltä, että sinapinsiemenkin on iso.
Minun elämässäni on tapahtunut ihmeitä, joita Jumala on aikaansaanut. Tiedän sen. Asuin ulkomailla ja yhtenä yönä minulla ei ollut paikkaa, minne mennä. Muistan, kun ajatus "Ei Jumalaa ole" täytti pääni. Olin epätoivoinen! Ei ollut varaa mennä hienoihin hotelleihin. Mutta yhtäkkiä edessäni seisoi poika, joka antoi flyerin läheisestä halvasta hostellista. Palvelu siellä oli erittäin ihanaa, kaikki ihmiset kohtelivat toisiaan kunnioituksella. Eikä kyseessä ollut kristillinen paikka. Tietysti pyysin Herralta anteeksi ajatuksiani. Hän kuitenkin näki epätoivoni!
Mutta jatketaanpa..Ei kukaan ole väittänyt, että elämä olisi helppoa. Sitä niin usein vain ajattelee, että kunpa pelastuisin, muuten elämälläni ei ole ollut mitään järkeä. Ja kunpa ei-uskova mieheni pelastuisi. Rakastan häntä niin!
Olen uskossani yksin (tai kaksin Jumalan kanssa). En käy seurakuntien tapahtumissa, koen ne jostain syystä tekopyhiksi (johtuen varmasti huonoista kokemuksista, mitä koin kotiseurakunnassani), mutta jotenkin näin olen pärjännyt tähän asti. Käyn kirkossa pääsiäisenä ja jouluna ja todella pyrin pyhittämään nämä tärkeät pyhäpäivät pohdinnalle, että miksi niitä vietetään.
Suurin osa ystävistäni ei (tietääkseni) usko, suuri osa ei kuulu kirkkoon (millä ei siis todellakaan ole tekemistä sen uskon kanssa), joskus olisi vaan kiva jutella/vaihtaa ajatuksia jonkun toisen uskovaisen kanssa. Riparilla aina toitotettiin sitä, että yksinäinen tuohi ei kauaa pala. Aina patistettiin seurakuntaan, jossa ei sitten vähemmän cooleja (niin kuin minä)ihmisiä kohdeltu ollenkaan ihmisinä.
Luen Raamattua harvoin/vähän. En muista koska viimeksi, mutta olen vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen löytänyt lempikohtani.
Nähtävästi tällä kirjoituksella ei ole mitään pointtia.. kunhan vaan näpyttelen konetta.. Jos nyt vaan joku on samassa tilanteessa ollut joskus, niin olisi kiva kuulla.
Onko joku uskossaan yksin? En todellakaan kaipaa seurakuntaa seurakseni. En halua, että minua painostetaan käymään eri ryhmien kokouksissa (helluntalaiset, jehovan todistajat jne.). Näin on minulle tehty jo pitkään. Ja se ahdistaa.
Kirjottakaa edes jotain (mutta ei-kiitos mitään v*ttuilu viestejä. Uskoni on tärkein asia minulle maailmassa. Minä kunnioitan sitä, että sinä et usko, kunnioita sinä sitä, että minä uskon!)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Raamatun hyväksyminen tai torjuminen on jotakin perustavanlaatuista. Ihmisen kohtalo riippuu siitä, jos torjuu Raamatun totuuden, torjuu elämän aidon, alkuperäisen tarkoituksen.
Koska kukaan ei voi elää elämää, jossa ei ole tarkoitusta, tällöin elämälle joudutaan sepittämään keinotekoinen tarkoitus ja elämään harhakuvissa. Harhakuva on esimerkiksi se että raha toisi aidon onnen.
Sinä, ihminen, joka luulet että olet yksin, et ole yksin. Jumala on olemassa, ja hän on Jumala, joka on sinua varten.
Jumalan sanan keskeisin ydin on tämä: Minä ole sinun kanssasi, minä olen teidän kanssanne. Uudessa testamentissa hän on Immanuel: Jumala meidän kanssamme. Jumala on kansansa kanssa.
Näillä sanoilla tervehdin sinua Pirp. Minäkin käyn harvoin seurakunnassa ja tuntuu myöskin että olisin ”uskossa yksin”, ei ole edes ”helluntalaiset, jehovan todistajat” ahdistelleet, joskus jopa toivon että ”ahdistelisivat”.
ihmisten keskellä. Monet uskovat elävät yksin,
vaikka kuuluvat johonkin kristilliseen yhteisöön.
Tämä huuto:"Elohi, Elohi, lema shevaktani"= Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?!" on tuttu monille kristityille.
Ihminen saa ottaa vastaan Jeesuksen puhdistavan veren peson synneilleen ja saa tulla Jumalan lapseksi ilman minkäänlaisia vaatimuksia.
Eihän vauvalta voi vaatia mitään. Seurakuntaan synnytään ylhäältä, sinne ei liitytä eikä siunata.
Jumalan pelastama ihminen on kutsuttu vapauteen eikä orjuuden ikeeseen. Ihmiset saattavat painostaa heitä sääntöjensä mukaan taipumaan, mutta Herra Jeesus on kutsunut meidät vapauteen.
Saamme vaeltaa ristinkannon alaisuudessa Jumalan Karitsaa seuraten ja tämä tie vie sanomattomaan onneen ja riemuun.
Suuri kiitos molemmille lohduttavista ja kannustavista sanoistanne.
On todella ihana tietää, ettei ole yksin tämän elämäntilanteen takia (jota on kestänyt kutakuinkin 10 vuotta, jolloin en enää mennyt srk:n tapahtumiin)
Kiitos ja Herran siunausta elämäänne!
Hei Pirp!
Itse en kuulu mihinkään kirkkoon enkä ole uskovainen, mutta kunnioitan silti uskoasi. On myös hienoa, jos saat siitä voimia elämääsi. Haluaisin kuitenkin valottaa hieman sitä ajattelua, millä itse lähestyn näitä asioita. Ehkä se auttaa sinua omassa elämässäsi, ehkä ei. Näillä palstoilla kyllä usein kärjistetään asioita liiaksi, jolloin uskominen tai sen puute nähdään ainoina oikeina ratkaisuina. Usein myös loukataan toista osapuolta. Nämä ovat kuitenkin hyvin henkilökohtaisia päätöksiä, eikä kukaan voi tehdä niitä toisen puolesta. Nojoo, vähän pitkä aloituspuhe, mutta asiaan...
Esimerkiksi kertomuksesi halvan hostellin löytämisestä. Itse olen matkustellut paljon, ja törmännyt useasti eri hostelleita mainostaviin poikiin. Jos olet ollut ulkomaalaisen näköinen, kenties harhaillut kaduilla, pitänyt rinkkaa selässä, tai muuten vain olette sattuneet samalle reitille tämän pojan kanssa, on varsin todennäköistä, että hän on sinulle majapaikkaa tarjonnut. Koska, kuitenkin täysin omana tulkintanasi, liitit tämän sattuman Jumalaan, aloit välittömästi tuntea syyllisyyttä Hänen kyseenalaistamisestaan. Sinulla on kuitenkin täysi oikeus tehdä oma tulkintasi asiasta. Ja mikäli tulkitsemme tapausta "uskovaisten kielellä", eikö Jumala kuitenkin voisi antaa sinulle anteeksi epäilysi, kun sitä vielä kadutkin?
Uskon myös, että monella uskovaisella on varsin henkilökohtainen näkemys Jumalasta. Oletko miettinyt, mikä sinun näkemyksesi Hänestä on? Tukeeko Hän sinua vaikeissa päätöksissä? Vahtiiko hän sinua ja tekemisiäsi? Piirteitä on varmasti monia. Kun vielä itse kuuluin kirkkoon, podin mm. nuorempana suurta häpeää itseni tyydyttämisestä. Raamatun mukaanhan se on syntiä. En kuitenkaan voinut biologiselle minälleni mitään, vaikka yritin. Jälkeenpäin olen myös tyytyväinen, että en itseltäni sitä puolta kieltänyt. En kuitenkaan aiheuttanut toimillani kenellekään ulkopuoliselle mitään haittaa. Kukaan muu kuin Jumala ei siis olisi pystynyt syyllistämään minua teoistani. Jumala, joka siis perustui vain minun uskooni Hänestä, syyllisti minua siitä. Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että lähinnä kyse oli siitä, että syyllistin itse itseäni, itseni tyydyttämisestä. Ja millä perusteella? Sillä perusteella, että minulle oli Jumalaan vedoten opetettu, että se on väärin? Hämmentävää, eikö?! :)...
Ja vaikka en enää kirkkoon kuulukaan, uskon vakaasti että maailmassa hyvä voitaa pahan, ja että lähimmäisen rakkaus on elämän kauneimpia asioita. Pyrin myös yhä toimimaan näiden periaatteiden mukaisesti. Jos kuuluisin kirkkoon ja uskoisin Jumalan olemassaoloon, voisin hyvinkin ottaa nämä asiat uskoni perustaksi. Ovathan ne varsin keskeisiä asioita luterilaisessa teologiassakin, vaikka siellä kyllä monesti synti ja ihmisen kurjuus saavat ylivallan tältä positiivisemmalta puolelta. Uskonnossa kuitenkin on se hassu piirre, että voit vapaasti valita, mihin uskot. Voit uskoa valvovaan ja ankaraan Jumalaan, tai rakastavaan ja anteeksiantavaan Jumalaan. On monia, joiden mielestä vain yksi usko on oikea, mutta lopulta mielipiteitä on yhtä monia kuin esittäjiäkin. Miksi siis tuntisit syyllisyyttä uskostasi? Etenkin, jos voisit nähdä sen myös elämäsi rikkautena ja yksinomaan positiivisena ja voimia antavana asiana? Raamattu on niin monitulkintainen kirja, että voit perustella uskosi sen kautta lähestulkoon miten itse parhaana koet.
Mainitsit myös, että toivoisit, että ei-uskovainen miehesi pelastuisi. Jumalasta tai pelastumisesta ei tässä maailmassa kuitenkaan kerro mikään muu kuin Raamattu. Ne ovat siis täysin uskon asioita. Tätä tietoa vasten sinun ei ehkä tarvitsisi olla huolissasi miehesi pelastumisesta? Voin myös kuvitella, että koet asian ristiriitaiseksi. Koska itse uskot pelastukseen, haluaisit myös, että miehesi pelastuu. Tämä on luonnollista. Pelastuminen, synti, Jumala, taivas, helvetti, jne ovat kuitenkin olemassa vain, jos niihin uskoo. Tulkitsin myös, että koet itse oman uskosi kovin henkilökohtaisena, mistä kunnioitan sinua suuresti. Et varmaan ole ensimmäisenä saarnaamassa muille "oikeasta uskonnosta". Pitäisikö silloin toisaalta miehelläsikään olla tarvetta tulla uskoon, uskoa pelastukseen, ja pelastua...?! Tärkeintä, että sinä saat voimasi Jumalasta, johon uskot!
En tiedä, oliko tämäkään kovin johdonmukaista, mutta jatketaan toki puolestani jutustelua!
-TO
Kiitos pitkästä viestistäsi!
Olet siinä oikeassa, että ihminen itse pystyy periaatteessa päättämään, uskooko ankaraan ja valvovaan vai rakastavaan Jumalaan. Minä uskon, että Hän on molempia. Vähän niinkuin Isät yleensäkin (ainakin pitäisi olla).
Tuo hostellin löytymisjuttu oli sinänsä ihme omaan elämääni. Tiedän kyllä, että näitä hostelflyerpojuja kiertelee, mutta kun se oli sillä sekunnilla siinä, kun ajatus tuli päähäni. On aivan turha yrittää vakuttaa muita, että se oli ihme, koska muita ei ollut paikalla. Muitakin konkreettisia "todisteita" on toki ollut. Tällä hetkellä on vaan joku ihmeen suvantovaihe.. Ihmiset kertovat, kuinka kokevat Pyhän Hengen kosketuksen, kun vain rukoilevat. Minä en ole kokenut sitä aikoihin niin konkreettisesti.
Pidän oman uskoni henkilökohtaisena asiana. En paasaa ihmisille siitä, muuta kun silloin kun he itse haluavat siitä kuulla. Rukoilen paljon ihmisten puolesta (tai lähinnä huokailen). Edelleenkin lähimmät ihmiset ovat periaatteessa tavallisia suomalaisia ihmisiä, jotka eivät usko juuri mihinkään. Mutta sekin on niin tärkeää, että uskoo omaan itseensä.
Ottaen huomioon, että uskon Jumalaan, en todellakaan voi tietää "millä perusteella"(??) ihmiset pelastuvat. Hän yksin sen tietää. Rukoilen, että se riittää, että tekee parhaansa. Yrittää olla hyvä ihminen, kunnioittaa muita. Jumala kyllä näkee ihmisten sydämen sisään ja näkee, mitä siellä on. Pelkään todella sitäkin, että minä en ole tarpeeksi hyvä. Usein pahat ajatukset valtaavat mielen. En minä oikeasti osaa kaikkia rakastaa (esim. juuri eilen raivostuin silmittömästi, koska läheisen ystäväni puoliso on väkivaltainen ystävääni kohtaan. Edelleenkin tekee mieli lyödä/kuristaa tmv. kyseinen tyyppi)
Minä masturboin, katson pornoa. Kyllä se on oman tulkinnan mukaista, mutta minusta se ei ole syntiä. Elän avoliitossa (Raamatussa EI ole vihkimistä)ja TIEDÄN, että Jumala on tarkoittanut minulle juuri tämän, ihanan ihmisen. Nämä kaikki omaan seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat mielestäni inhimillisiä. Minä en oikeasti ole koskaan potenut niistä syyllisyyttä, koska Jumala on luonut meidät omaksi kuvakseen. Esimerkiksi naisella klitoris on tehty pelkästään seksuaalisen mielihyvän tuottamiseksi. Olen bi. Minulla on homo/lesboystäviä. En kuuntele kristillistä musiikkia.
Minä en tuomitse ketään. Joskus tietysti ihmisten käyttäytyminen ja luonnon laiminlyöminen saavat sapen kiehumaan, mutta kelläpä ajattelevalla ihmisellä ei?
Olen todella kiitollinen perusteellisesta viestistäsi. Sinun viestisi on huomattavasti johdonmukaisempi kuin minun (heitin vaan sanoja paperille sitä mukaa kun ne mieleen tulivat)ja voidaan edelleenkin jatkaa tätä keskustelua minun puolestani. Sinun on turha pelätä, että alan tuomita sinua tai tuputtaa omaa uskoani (huom. en puhu uskonnosta, koska omasta mielestäni uskonnot ovat saaneet aika paljon pahaa aikaan. Usko on eri asia)
Kaikkea hyvää elämääsi!
Nimittäin hauskahan näitä asioita on välillä pohtia :)...
Jos aloitan pelastumisesta. Eikö Raamatun mukaan pelastuminen lähde mm. hyvistä teoista? Jos uskonnollinen on teoistaan vastuussa Jumalalle, uskonnoton on vastuussa lähinnä itselleen. Toki, sekä uskovainen että uskonnoton elävät varmasti laadullisesti parempaa elämää tekemällä hyviä tekoja kuin pahoja tekoja. Tässä mielessä ero ei välttämättä ole suuri - ainakaan niin suuri, kuin sen näillä palstoilla usein nähdään olevan ;). Sanoit kuitenkin, että pelkäät, että et ole liian hyvä, etkä aina osaa rakastaa. Itse ehkä neuvoisin miettimään riittämättömyyden sijaan sitä, mitä oikeasti voisin tehdä paremmin, vaikka ei se aina helppoa ole... kyllähän uskonnotonkin hyväksyy ihmisen rajallisuuden...
Voisin tähän liittyen kertoa esimerkin omasta elämästäni. Oma äitini on alkoholisti. Huomasin hänen normaalia suuremman alkoholinkäyttönsä kenties n. 16-vuotiaana, mutta ennen kuin tajusin hänen olevan alkoholisti, aikaa kului paljon. Toki, eihän tuon ikäinen nyt vielä näe kaikkea. Voin kertoa, että minun on ollut todella vaikea rakastaa äitiäni, ja asia vaivasi minua ennen varsin paljon. Hän oli välillä uhmakas, välillä heikko. Hän joko haukkui (ei aina minua, mutta muita), tai kaipasi sääliä.
Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että äitini ON alkoholisti. Ryhdyin selvittämään mitä alkoholismi ja hänen tapauksessaan siihen liittyvä masennus oikeastaan ovat. Sitä kautta opin ymmärtämään äitiäni tavalla, millä en ollut aiemmin ymmärtänyt. Tämän kautta pystyn myös vilpittömästi osoittamaan hänelle rakkautta, sillä ymmärrän hänen tilannettaan, ja haluan auttaa häntä. Toki, ei äitini vielä terve ole, ja hänellä on vielä monta estettä ylitettävänään, enkä minäkään osaa täysin vilpittömästi häneen vielä suhtautua. Silti minun on helpompi tukea häntä ja suhtautua häneen, kun tiedän mistä alkoholismissa on kyse.
Näin ollen voisi sanoa, että hyvän tekeminen vaatii joskus asioiden syvällisempää pohdiskelua. Nämä asiat eivät välttämättä ole uskonnollisia, eikä riittämättömyyden pohdiskelu välttämättä helpota auttamista. Sitäpaitsi, eihän Raamatun kirjoittamisen aikoihin tiedetty paljoakaan esim. psyykkisistä häiriöistä.
Niinpä ymmärrän hyvin, että olet vihastunut ystäväsi väkivaltaiselle puolisolle. Hänen väkivaltaisuudessaan ovat kuitenkin varsin todennäköisesti takana esim. hankala lapsuus, vaikeudet käsitellä omia tunteitaan, yms tekijät, mille hän ei itse yksin välttämättä mahda mitään. Toki, eri asia on, onko hän valmis vastaanottamaan apua. Eikä avun tarjoaminenkaan aina ole helppoa, jos itselläänkin on tunteet pelissä, kuten minulla oli äitini kanssa. Eikä avun tarjoaminenkaan aina ole sinun tehtäväsi, kuten ehkä tämän puolison tapauksessa, mutta ainakin voit lukea mistä väkivaltainen käyttäytymien yleensä johtuu, jolloin ymmärrät asiaa paremmin. Tämän ensiaskeleen ottamisen jälkeen usein seuraavatkin askeleet tuntuvat helpommilta ja selvemmiltä.
Vihan tunne (kun mainitsit, että voisit kuristaa sen tyypin ;) ehkä yleensä johtuu siitä, että ihminen ei ymmärrä tilannetta kokonaisuudessaan. Hän näkee vain sen osan, mikä siinä eniten sotii arvojaan vastaan. Itse olen lähestynyt asioita siten, että yritän miettiä, miksi jostain asiasta vihastuin, ja mitä muuta asiaan liittyy - eli oliko vihastumiseni kenties aiheetonta. Sen jälkeen sille tunteelle onkin usein helppo nauraa. Ja näin kärsivällisyys ja ymmärrys kasvavat. Silti, kaikkihan me aina välillä jostain vihastumme :)...
Mitä muuten tulee sinuun ja miesystäväsi pelastumiseen, juolahti vielä mieleeni, että mahtaisittekohan te molemmat pelastua, mikäli ottaisitte tavoitteeksenne kuolla onnellisena? Uskon, että voitte saavuttaa sen olemalla hyviä toisillenne, uskosta tai uskomattomuudesta riippumatta, sekä yrittämällä ymmärtää toisianne eri tilanteissa. Itse olen ainakin omalle naisystävälleni sanonut, että haluan kuolla onnellisena, ja jos vain mahdollista, mieluiten hänen kanssaan. Ja meillä on kyllä ihanaa yhdessä, mistä olen todella onnellinen. Ja näin minä ainakin uskon olevani onnellinen ja "pelastuvani" tässä elämässä. Olisiko tämä myös paras tapa varmistella kuoleman jälkeistä pelastumista, mikäli siihen uskoo?!
En tiedä, mutta hauskahan näitä oli taas pohtia.
Toivottavasti pidät lumesta, sillä ajattelin toivottaa valkoista talvea ja kaikkea hyvää sinunkin elämääsi!
Juu, kyllähän tuo talvi kivaa tekee synkän syksyn jatkoksi. Välillä on vaan suht vaikeeta edessä suht jäisellä tiellä, kun pelkää lähes hysteerisesti liukastumista..
Kirjoitit, että Raamatun mukaan pelastuminen lähtee hyvistä teoista. Onhan siinä paljon ohjeita tyyliin tee sitä, älä tee tätä, mutta tekojen kattona on armo, jonka ansiosta pelastumme.
Vielä tästä ystävästäni, josta kerroin. Olen tuntenut sekä hänet että poikaystävänsä melkein kymmenen vuotta. Viimeisen muutaman vuoden aikana puoliso on muuttunut (miten sen nyt sanoisi nätisti) narsistiseksi kusipääksi. Ystäväni on maailman ihanin ihminen, jota rakastan hyvin paljon ja puoliso on ollut jossain vaiheessa todella hyvä ystäväni. Mutta vuosien kuluessa tämä ihminen on muuttunut. Olemme todella vakavasti miettineet, voiko tämä johtua jostain (mielen)sairaudesta. Hän on useimmiten ilkeä, niin minulle kuin puolisoolleenkin, ei omaa pätkääkään empaattisuutta, ei osaa käyttäytyä pätkääkään(v*ttuilee aivan kaikille). Sellainen ihminen, joka on aina saanut kaiken, mitä on halunnut. Mistään ei ole IKINÄ tarvinut taistella. Aikojen saatossa hänellä on jäljellä enää yksi ystävä, joka on vähän alistuvampi tyyppi, eli kestää varmasti tuon ihmisen v-mäisyyttä.(rikkaan perheen kakara..)
Kuulostan katkeralta, mutta ystäväni on joutunut kokemaan suht kovan elämän koulun ja ansaitsee huomattavasti parempaa kuin nykyistä.
Jo sinun kirjoituksestasi huomaan, että olet joutunut pohtimaan elämässäsi suht paljon. Osa ihmisistä ei ikinä joudu tekemään mitään rankempia valintoja, joillekin elämä on helppoa. Mutta siitä huomaa, että ihmisinä he eivät kasva. Jopa oma siskonikin on sellainen ja sitten kun ensimmäinen kolahdus tapahtui kolmekymppisenä, meinasi koko elämä kaatua.
Olen itse ollut aina enempi masentuneisuuteen taipuvampi. En mitenkään vakavissa määrin, mutta kun asioita pohtii liikaa, saa olon hyvin surulliseksi ja toisaalta kun niitä pohtii hyvissä määrin, tajuaa, kuinka onnellinen saa olla.
Alkoholismista puheen ollen.. eräs todella läheinen ystäväni on pahasti alkoholisoitunut. En väitä todellakaan, että se on sama asia, kun oma äiti juo, mutta olen usein ajatellut asiaa ystäväni äidin kannalta. Hänellä on täytynyt olla hyvin raskasta, koska tällä ihmisellä riippuvuus ei ole pelkästään sitä, että juo, vaan hänellä on myös fyysisiä sairauksia tästä johtuen. Haima ja maksa on todella huonossa kunnossa. Ja vaikka kuinka epätoivoisesti yrittää auttaa, se on mahdotonta, kun ihminen ei halua auttaa itseään. Tällä hetkellä on (taas) se vaihe, jossa hän haluaa lopettaa, mutta vaikka kuinka haluaa uskoa, pelottaa että koska tulee taas se hairahdus. Tämä ihminen on ihana, mutta kun hän juo, hänestä tulee ilkeä ja katkera.
Vaikutat todella ymmärtäväiseltä ja kärsivälliseltä ihmiseltä. Toivottavasti äitisikin osaa sitä arvostaa!
Toivottavasti kuolemme onnellisina ja yhdessä. Uskokoon sitten kohtaloon, sattumaan, Jumalaan tai mihin tahansa, niin rakkaus on niin pyhä asia, että siitä saa olla kiitollinen joka ikinen päivä!
Kiitos, jos jaksoit taasen lukea vuodatukseni. Onnellisuutta!
Usko on yhtä vahva kuin se kohde. "Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut." Juuri meitä heikkoja ja vähäuskoisia Jeesus tuli pelastamaan.
Ehkei sun pitäis katsella sun uskoasi, niin kuin katsellaan mittaria...välillä nousee, välillä laskee. Katso Jeesusta, Jumalan karitsaa, joka selässään kantoi sinun syntisi ristinpuulle ja hävitti ne taivaan tuuliin. Jeesus ei heilu niinkuin mittari. Hän on sama eilen, tänään ja ikuisesti.
Usko meidän omaan uskoomme ei meitä pelasta, vaan usko Jeesukseen, syntien sovittajaan pelastaa. Myöskään tekomme ei meitä pelasta. Jeesus on meidän tekomme! Ajattele niin, se antaa rauhan sydämeesi. Mutta myöskään Jumalan voiman avulla meidän tekomme eivät vieläkään kelpaa Jumalalle. Vaikka uskomme, niin emme silti ole hyviä, vaan pahoja, mutta Jumalan armo lääkitsee, auttaa sietämään tällaista ruumiin alennustilaa. Jumalalle kelpaa vain Jeesus ja se joka pitää Jeesusta kiinni käsivarresta. Jeesus itse vie meidät taivaaseen Jumalan luo, Hänen rakkautensa läsnäoloon. Sano vain: "Jeesus, älä hellitä otettasi minusta, vaan pidä kiinni lujaa."
Rauhaa, iloa ja rakkautta elämääsi taivastiellä!
Karvat nousi pystyyn, kun luin kirjoituksesi. Juuri tuollaista rohkaisua/apua toivoinkin!
Useimmat rukoukseni ovat juuri sitä hätähuutoa Jeesukselle, ettei ikinä jätä minua ja pitää minusta lujaa kiinni.
Siunausta ja rakkautta elämääsi!