Nyt, kun suurin osa palstalaisista on jostain syystä saanut päähänsä, että on se aika vuodesta jolloin yksinäisyys kiteytyy muutamaan päivään tai ainakin tähän kuluvaan niin on mielenkiintoista seurata miten aktiivisesti tämä palsta on käytössä 'tositilanteessa'. Jostain syystä luulen että se todellinen yksinäisyys ei olekaan se ohjaava tekijä kirjoittajille joihin täällä vuoden mittaan törmää. Kyseessä on mielestäni enemmänkin totaalinen turhautuminen siihen ettei kykene tai halua luoda ympärilleen sosiaalista verkostoa. En missään nimessä halua yleistää mutta yksinäisyys saattaa tarkemman pohdiskelun ja peilin edessä tapahtuvan itsetutkiskelun valossa saada hyvinkin itsekkäät vaikuttimet.
Kerronpa hieman omasta tilanteestani. Pääsääntöisesti vietän hyvin yksinäistä elämää niin myös näin joulunkin aikaan. Olen usein yllättänyt itseni miettimästä perimmäistä syytä siihen. Olen päälle 40v. mies ja mielestäni sosiaalisilta taidoiltani vähintäänkin ihan keskiverto tasoa. Oma parin muodostukseni alkoi ihan kronologisessa mielessä niinkuin kai suurimmalla osalla ihmisistä. 16 vuotiaana löytynyt tyttöystävä pysyi kyydissäni 6 vuotta ja kahdenkympin puolessa välissä tuli muutaman vuoden avioliittokin kokeiltua. Sen jälkeen vielä yhdeksän vuotinen avoliitto jonka jälkeen yksinäisyys astui elämään.
Olenkin usein miettinyt miten tällainen valinta on päässyt tapahtumaan ? Olenko yksin omasta tahdostani vai onko minusta tullut ihminen joka ei enää osaa tai uskalla luoda uusia ihmissuhteita ? Siksi nämä kysymykset valtaavat mieleni, koska haluaisin vierelleni naisen nyt, kun nuoruuden kokemattomuuden virheistä on saattanut jo hyvinkin oppia vai onko kysymys nimen omaan siitä, että ne tehdyt virheet pelottavat. Kun perusluonne on kiltti ja empaattinen niin saattaa hyvinkin olla mahdollista, että pelko mahdollisesti aiheuttamastani tuskasta ja siitä aiheutuvasta syyllisyyden tunteesta saa minut toimimaan yksinäisyys hakuisesti. Kun tätä jää miettimään niin kysymyksessähän on täysin itsekäs aspekti joka on saanut neuroottisia piirteitä.
Eihän parisuhde parhaimmillaankaan ole täysin ristiriidatonta mutta illuusio siitä täyttää ajatukseni. Ehkä kyse on kuitenkin kypsymättömyydestä. Se edelleen vahvasti vaikuttava pikkupoika pitää valtaa edelleen. Oma riittämättömyyden tunne ja epävarmuus itsestäni ei näytä antavan sijaa sille aikuiselle miehelle jonka tarpeet olisivat aivan toisenlaiset kuin sen pelokkaan pikkupojan. Nyt kun pystyisi tarjoamaan opitun valossa parhaintaan ja ikäkin sen puolesta puhuisi niin kaikki tuntuu niin vaikealta.
Haluankin näin jouluaattona herättää keskustelua tästä aiheesta, koska kaikesta huolimatta, tosiasiat tunnustaen yksin jouluaan viettäviä on vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Kertokaa ajatuksianne omasta yksinäisyydestänne ikään ja sukupuoleen katsomatta. Aihe on joillekin kipeä mutta yksinäisen voi olla ihan tarkoituksenmukaistakin ottaa osaa tällaiseen keskusteluun jos vain voimia siihen on. Ei tämän tarvitse olla mitenkään erilainen joulu. Ihminen saa ahdistua yksinäisyydestään tai vastaavasti nauttia siitä. Kaikkien tarinat auttavat meistä joitakin eteenpäin yksinäisyydessään tai sen välttelemisessä.
Kerronpa hieman omasta tilanteestani. Pääsääntöisesti vietän hyvin yksinäistä elämää niin myös näin joulunkin aikaan. Olen usein yllättänyt itseni miettimästä perimmäistä syytä siihen. Olen päälle 40v. mies ja mielestäni sosiaalisilta taidoiltani vähintäänkin ihan keskiverto tasoa. Oma parin muodostukseni alkoi ihan kronologisessa mielessä niinkuin kai suurimmalla osalla ihmisistä. 16 vuotiaana löytynyt tyttöystävä pysyi kyydissäni 6 vuotta ja kahdenkympin puolessa välissä tuli muutaman vuoden avioliittokin kokeiltua. Sen jälkeen vielä yhdeksän vuotinen avoliitto jonka jälkeen yksinäisyys astui elämään.
Olenkin usein miettinyt miten tällainen valinta on päässyt tapahtumaan ? Olenko yksin omasta tahdostani vai onko minusta tullut ihminen joka ei enää osaa tai uskalla luoda uusia ihmissuhteita ? Siksi nämä kysymykset valtaavat mieleni, koska haluaisin vierelleni naisen nyt, kun nuoruuden kokemattomuuden virheistä on saattanut jo hyvinkin oppia vai onko kysymys nimen omaan siitä, että ne tehdyt virheet pelottavat. Kun perusluonne on kiltti ja empaattinen niin saattaa hyvinkin olla mahdollista, että pelko mahdollisesti aiheuttamastani tuskasta ja siitä aiheutuvasta syyllisyyden tunteesta saa minut toimimaan yksinäisyys hakuisesti. Kun tätä jää miettimään niin kysymyksessähän on täysin itsekäs aspekti joka on saanut neuroottisia piirteitä.
Eihän parisuhde parhaimmillaankaan ole täysin ristiriidatonta mutta illuusio siitä täyttää ajatukseni. Ehkä kyse on kuitenkin kypsymättömyydestä. Se edelleen vahvasti vaikuttava pikkupoika pitää valtaa edelleen. Oma riittämättömyyden tunne ja epävarmuus itsestäni ei näytä antavan sijaa sille aikuiselle miehelle jonka tarpeet olisivat aivan toisenlaiset kuin sen pelokkaan pikkupojan. Nyt kun pystyisi tarjoamaan opitun valossa parhaintaan ja ikäkin sen puolesta puhuisi niin kaikki tuntuu niin vaikealta.
Haluankin näin jouluaattona herättää keskustelua tästä aiheesta, koska kaikesta huolimatta, tosiasiat tunnustaen yksin jouluaan viettäviä on vuosi vuodelta enemmän ja enemmän. Kertokaa ajatuksianne omasta yksinäisyydestänne ikään ja sukupuoleen katsomatta. Aihe on joillekin kipeä mutta yksinäisen voi olla ihan tarkoituksenmukaistakin ottaa osaa tällaiseen keskusteluun jos vain voimia siihen on. Ei tämän tarvitse olla mitenkään erilainen joulu. Ihminen saa ahdistua yksinäisyydestään tai vastaavasti nauttia siitä. Kaikkien tarinat auttavat meistä joitakin eteenpäin yksinäisyydessään tai sen välttelemisessä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.