Elokuva Lapua

Siinä yksi elokuvaohjaajan ilmaisu, sisältö puuttuu, vähän pinnalta rupia raapii ja julkee sen kirjoittaa vielä nettiin.

Historian tietämättömyys tässä ilmentyy.

Koskela olisi hyvä päähenkilö ja taustalla Kosolan porukoiden öyhötys.

Siis näistä kyllä tulisi hienot elouvat kaikista Vaasan seppä, appeni kertoi hänestä, jotta kyllä oli hieno mies, kun hän kaukaa monen mutkantakaa oli linja-autolla tullut häneltä ostamaan jotakin, en muista enää mitä, muttakun seppä oli kuullu, jotta sieltä asti-- oli hän antanut tuntuvan alennuksen,,,, samaten Laurilat ja Koskelat ovat laittaneet aikoinaan kaikkensa yhteisen hyväksi.

Helanteri, poikamies komannessa polvessa !

Helanterin kyyti vain kelpasi ! ?

Helanteri oli taas menos lapualta seinäjoelle ja auto tupaten täynnä, matkan varrella oli emäntä tien vattessa hätäisesti heiluttamassa autoa pysähtyväksi, joo jakun ovi aukes huuteli emäntä pihalta, että onko kyytissä meille tulevaa KEINONSIEMENTÄJÄÄ, no mitään ei kuulunut niin hän nousi oikein sisälle autoon ja kaikotti samaa ja hiljaisuus vain jatkui, no Helanteri totesi sitten emännälle, jotta voi hyvä emäntä kyllä tässä kuudissä ei nyt ole muita, kuin näitä perinteisen tyylin taitajia.

Perinteisellä tyylil kirjoitti:

Helanteri oli taas menos lapualta seinäjoelle ja auto tupaten täynnä, matkan varrella oli emäntä tien vattessa hätäisesti heiluttamassa autoa pysähtyväksi, joo jakun ovi aukes huuteli emäntä pihalta, että onko kyytissä meille tulevaa KEINONSIEMENTÄJÄÄ, no mitään ei kuulunut niin hän nousi oikein sisälle autoon ja kaikotti samaa ja hiljaisuus vain jatkui, no Helanteri totesi sitten emännälle, jotta voi hyvä emäntä kyllä tässä kuudissä ei nyt ole muita, kuin näitä perinteisen tyylin taitajia.

Lue lisää

Loppunaurut jäi laittamatta perään, kyllä naurua piisas autossa seinäjoelle ja vielä takaisinkin ja kun keinonsiemennys muutenkin oli silloin vielä UUSILAJI.

Tanssi lapualaisten murheenkryyninä
Tanssi on jo pitkään kuulunut sekä nuorten että yhä enenevässä määrin vanhemmankin väen suosituimpiin harrastuksiin. Harva silti tulee ajatelleeksi, minkälaiseen kurimukseen tanssin harrastajat aikanaan joutuivat, ennen kuin uusi seurustelu- ja liikuntamuoto tuli yleisesti hyväksytyksi. Vaikka tanssin alkujuuret palautuvat antiikin Kreikkaan saakka, niin Suomessa tavallisen kansan keskuudessa tämä harrastus ajankohtaistui vasta Ruotsinvallan viimeisenä vuosisatana.
Maalaistanssin alku
Suomen maakunnista tanssikulttuuri pääsi ensimmäisenä alkuun Etelä-Pohjanmaan rannikkokaupungeissa, joissa tanssitupia oli jo 1600-luvun puolivälissä tai vähän sitä aiemmin. Ruotsin esikuvien mukaan Närpiössä lienee tanssittu jo 1660-luvulla, koska seuraavalta vuosikymmeneltä on säilynyt erään pappismiehen valitus tanssihuoneista ja muusta pitäjässä vallitsevasta säädyttömyydestä. Eteläpohjalaisnuoret saivatkin maassamme ensimmäisenä tuntea tanssin riemut, mutta joutuivat samalla karvaimmin kokemaan sen yhteiskunnallisen vastustuksen, minkä uusi huvittelumuoto aiheutti.
Tanssiminen yleistyi kuitenkin hitaasti, sillä 1600- ja 1700-luvun vaihde oli tanssin suhteen vasta siirtymäkautta. Kun viuluista oli puutetta, jouduttiin turvautumaan lauluääneen tai huilumusiikkiin. Isonvihan jälkeen tanssin kuviot muotoutuivat Timo Leisiön mukaan sellaisiksi, että menuetti jäi rannikkoväen tanssiksi ja polskasta tuli suomenkielisen maalaisrahvaan tanssi. Polska vakiinnuttikin asemansa Etelä-Pohjanmaalla miltei kahdeksi vuosisadaksi.
Tanssin vastustus kasvoi
Lapualla sanottiin muutamien henkilöiden ryhtyneen tanssimaan vuonna 1740, mikä suuresti pahoitti paikallisten pappien mieliä. Erityisesti vastustettiin tanssimista sunnuntai- ja juhlapäivinä, koska silloin rikottiin sapattimääräyksiä. Ehkä juuri siksi kirkkoneuvosto uhkasi muutamaa vuotta myöhemmin sakottaa kaikkia niitä isäntiä, jotka luovuttivat huoneensa tanssitilaksi. Sama kohtalo odotti pelimannia.
Kiellot, rajoitukset ja varoitukset eivät kuitenkaan tehonneet, ja esimerkiksi 1753 oli kirkkoneuvoston edessä tutkittavana monta kymmentä tanssin syntiin hairahtunutta. Tanssin yleistyttyä myös maakunnan viranomaiset pyrkivät estämään tai hillitsemään nuorten tanssihaluja. Tätä perusteltiin sillä, että tanssin yhteyteen uskottiin liittyvän ilkivaltaa ja erilaisia järjestyshäiriöitä. Tanssimista ei kuitenkaan saatu loppumaan, sillä monet nuoret eivät yksinkertaisesti totelleet viranomaisten määräyksiä – ei edes 20 taalarin sakon uhalla.
Uskonnolliset piirit pitivät tanssia paitsi säädyttömänä myös syntinä. Poikkeuksen muodostivat Wallenbergin uskovaiset eli vasulaiset, jotka järjestivät niin sanottuja hurskaita tansseja. Eri-ikäiset tanssijat joutuivat ”taivaallisen polskan” soidessa sellaisen hurmostilan valtaan, että he hyppivät, kirkuivat ja metelöivät niin, että se kuului ympäri kylää. Tällaista menoa – varsinkin kun heidän uskonnollisiin rituaaleihinsa liittyi suoranaista irstautta – ei 1700-luvun yhteiskunta voinut sietää. Jaakko Wallenberg haastettiin oikeuteen, ja hän joutui viettämään koko loppuikänsä vankilassa.
Tanssi tietyllä tavalla herätti ja aktivoi yhdessä yöjuoksun, kuokkavierailun, sakkiutumisen sekä juopottelun kanssa nuorisoa omaksi erillisryhmäkseen, mikä nostatti viranomaisten ja vanhemman väen epäluulot. Kun kirkkokurin määräämät rangaistukset eivät kyenneet pidättelemään nuorten omaa huvittelukulttuuria, päädyttiin entistäkin järeämpiin keinoihin.
Niinpä 1700-luvun lopulla ryhdyttiin paikallisella tasolla kriminalisoimaan kaikkia paheellisiksi katsottuja elämäntapoja. Tämä tarkoitti sitä, että tanssi- ja muita kieltoja rikkoneita alettiin sakottaa kihlakunnankäräjillä, mikä samalla merkitsi heidän leimaamistaan pikkurikollisiksi. Paikallisen lainsäädännön pohjalta syntyi näin uusi kurinpitomuoto eli pitäjäkuri, jota toteutettiin tiettävästi vain Etelä-Pohjanmaalla.

Anonyymi kirjoitti:

Tanssi lapualaisten murheenkryyninä
Tanssi on jo pitkään kuulunut sekä nuorten että yhä enenevässä määrin vanhemmankin väen suosituimpiin harrastuksiin. Harva silti tulee ajatelleeksi, minkälaiseen kurimukseen tanssin harrastajat aikanaan joutuivat, ennen kuin uusi seurustelu- ja liikuntamuoto tuli yleisesti hyväksytyksi. Vaikka tanssin alkujuuret palautuvat antiikin Kreikkaan saakka, niin Suomessa tavallisen kansan keskuudessa tämä harrastus ajankohtaistui vasta Ruotsinvallan viimeisenä vuosisatana.
Maalaistanssin alku
Suomen maakunnista tanssikulttuuri pääsi ensimmäisenä alkuun Etelä-Pohjanmaan rannikkokaupungeissa, joissa tanssitupia oli jo 1600-luvun puolivälissä tai vähän sitä aiemmin. Ruotsin esikuvien mukaan Närpiössä lienee tanssittu jo 1660-luvulla, koska seuraavalta vuosikymmeneltä on säilynyt erään pappismiehen valitus tanssihuoneista ja muusta pitäjässä vallitsevasta säädyttömyydestä. Eteläpohjalaisnuoret saivatkin maassamme ensimmäisenä tuntea tanssin riemut, mutta joutuivat samalla karvaimmin kokemaan sen yhteiskunnallisen vastustuksen, minkä uusi huvittelumuoto aiheutti.
Tanssiminen yleistyi kuitenkin hitaasti, sillä 1600- ja 1700-luvun vaihde oli tanssin suhteen vasta siirtymäkautta. Kun viuluista oli puutetta, jouduttiin turvautumaan lauluääneen tai huilumusiikkiin. Isonvihan jälkeen tanssin kuviot muotoutuivat Timo Leisiön mukaan sellaisiksi, että menuetti jäi rannikkoväen tanssiksi ja polskasta tuli suomenkielisen maalaisrahvaan tanssi. Polska vakiinnuttikin asemansa Etelä-Pohjanmaalla miltei kahdeksi vuosisadaksi.
Tanssin vastustus kasvoi
Lapualla sanottiin muutamien henkilöiden ryhtyneen tanssimaan vuonna 1740, mikä suuresti pahoitti paikallisten pappien mieliä. Erityisesti vastustettiin tanssimista sunnuntai- ja juhlapäivinä, koska silloin rikottiin sapattimääräyksiä. Ehkä juuri siksi kirkkoneuvosto uhkasi muutamaa vuotta myöhemmin sakottaa kaikkia niitä isäntiä, jotka luovuttivat huoneensa tanssitilaksi. Sama kohtalo odotti pelimannia.
Kiellot, rajoitukset ja varoitukset eivät kuitenkaan tehonneet, ja esimerkiksi 1753 oli kirkkoneuvoston edessä tutkittavana monta kymmentä tanssin syntiin hairahtunutta. Tanssin yleistyttyä myös maakunnan viranomaiset pyrkivät estämään tai hillitsemään nuorten tanssihaluja. Tätä perusteltiin sillä, että tanssin yhteyteen uskottiin liittyvän ilkivaltaa ja erilaisia järjestyshäiriöitä. Tanssimista ei kuitenkaan saatu loppumaan, sillä monet nuoret eivät yksinkertaisesti totelleet viranomaisten määräyksiä – ei edes 20 taalarin sakon uhalla.
Uskonnolliset piirit pitivät tanssia paitsi säädyttömänä myös syntinä. Poikkeuksen muodostivat Wallenbergin uskovaiset eli vasulaiset, jotka järjestivät niin sanottuja hurskaita tansseja. Eri-ikäiset tanssijat joutuivat ”taivaallisen polskan” soidessa sellaisen hurmostilan valtaan, että he hyppivät, kirkuivat ja metelöivät niin, että se kuului ympäri kylää. Tällaista menoa – varsinkin kun heidän uskonnollisiin rituaaleihinsa liittyi suoranaista irstautta – ei 1700-luvun yhteiskunta voinut sietää. Jaakko Wallenberg haastettiin oikeuteen, ja hän joutui viettämään koko loppuikänsä vankilassa.
Tanssi tietyllä tavalla herätti ja aktivoi yhdessä yöjuoksun, kuokkavierailun, sakkiutumisen sekä juopottelun kanssa nuorisoa omaksi erillisryhmäkseen, mikä nostatti viranomaisten ja vanhemman väen epäluulot. Kun kirkkokurin määräämät rangaistukset eivät kyenneet pidättelemään nuorten omaa huvittelukulttuuria, päädyttiin entistäkin järeämpiin keinoihin.
Niinpä 1700-luvun lopulla ryhdyttiin paikallisella tasolla kriminalisoimaan kaikkia paheellisiksi katsottuja elämäntapoja. Tämä tarkoitti sitä, että tanssi- ja muita kieltoja rikkoneita alettiin sakottaa kihlakunnankäräjillä, mikä samalla merkitsi heidän leimaamistaan pikkurikollisiksi. Paikallisen lainsäädännön pohjalta syntyi näin uusi kurinpitomuoto eli pitäjäkuri, jota toteutettiin tiettävästi vain Etelä-Pohjanmaalla.

Lue lisää

Lapuan laki rankaisi
Paikallislaeista ehkä kuuluisin Lapuan laki vuodelta 1843 keskittyi rajoittamaan tanssinpidon toteuttamisaikaa. Hallitussäännön 11. pykälässä nimittäin sanottiin: ”Sunnuntai- ja Juhla- ja Lukukinkeripäiwinä ei saada pitää häitä, naittajaisia, hyppy kokouksia eli muita ryhisewiä ajankuluja Neljän Ruplan kahdeksankymmenen kopeikan sakon haastolla hopiasa sille, joka sellaisiin laitoksiin kiellettyinä aikoina antaa huoneensa; mutta joka mainituisa laitoksisa oleskelee sakotettakoon yksi Rupla hopiasa”. Kun työpäivät arkisin olivat pitkiä, ei tanssinpidolle jäänyt paljoakaan vapaita mahdollisuuksia.
Hallitussäännön teksti ei jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi, sillä 50 vuoden aikana Lapuan kihlakunnankäräjät langettivat kaikkiaan lähes 200 tanssisakkoa, kuten alla olevasta asetelmasta käy ilmi. Eniten niitä määrättiin tanssijoille, mutta ei ollut mitenkään harvinaista, että myös tanssitilojen luovuttajia oli rangaistujen joukossa. Tanssien osuus kaikista pitäjäkuririkkomuksista oli noin 15 %. Tanssisakkoja määrättäessä esiintyi paikallisia eroja eri pitäjien kesken. Ilmajoella esimerkiksi sakotettiin vain tansseja sallineita isäntiä ja pelimanneja, mutta ei tanssiin osallistuneita.
Tanssisakkojen määrä Suur-Lapualla kymmenvuosittain 1844–93
1844–53
1854–63
1864–73
1874–83
1884–93
Yhteensä
88
44
1
55
4
192
(Suur-Lapuaan kuuluivat emäpitäjän lisäksi Nurmo, Kauhava ja molemmat Härmät.)
Eniten rangaistuksia jaettiin 1800-luvun puolivälissä, jolloin hallitussääntöä noudatettiin muutenkin tarkimmin. Sen sijaan tanssisakot jäivät miltei kokonaan pois 1860-luvulla, jolloin useat heikot sadot huipentuivat vuosien 1866–68 suuriksi nälkävuosiksi. Uudestaan sakkoihin palattiin seuraavalla vuosikymmenellä, mikä ehkä osaltaan johtui herännäisyyden voittokulusta. Tunnettuahan oli körttiläisten jyrkän kielteinen suhtautuminen tanssiin, minkä vuoksi he saattoivat luterilaisen maailmankatsomuksensa mukaisesti toimia niin tanssi- kuin muidenkin pitäjäkuririkkomusten ilmiantajina.
Tanssin varsinainen kujanjuoksu päättyi 1880- ja 1890-luvun vaihteessa, jolloin uuden ja entistä vapaamielisemmän rikoslain myötä käräjien tanssisakot jäivät pois käytöstä. Tällöin myös nuorisoseuraliikkeen piirissä tanssi sallittiin aiempaa vapaammin, mikä samalla kasvatti sen suosiota. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin epäluulot tanssia kohtaan kokonaan hälvenivät. Niinpä tansseissa yleisesti käytettyä soittovälinettä harmonikkaa nimiteltiin pitkään ”pirunkeuhkoksi”. Lopulta tanssikielto kohdistui enää vain oppikoulunuorisoon, sillä Lapuan yhteiskoulun (-lyseon) tiloissa tanssi ei ollut sallittua vielä 1960-luvullakaan.

Lähteet:
Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki 2009.
Koskimies, Juho, Lapuan pitäjään historia. Oulu 1908.
Lehtinen, Erkki, Lapuan historia I–II. Vaasa 1963, 1984.
Leisiö, Timo, Runoin virsistä Syrjälän Kaappoon polkkaan. Näkymiä eteläpohjalaiseen kansanmusiikkiin. Etelä-Pohjanmaan historia VI. Vaasa 1987.
Vilkuna, Kustaa, Herännäisyys sosiaalisena tekijänä. Vanhaa ja uutta Lapuaa. Kyrönmaa VII. Vaasa 1950.
Kirjoitus on julkaistu Lapuan Joulu 2011 -lehdessä.