Synnytyskipu liioiteltua

Kyllä mä voin ainakin omasta puolestani sanoa että synnytyskivut ovat todella todella kovia kipuja joita ei osaa synnyttämätön edes kuvitella! Mutta kipulääkkeet ovat hyvät ja auttavat kyllä pahinpien kipujen yli!

Itse synnytyshän ei ole tässä se kivuliain juttu vaan mulla ainakin supistukset olivat hirveita mutta joihin epiduraali auttoi välittömästi.

Tyhmää ajatella ettei se olisi niin kivuliasta vain sen takia ettei kukaan muka toista lasta tekisi. Synnytyskipu unohtuu todella nopeasti kun saa sen pienen ihanan nyytin syliinsä!

Ja voin sanoa että vaikka kipu on jäätävä, ei sitä kipua pysty sisäistämään samalla tavalla kun muuta kipua, siinä on niin kova tarve ponnistaa ja ne supistukset auttavat kivun yli!

Kyllä mä ainakin olisin oman lapseni vuoksi valmis vastaanottamaan kuinka kovaa kipua tahansa, on se jotain niin kallisarvoista ja ainutlaatuista! Kolme vuotta lapsettomuudesta kärsittyäni ja haaveenani ainostaan olla äiti en voinut kuvitellakkaan että se olisi näin ihanaa saada ensimmäistä kertaa oma lapsi synnytyksen jälkeen syliin ja olla vihdoin se äiti!

Niitä videoita katsellessa, missä miehet on koneellisesti laitettu kestämään samallaisia kiouja kuin nainen synnyttäessään huomaa, kuinka miehet kärsivät eivätkä kestä kipuja. Naista näiden kipujen keskellä auttaa luonto ja vaisto, naisen kroppa tietää mitä tehdä ja siksi nainen käsittelee nämä kivut paremmin! :)

Vaikka näin 2,5 kk pojan äitinä voin sanoa että synnyttäminen oli elämäni kivuliain ja kauhein kokemus, haluaisin silti toisen lapsen
pienellä ikäerolla, sillä se lapsen saaminen oli silti elämäni paras ja ainutlaatuisin hetki!

Tämäkin aloittaja on todennäköisesti joku mies joka ajattelee että naiset liioittelevat kipujensa kanssa ja että synnytys on lastenleikkiä :)

No joo, kai sitä on niin monta kertomusta synnytyksestä ja kivuista, kun on naistakin jotka ovat synnyttäneet..
Synnytyskivut olivat omalla kohdallani juuri kuin ne olin kuvitellutkin. Supistuskivut olivat minusta hyvin kestettävissä. Toisin kun ponnistuskipu.
Epiduralia anestesiologi ei saanu laitettua joten olin ilman mitään kivunlievitystä. Siltikin sanon ettei supistukset ole pahoja vaan itse ponnistaminen kun tuntuu että värkki repeää..
Niin ja lapseni syntyi perätilassa pehva edellä.

Ei todellakaan mitään kamalaa ollu. Mutta löytyyhän noita mammoja jotka ei enään ikinään tee samaa uudelleen..

Se on niin yksilöllinen asia, johon vaikuttaa niin moni juttu. Toinen avautuu nopeasti ja lähes kivuttomasti, toisella menee vuorokausi ja jos supistukset tuntuvat vain selässä, niin ne ovat sietämättömät.

Juuri neljännen lapseni synnyttäneenä voin sanoa, että kipu on kamala, mutta senkin kestää!Kaksi nuorinta lasta olen synnyttänyt luomuna ilman mitään lääkityksiä, mutta ne olivatkin todella nopeat synnytykset! Silti valitsisin mieluummin lääkkeettömän synnytyksen, koska siinä on aivan erilailla itse mukana, kun ei esimerkiksi tarvitse miettiä miten ja milloin ponnistaa, se vaan tulee luonnostaan! :)

Kyllä se olis tämä ihmiskunta sukupuuttoon kuollut jo aikaa sitten, jos naisille ei olisi kehittynyt taipumusta/kykyä unohtaa kivun suuruus synnytyksen jälkeen. Itse muistan toisessa synnytyksessä kun vesi meni ja kätilölle sanoin, ettö "ai niin TÄTÄKÖ se olikin"

Aapeen päättely on loistavaa Wagner-tasoa!

Keskosen ensisynnyttäjänä eivät sairaalassa uskoneet synnytyksen olevan edes käynnissä. Kun kätilö tuli paikalle supistuksen aikana, totesi samantien varaavansa synnytyssalin. Olin jo 6-7 cm auki, kun epiduraali annettiin. Sitä ennen kipu oli hirvittävä, mutta vain supistusten ajan. Epiduraali loppui 1.5h ennen synnytystä, sen jälkeen mitään lääkitystä ei enää annettu, koska olin jo 10cm auki (kohdun kaula ei laskeutunut). Luonto on kuitenkin armollinen.... en muista tuosta 1.5h juuri mitään.

Toisen kanssa sain epiduraalin 6cm auki ja sen jälkeen spinaalipuudutuksen. Kivut jäi varsin kohtuulliseksi. Synnytys päätyi sektioon (vauva ei mahtunut ulos).

Valitettavasti, taitaa olla tosi asia, että useimmiten synnytyskipu on jotain mitä ei osaa edes kuvitella etukäteen. Silti siitä selviää eikä asialla ole juurikaan merkitystä loppujen lopuksi kun lapsi on saatu onnellisesti ulos.

Oli tosi kovia kipuja, mutta olin ihan tokkurassa aina supistusten välissä. Olin siis saanut kävelyepiduraalin, mutta se oli riittämätön kipuun. Vaikka kivut oliki kovia, haaveilen jo seuraavasta lapsesta. Vaikka tiedostan, että kivut oli kovia, en kuitenkaan muista niitä niin tarkkaan, että pelkäisin. Yksi kaveri kyllä sanoi, ettei ehkä hanki lapsia enempää sen takia, että sattui niin paljon. Kyllä joillekin siis jää kammo.

Me ihmiset olemme kaikki erilaisia. joillakin on matala kipukynnys joillakin korkea. Ei kukaan voi sanoa miten toinen on kokenut kivun. Sitä ei pidä aliarvioida. Hyvä jos joku pääsee helpolla, kaikki ei pääse. Itse neljä lasta synnyttäneenä, olo oli kuin helvetissä. Sanotaan että eka on pahin ja seuraavat helppoja, täysin puppua minun kohdalla. Minusta kaikki oli karmeita hetkiä kivun kanssa. Viimeinen synnytys oli kaikista pahin. Synnytyskipu on elämän pahimipia kipuna, eikä niitä kovin moni liiottele.

Itselläni oli ainakin oli kivuliain
fyysinen kokemus elämässä. Minulle pahin oli kun vesi puhkes voimakkaan supistuksen kera ja se kun poika jumittui ahtaimpaan kohtaan niin että puhuivat molempien solisluiden murtamisesta että saavat pojan ulos kun juuri siinä vaiheessa loppui supistukset kesken ja mä yritun ilman niitä pusertaa. Onneksi yksi kätilöistä painoi mahan päältä ja sain niin tarpeeksi tukea työntää poika ulos. Joka tapauksessa haaveilen uudesta. Syy miksi naiset unohtavat kivun on kemiallisesti selitettävissä. Synnytyksen jälkeen naiset alkavat tuottaa reiluja määriä oksytosiinia, jota kutsutaan rakkaushormoniksi koska sitä erittyy silloin kun rakastumme myös. Se paitsi käynnistää maidon juoksun saa monet myös "ihastumaan" vauvaansa ja n ainakin osaltaan vastuussa siis hoivavietistä. Liekö sitten että masentuneen aivot eivät eritä niin paljoa. Mutta minulla ainakin unohtui se kipu joksikin aikaa koska piti keskittyä. Nyt haaveilen kolmen vuoden jälkeen uudesta. Usein tämä taitaa olla se ikähaarukka kun halutaan uusi lapsi joten luulen että naisten entisajan ns. hoivakauden pituus oli noin 3 vuotta.

Ainakin elokuvissa naiset huutavat kurkku suorana heti ensimmäisten supistusten alettua. En itse päästänyt ääntäkään vaikka kovat kivut olivatkin. Eivät kuitenkaan sietämättömät. Kipu unohtuu saman tien kun saa lapsen rinnalleen.

Itse muistan kyllä, että ponnistaminen sattui niin järjettömän paljon, ettei mikään koskaan aikaisemmin. Siis järjellä muistan. Mutta silti en kuitenkaan muista, siis keholla muista. Hankala selittää. Ehkä muistamattomuutta havainnollistaa tämä: jos joku kertoo sinulle vuolleensa puukolla sormeensa, niin myötätuntoisena omaan sormeesikin alkaa sattua / tuntua inhottavalle. Varsinkin, jos olet itse kokenut saman joskus. Mutta nyt vaikka kuinka yrittäisin saada itsessäni vastaavanlaista aistimusta liittyen ponnistessa koettuun tuskaan, en vaan pysty. Ja onhan tuo Raamatussakin luvattu, ettei sitä enää muista. Joskus oikein harmittaa, kun ei pysty muistamaan.... :P "Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe, koska hänen hetkensä on tullut; mutta kun hän on synnyttänyt lapsen, ei hän enää muista ahdistustaan sen ilon tähden, että ihminen on syntynyt maailmaan." Joh. 16:21

Isukkiko se siellä valittaa? Kivun kokemus on yksilöllistä, ja pätee varmaan kaikkeen kipuun. Itselleni riitti kierukan laitto. Eli en ole synnyttänyt. Pahoin pelkään, että sinäkin valittaisit, jos sinulle tehtäisiin ilman puudusta eturauhastoimenpiteitä, amputoitaisiin jalka tai poistettaisiin hammas. Aina kun keho vahingoittuu, siitä syntyy kipua. Urheilussakin syntyy kipua. Itse melkein yhtenä kappaleena pysyneenä voisin kyseenalaistaa urheiluvammojen kivuliaisuuden. Ihan yhtä fiksu heitto kuin oma aloituksesi.

Traumaattisella synnytyskokemuksella saa sektion seuraavaan synnytykseen. Raskaaksi tulo ei korreloi muutenkaan sen kanssa, pelkääkö synnytystä tai tekeekö synnytys kipeää. Joskus raskaaksi vaan tullaan, haluttiinpa sitä tai ei.

Kyllä ne ovat kovia. Joka ei kipua tunne hänellä ei ole tuntoaistia olemassa.
Synnytys kivut ovat elämän kovimpia kipuja mitä olla saattaa, niitä ei voi sanoin kuvata ne pitää itse kokea.
Mulla itsellä on neljä lasta ja kaikki on suurella kivulla tehty. Harva ihminen muuten järjetöntä kipua ottaa tietoisesti vastaan kuin synnyttämisessä.
Ei siihen kipuun auta mikään muu kuin sietäminen tai sitten se puudutus.
Kyllä se vaan on niin karmeeta että silloin tuntuu että jos hengissä selvii ei ikinä enää tee uutta lasta, mutta niin vaan tekee.

Kyllä mulla meinas taju lähteä kun toista punnas ilman mitään kivunlievennystä. Kätilö tai hoitaja läpsi poskelle että pysyis täs maailmas. Jotenki siitäkin selvis ja kolmas tulossa :)

Ensimmäinen lapsi oli tulossa. Synnytystapa arvioinnissa todettiin kaiken olevan kunnossa ja vauva arvioitiin n. 3400 g painoiseksi laskettuun aikaan. Ensimmäinen synnytys, jännitti ja hieman ahdisti. Eihän sitä tiedä mitä odottaa.
Synnytys käynnisteli itseään hitaasti. Viikkoa ennen h-hetkeä alkoi kovat supistelut jotka alkoi aina illalla ja loppui aamulla. Vei unet ja auheutti pelkoa.sattui jo silloin niin että itku pääsi.
Mutta kun itse h-hetki alkoi tajusin näiden aikasempien supistus kipujen olevan vielä linnunlaulua.
Illalla alkoi rv 40 5 ja kuumassa suihkussa kärvistelin läpi yön aamu klo 5 asti jolloin supistusvälin ollessa 4 min lähdimme hakemaan esikoista kotiin.

Sairaalassa olin 5 cm auki ja sain epin ensimmäisen annoksen. Kun annos loppui niin oli pysähtynyt synnytyskin. Puhkaistiin kalvot ja synnytys lähtikin uudelleen rytinällä käyntiin. Nämä supistukset olivat niin voimakkaita että tuntui kuin koko vartalo olisi ollut tulessa.
Kaksi tuntia myöhemmin sain toisen annoksen epiduraalia joka vei kivut.

Kun tämä annos loppui ja pyysin lisää kun olin taas kuolemassa kipuihin niin kohdunkaula oli jo 9 cm eikä enää uutta annosta annettu. Luomuna ponnistin esikoisen maailmaan ja ponnistaessani jo tiesin että tähän kuolen. :) 33 min ponnistusta takana ja
vauva syntyi. Painoa pienellä 3220g. Synnytyksen kesto 14 h.
Vauvan synnyttyä jouduin suoraan leikkaussaliin. Verenvuotoa oli hieman liikaa ja olin alapäästä repeytynyt todella pahasti. Puolitoista tuntia tikattiin kasaan spinaalissa.

Synnytyksen jälkeen istuin ekan kerran 2 kuukauden päästä ja alakerran kivut oli kokonaan poissa vasta yli vuoden päästä. Synnytys jätti pahat traumat ja sanoin jo monesti että ei enää koskaan!!!

Mutta nyt heitä kuitenkin on kaksi. :)

Esikoisen ollessa 1,5 vuotta rupesi mieli aiheuttamaan vauvakuumetta. Aika pian jäi pillerit ja toinen sai alkunsa kun esikko oli 2 vuotta.
Silloin ajattelin että enää yksi synnytys eikä enää koskaan tarvitse sitä kokea. Mutta mielen tsemppauksista huolimatta positiivisen testin jälkeen ahdistuin heti tulevasta synnytyksestä ja jopa kaduin hieman että miksi tähän itsensä uudestaan laittoi.

Toisen lapsen halusin mutta se synnytys!!
Otin asian puheeksi jo heti ensimmäisessä neuvolassa josta sitten lähetteellä kävinkin useasti pelkopolilla.
Sektio ei ollut mahdollinen sillä sitä pelkäsin vielä enemmän, ellei tietty olisi pakko.

Pelkopolista oli paljon hyötyä. Sain avattua huoleni ja minut otettiin siellä vakavasti. Kävimme tarkkaan läpi ensimmäisen synnytyksen. Minulle tehtiin myös uusi synnytystapa-arvio rv 36 aikaisemman pahan repeytymän vuoksi. Vauvan paino arvioitiin 3200g laskettuun aikaan ja minulle sanottiin että yli 3500 g ei ulos enää mahdu joten vayvan painoa tarkkailtiin viime metreille asti
Kaikesta huolimatta olin ahdistunut viimehetkiin asti mutta pakko mikä pakko. Eipä ykskään vauva mahaan ole jäänyt. :)

Synnytys käynnistyi rv 39 3 klo 11 illalla epäsäännöllisillä supistuksilla ja säännölliset alkoi aamulla klo 05. Lähdettiin sairaalaan supistusvälin ollessa sama 4 min kuin esikoisellakin. Sairaalassa olin kuitenkin vasta 3 cm auki ja vauveli huili jossain korkeuksissa. Ei ollut siis edes laskeutunut.
Uudelleen synnyttäjänä pääsin kuitenkin synnärille suoraan. Synnytys eteni alkuun hitaasti. 6 h ja 2 cm. Wtf.
Mutta vedet lorahti klo 12 päivällä ja sai synnytyskin vauhtia. Tähän saakka mentiin ilokaasun voimin joka muuten auttoi hyvin :)
Mutta niin vain aloin taas kuolemaan ja sain epiduraalin klo 13.
Tällä kertaa epi ei toiminut niinkuin viimeksi. Tunsin kaiken edelleen toisella puolen vartaloa kun taas toinen puoli oli tunnoton. Eipä se enää haitannu kun vauva jo sitten tulikin heti epin vaikutuksen alettua. 22 min ponnistusta takana ja Klo 14.12 syntyi pikkuinen maailmaan. Tasan 3000 g painoisena. Synnytyksen kesto 9 h.
Toisen asteen repeytymä tuli mutta eipä tuntunut missään. Istuin jo tunnin päästä ja koko perhe oltiin kotona samana iltana klo 22.

Toisesta synnytyksestä ei jäänyt hampaan koloon mitään. Se meni hyvin, toivuin hyvin ja kyllä se edelleen teki helvetin kipeää mut enpä siitä enää mitään muista!!
Onneksi uskalsin lähteä tähän uudelleen.
Nyt meidän perhe on kokonainen.
Toivon että tarinani auttaisi myös muita saman asian kanssa painivia. :)