Löysin elämäni naisen jo 15-vuotiaana. Kun me mentiin vuoden seurustelun jälkeen kihloihin, tuskin kukaan uskoi että me ollaan yhdessä vielä täysi-ikäisinä ja kaiken lisäksi perustetaan perhe. Mutta niin siinä kävi, että me kasvettiin yhdessä samaan suuntaan. Häitä vietettiin 22-vuotiaina, kun rakkaani odotti esikoispoikaa. Onneamme varjosti vain vaimon taipumus masennukseen.
3 vuotta myöhemmin me oltiin onnemme kukkuloilla, kun vaimo synnytti kaksospojat. Vaimo sairastui kuitenkin poikkeuksellisen vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vaikeaa masennusta kesti yli vuoden. Sinä aikana vaimo kävi päiväsairaalassa, eikä kotona ollessaan tehnyt muuta kuin istunut nojatuolissa ja katsonut telkkaria. Minä ja lapset oltiin hänelle täysin yhdentekeviä.
Koko sen reilun vuoden ajan hoidin kotia ja lapsia ihan yksin. Elämä kahden koliikkivauvan ja yhden uhkaikäisen kanssa on tosi rankkaa! Kaiken lisäksi jouduin paiskimaan reilusti ylitöitä saadakseni perheen talouden pysymään kasassa. Mulle ei jäänyt omaa aikaa lainkaan, vaan jouduin luopumaan kaikista harrastuksista, kavereiden ja sukulaisten tapaamisista ym. kokonaan. Välillä omakin jaksamiseni meinasi loppua, mutta rakkaus lapsiin ja vaimoon antoi mulle voimia ylittää itseni moneen kertaan.
Lopulta vaimolle päätettiin kokeilla sähköhoitoa, kun lääkkeistä ja terapiasta ei ollut riittävää apua. Sähkö toimi hyvin ja vaimon tila koheni silmissä. Iloni vaihtui kuitenkin pian epätoivoon, kun hakiessani lapsia päiväkodista tarhatäti kertoi, että vaimoni oli jo hakenut pojat. Kotiin mennessäni pelkoni paljastui aiheelliseksi: Tyhjän talon pöydällä oli lappu, jossa vaimo kertoi hakevansa eroa ja vieneensä pojat mennessään. Se kaikki oli tullut mulle täytenä yllätyksenä.
Tein heti ilmoituksen poliisille, lastensuojeluviranomaisille ja psykiatriseen sairaalaan. Olin varma siitä, että saisin pojat takaisin jos he vaan olisivat vielä elossa. Vaimonihan oli vain viikkoa aiemmin ollut täysin välinpitämätön lapsia kohtaan. Luulin että hänelle oli tullut joku tilapäinen mielenhäiriö, mutta kuinka väärässä olinkaan!
Pitkän ja raskaan oikeustaistelun päätteeksi vahvistui päätös, jonka mukaan lasten huoltajuus jäi psyykkisesti epävakaalle äidille. Mulle myönnettiin vain oikeus valvottuihin tapaamisiin kerran kuussa, ja missä syy? Oikeuden mukaan isän miestissit vaarantaa lasten psyykkisen kehityksen, joten lapsia tulee suojella tiedolta kaikin mahdollisin keinoin.
Oikeus ei antanut armoa, vaikka miestissini oli epäsuora seuraus vaimoni sairaudesta. Kun perhe ja työ oli vienyt kaiken aikani, mulle ei ollut jäänyt aikaa laittaa itselleni kunnon ruokaa vaan olin joutunut syömään soijanakkeja. Olin antanut perheelle kaikkeni, jopa terveyteni, mutta musta tehtiin sankari-isän sijaan halveksittu hylkiö.
Enää en tee muuta kuin istun kotona ja itken yksinäisyyttäni. 3 viikon päästä saan taas tavata rakkaat lapseni, mutta silloinkin valvoja kyttää että pidän paksua toppatakkia visusti tissieni päällä. En saa edes ottaa lapsia syliini, koska muuten he voisivat tuntea tissini takin läpi. Voiko tätä isän tuskaa sanoin kuvata?
3 vuotta myöhemmin me oltiin onnemme kukkuloilla, kun vaimo synnytti kaksospojat. Vaimo sairastui kuitenkin poikkeuksellisen vaikeaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Vaikeaa masennusta kesti yli vuoden. Sinä aikana vaimo kävi päiväsairaalassa, eikä kotona ollessaan tehnyt muuta kuin istunut nojatuolissa ja katsonut telkkaria. Minä ja lapset oltiin hänelle täysin yhdentekeviä.
Koko sen reilun vuoden ajan hoidin kotia ja lapsia ihan yksin. Elämä kahden koliikkivauvan ja yhden uhkaikäisen kanssa on tosi rankkaa! Kaiken lisäksi jouduin paiskimaan reilusti ylitöitä saadakseni perheen talouden pysymään kasassa. Mulle ei jäänyt omaa aikaa lainkaan, vaan jouduin luopumaan kaikista harrastuksista, kavereiden ja sukulaisten tapaamisista ym. kokonaan. Välillä omakin jaksamiseni meinasi loppua, mutta rakkaus lapsiin ja vaimoon antoi mulle voimia ylittää itseni moneen kertaan.
Lopulta vaimolle päätettiin kokeilla sähköhoitoa, kun lääkkeistä ja terapiasta ei ollut riittävää apua. Sähkö toimi hyvin ja vaimon tila koheni silmissä. Iloni vaihtui kuitenkin pian epätoivoon, kun hakiessani lapsia päiväkodista tarhatäti kertoi, että vaimoni oli jo hakenut pojat. Kotiin mennessäni pelkoni paljastui aiheelliseksi: Tyhjän talon pöydällä oli lappu, jossa vaimo kertoi hakevansa eroa ja vieneensä pojat mennessään. Se kaikki oli tullut mulle täytenä yllätyksenä.
Tein heti ilmoituksen poliisille, lastensuojeluviranomaisille ja psykiatriseen sairaalaan. Olin varma siitä, että saisin pojat takaisin jos he vaan olisivat vielä elossa. Vaimonihan oli vain viikkoa aiemmin ollut täysin välinpitämätön lapsia kohtaan. Luulin että hänelle oli tullut joku tilapäinen mielenhäiriö, mutta kuinka väärässä olinkaan!
Pitkän ja raskaan oikeustaistelun päätteeksi vahvistui päätös, jonka mukaan lasten huoltajuus jäi psyykkisesti epävakaalle äidille. Mulle myönnettiin vain oikeus valvottuihin tapaamisiin kerran kuussa, ja missä syy? Oikeuden mukaan isän miestissit vaarantaa lasten psyykkisen kehityksen, joten lapsia tulee suojella tiedolta kaikin mahdollisin keinoin.
Oikeus ei antanut armoa, vaikka miestissini oli epäsuora seuraus vaimoni sairaudesta. Kun perhe ja työ oli vienyt kaiken aikani, mulle ei ollut jäänyt aikaa laittaa itselleni kunnon ruokaa vaan olin joutunut syömään soijanakkeja. Olin antanut perheelle kaikkeni, jopa terveyteni, mutta musta tehtiin sankari-isän sijaan halveksittu hylkiö.
Enää en tee muuta kuin istun kotona ja itken yksinäisyyttäni. 3 viikon päästä saan taas tavata rakkaat lapseni, mutta silloinkin valvoja kyttää että pidän paksua toppatakkia visusti tissieni päällä. En saa edes ottaa lapsia syliini, koska muuten he voisivat tuntea tissini takin läpi. Voiko tätä isän tuskaa sanoin kuvata?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tee tissikirja.
Eiköhän kannattaisi valittaa tuommoisesta tuomiosta ja jos kerrot sosiaalitoimistoon äidin masennuksesta ja mitä on ollut aika heidän kanssaan, että olet hoitanut kaiken mahdollisen? Sit tehdään tommoinen tuomio sinua kohtaa, mikä vääryys ja missä oikeus asiaan?? :(
Surullinen juttu, sun kannattaa taistella vaan vastaan, että ei tule väärää tietoa itsestäsi sitten paperille!!!
Miksi helvetissä te isät joilta on otettu lapset pois ette koskaan kerro tarinaanne youtubessa? Olisitte hyviä ja varoittavia esimerkkejä muille miehille, näin muut miehet oppisivat entistä varovaisemmiksi ennen kuin menevät avoliittoon/avioliittoon.
"Useimmiten arviot isyyshuijausten määrästä koko populaatiossa liikkuvat 1-20 prosentin välillä. Yhdysvalloissa tehdyistä (American Association of Blood Banks 2001) noin 300 000 isyystestistä 29 prosenttia osoitti, että kyseessä ei ole lapsen biologinen isä."