Eli, olen tällä hetkellä opiskelija, vielä 16-vuotias (kohta 17).
Ongelmani on puhjennut kukkaansa tämän opiskeluvuoden alussa, kun minulla alkoi kahvikuppineuroosi ja aloin jännittää koulussa käyntiä sekä jopa luokassa ääneen puhumista jne.
Pääsin vaikeimman vaiheen yli totuttelemalla; lokakuu sujahti koulussa aivan hienosti ilman ongelmia, kunnes sitten iski stressi ja marraskuussa jännitys/kahvikuppineuroosi-oireet palasivat. Päätin käydä juttelemassa asiasta lääkärille, terveydenhoitajalle ja lopulta avauduion myös äidilleni huomaten, että hänellä oli ollut nuoruudessaan täysin samanlaisia oireita. Se helpotti jonkin verran.
Äiti sekä terkkari sanoivat että tämä voi liittyä ikävaiheeseeni, onko mahdollista? Mutta kun musta tuntuu, että iän myötä tää ongelma on vain pahentunut ja miten tää voisi yhtäkkiä muka vain mennä ajan kanssa ohi?
Kauheinta tässä on, että mulla alkaa kädet tärisemään, kun vähänkin jännitän ja huonoimpina hetkinä saatan jopa kassalla maksaessani ajatella "apua, jos nyt käteni alkavat täristä..."
Syksyn mittaan olen alkanut käyttää epäsäännöllisesti (tilannekohtaisesti) beetasalpaajaa, Propralia. Annokseni on suhteellisen pieni, pärjään yht. 2 tabulla viikossa.
Haluaisin kuitenkin päästä vaivastani, sillä mulla on aina ollut haaveena joku esiintymiseen/itsensä ilmaisuun liittyvä ammatti, sillä tiedän olevan siinä hyvä, mutta jännitys kyllä rajoittaa ainakin tällä hetkellä jossain määrin esiintymistäni.
Olisiko hypnoosista apua? Entä rentoutuskaseteista? Mihin niiden teho perustuu?
Ongelmani on puhjennut kukkaansa tämän opiskeluvuoden alussa, kun minulla alkoi kahvikuppineuroosi ja aloin jännittää koulussa käyntiä sekä jopa luokassa ääneen puhumista jne.
Pääsin vaikeimman vaiheen yli totuttelemalla; lokakuu sujahti koulussa aivan hienosti ilman ongelmia, kunnes sitten iski stressi ja marraskuussa jännitys/kahvikuppineuroosi-oireet palasivat. Päätin käydä juttelemassa asiasta lääkärille, terveydenhoitajalle ja lopulta avauduion myös äidilleni huomaten, että hänellä oli ollut nuoruudessaan täysin samanlaisia oireita. Se helpotti jonkin verran.
Äiti sekä terkkari sanoivat että tämä voi liittyä ikävaiheeseeni, onko mahdollista? Mutta kun musta tuntuu, että iän myötä tää ongelma on vain pahentunut ja miten tää voisi yhtäkkiä muka vain mennä ajan kanssa ohi?
Kauheinta tässä on, että mulla alkaa kädet tärisemään, kun vähänkin jännitän ja huonoimpina hetkinä saatan jopa kassalla maksaessani ajatella "apua, jos nyt käteni alkavat täristä..."
Syksyn mittaan olen alkanut käyttää epäsäännöllisesti (tilannekohtaisesti) beetasalpaajaa, Propralia. Annokseni on suhteellisen pieni, pärjään yht. 2 tabulla viikossa.
Haluaisin kuitenkin päästä vaivastani, sillä mulla on aina ollut haaveena joku esiintymiseen/itsensä ilmaisuun liittyvä ammatti, sillä tiedän olevan siinä hyvä, mutta jännitys kyllä rajoittaa ainakin tällä hetkellä jossain määrin esiintymistäni.
Olisiko hypnoosista apua? Entä rentoutuskaseteista? Mihin niiden teho perustuu?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Nuoruusikä on muutosten aikaa, harva selviää siitä ilman jännittämistä tai muita oireita. Itse olin mahdoton jännittäjä, pahimmillaan ahdistus tuntui olevan nimenomaan 16-17 vuoden iässä kun varsinainen murrosikä oli jo ohi ja toisaalta halusi olla jo aikuinen mutta samanaikaisesti kaipasi huoletonta lapsuutta. Eniten jännitys vaivasi juuri koulussa, kavereiden kanssa vapaa-ajalla olo oli ihan toinen.
Minulla jännitys johtui suurimmaksi osaksi siitä että minua kiusattiin lähes koko peruskouluajan, ja vaikka lukiossa meno oli jo sivistyneempää (pahimmat räksyttäjät menivät amikseen) se kaikki oli vielä tuoreessa muistissa. Tarkkailin itseäni koko ajan ja pelkäsin että muutkin näkevät jännitykseni tai pitävät minua outona, mikä tietysti vain pahensi jännitystä. Jossain vaiheessa olisin halunnut lopettaa koulunkäynnin mutta päätin yrittää kestää.
Minulla jännitys lakkasi vähitellen lukion tokan luokan aikana kun aloin löytää elämälleni suuntaa, keksin lopulta mitä haluan opiskella lukion jälkeen ja muutenkin aloin tuntea itseäni paremmin. Opiskelumotivaatiokin parani kun tajusin että käyn koulua itseni takia. Ja kun lakkasin kiinnittämästä liikaa huomiota itseeni ja tuntemuksiini, muutuin rennommaksi ja sain kavereita. Ja huomasin että moni muukin pelkäsi ihan samoja asioita eli itsensä nolaamista luokan edessä, tulevaisuutta, aikuistumista... Nekin jotka näyttävät täysin coolilta, voivat todellisuudessa jännittää kovasti.
Uskon siis että olosi helpottaa ajan kanssa. Se ei juuri lohduta, tiedän, mutta uskallan sanoa että se helpottaa. On ihan ok jos koet että lääkitys auttaa, jokaisella on omat konstinsa, itse kuuntelin rentoutuskasetteja ja lenkkeilin. Ja hienoa jos pystyt puhumaan äidille ja terkalle, se on aina hyväksi. Minäkin puhuin äidin kanssa ja sen jälkeen oli aina parempi olo. En nyt osaa enää muuta sanoa kuin että kyllä se siitä. Tsemppiä! Kyllä sinä selviät. Olisinpa minäkin vielä nuori... :)
Kiitos sulle kovasti tosta tekstistä!
Helpotti kummasti kuulla toi :)
Eiköhän tässä juu ole ollut aikamoista muutoksen aikaa elämässä, kun uusi opiskelupaikka jne.
Toivon todellakin, että mulle käy samalla lailla kuin sulle. Elämä olisi niin täydellistä ilman jännittämistä. Kunhan vaan oppisi kiinnittämään enemmän huomiota muihin kuin itseensä ja pyrkiä olematta täydellinen.
Jos vielä voisit muutamaan kysymykseen vastata,
niin miten selvisit lukioaikoina esitelmistä?
Kerroitko missään vaiheessa kavereillesi, että jännität? Kävitkö psykiatrin juttusilla?
Entä mikä on sun mielestä kaikista tehokkain itsehillinnän keino niissä tilanteissa, kun ahdistaa/jännittää paljon?
Itse olen huomannut, että nimen omaan liikunta ja
musiikki tehoavat kohdallani, mutta niitä on aika vaikea toteuttaa kesken pitkän ja joskus ahdistavan koulupäivän... Mutta kait se on jaksettava elää päivä kerrallaan. Toivottavasti jännittämisvaihe todellakin olisi ohimenevä, ja voisin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni :)
Mutta vielä kerran sulle kova kiitos tekstistäsi! Se oli helpottava!
Kiva jos kertomuksestani oli apua. :) Minuakin aikanaan helpotti eniten se kun huomasin että muitakin jännitti, ja kun minä en sitä olisi huomannut, tajusin että ehkä minustakaan ei näy että jännitän. Olihan se esitelmien ja puheiden pito aina kamalaa, mutta treenasin kotona, luin tekstin monta kertaa nauhalle ja toistin niin monta kertaa että olin tyytyväinen. Ensimmäisiä esitelmiä pitäessä tuntui aina että happi loppuu ja meinasin tukehtua, mutta sitten opettelin hengittämään oikein, ja se helpotti puhumista. Kannattaa etsiä vaikka kirjastosta rentoutuskasetteja, niissä usein neuvotaan juuri hengitystekniikasta ja rentoutumisesta. Muutenkin kannattaa opetella rentoutumaan, esim. illalla sängyssä kannattaa rentouttaa koko kroppa vaikka ruumiinosa kerrallaan, hypnoosikin voisi olla kokeilemisen arvoinen keino.
Minä kävin muutamia kertoja nuorisopoliklinikalla juttelemassa psykologin kanssa, sekin oli ihan hyväksi, kun tuntui että äidille ei kuitenkaan ihan kaikesta halunnut puhua. Sitäkin kannattaa harkita, jos tuntuu että haluaa puhua jollekin ulkopuoliselle, jolla on kokemusta juuri nuorten ongelmista. Eikä kannata pelätä leimautuvansa hulluksi(niinkuin minä aluksi pelkäsin..), on vain hyvä jos haluaa selvittää asioitaan ja ratkoa ongelmiaan.
Kannattaa myös kertoa kavereille jännityksestä, parhaassa tapauksessa heidän kanssaan voi jakaa vinkkejä miten siitä selvitä. Minä en ensin ollut ajatellut kertoa kavereille, mutta kerran sitten paukautin ihan vitsinä että "perhana kun pelottaa niin että maha on kuralla" ja kuinka ollakaan, kavereitani jännitti aivan yhtä paljon. Kerran yhden puheen jälkeen jouduimme kirjoittamaan palautetta toistemme puheista, ja kaikki kommentit olivat myönteisiä ja rohkaisevia.
Ajattele vaikka sitä toivealaasi, että kunhan tästä selviän, olen yhä lähempänä haavettani - minä sain kummasti motivaatioita kun muistutin itselleni että olen päivä päivältä lähempänä haavettani. Siksi haaveet ja unelmat ovat niin tärkeitä; kun tietää että tulevaisuudessa on jotain odotettavaa, on paljon helpompi päästä eteenpäin. :)
>Äiti sekä terkkari sanoivat että tämä voi liittyä ikävaiheeseeni, onko mahdollista? ...
Erittäin mahdollista. Jopa siinä määrin todennäköistä, että siitä tuntuu hieman turhalta sanoa juuri mitään.
> Mutta kun musta tuntuu, että iän myötä tää ongelma on vain pahentunut ja miten tää voisi yhtäkkiä muka vain mennä ajan kanssa ohi?
Muistan kyllä itsekin miten vuodet olivat elämyksellisesti pitempiä nuorena, mutta kun tosiasia on silti, että olet vasta 16-17v. Varsinaista "iän myötä" ei varsinaisesti ole vielä olemassakaan (ei pidä ymmärtää arvostelmana).
Eikä se välttämättä yhtäkkiä ohi menekään, vaan nimenomaan vuosien myötä.
>Haluaisin kuitenkin päästä vaivastani, sillä mulla on aina ollut haaveena joku esiintymiseen/itsensä ilmaisuun liittyvä ammatti, sillä tiedän olevan siinä hyvä, mutta jännitys kyllä rajoittaa ainakin tällä hetkellä jossain määrin esiintymistäni.
Tuossa iässä sinun ei kyllä todellakaan kannattaisi vakavammin pohtia jännittämisien vaikutuksia mahdollisuuksiisi kuvailemillasi aloilla. Tiedät olevasi hyvä ja tiedät mitä haluaisit tehdä. Kyllä sen pitäisi pitkällä aikavälillä riittää.
Uskon vahvasti, että ihminen osaa (ja kykenee) sitä mitä rakastaa. Käsittääkseni monet esiintyvät taiteilijat ovat ovat/olleet aivan hirvittäviä jännittäjiä - ja siitä huolimatta menestyneet, tai jopa sen takia; ylipäätään jännityksestä kannattanee pyrkiä eroon vain "tarpeeksi", "sairaalta" osaltaan.
olen myös 16 -vuotias, lukiota käyvä opiskelija. ja jännitäämiseni on täysin samanlaista kun sinun.
kärsin myös pahasta kahvikuppineuroosista, joka alkoi tässä syksyllä. jännitän hirveästi jokaista esiintymistilannetta. välillä tulee parempia aikoja, joskus jopa muutamia viikkoja kun jännitys ei ole niin "pinnalla" ja kaikki menee hyvin kun ei ilmaannu jännittäviä tilanteita. mutta sitten taas joskus ...koulupäivät ovat yhtä helvettiä. selviämistä päivästä toiseen:/
puhuminen auttaa aina, minäkin kerroin äidille, ja hänellä myös nuoruudessa ollut samantapaisia ongelmia.
minäkin jännitän myös kaupan kassalla, entäs jos alkaa tärisemään? ja viime aikoina olen huomannut jännittäväni mm. bussiin menoa. sillä pelkään että maksaessa kädet tärisee. näin siis bussipysäkilläkin seisominen jo ahdistaa, entäpäs jos tiputan kolikot lattialle? hirvittävän noloa!
propralista olen saanut hyvän avun vaikeimpina koulupäivinä. se auttaa monessa tilanteessa juuri tuohon tärinään mutta ahdistus on pysyvää.
olen käynyt muutaman kerran psykologilla juttelemassa, se on helpottanut myös oloani. suosittelen sitä todella.
minä myös olen aina ollut hyvä esiintyjä, enkä ennen jännittänyt. haaveilin myös "esiintyvästä ammatista" ja kun jännitystä ilmeni, panikoin vain enemmän että enkö minä enää koskaan pysty esiintymään ja toteuttamaan haavettani? tuntui kauhealta. psykologin mukaan jännittäminen tulisi ottaa omaksi "erityispiirteekseen" eikä missään nimessä saisi nyt miettiä liikaa tulevaisuuden ammatinvalintoja.
haluaisin myös kokeilla hypnoosia! olisi kiva jos joku hypnoosin kokeillut tulisi kertomaan kokemuksia.
sulle toivon vaan paljon tsemppiä ja jaksamista, meitä on muitakin:)
Meitä jännittäjiähän tuntuu olevan todella paljon :)
Ongelmasta vain vaietaan, siitä ei uskalleta puhua. Ikään kuin jännittäminen olisi joku tappava tauti.
Juu, olen tässä harkinnut koulupsykologille menoa ja itse asiassa ensi viikolla tavoitteenani olisi varata aika.
Itselläni myös Propralista on ollut apua. Sen ansiosta tärinä menee pääosin ohi ja kun tietää, ettei tärise, niin tottakai ahdistuskin helpottaa.
Sen verran monta kertaa olen itseni jo esim. ruokailussa "nolannut", että osaan nykyään varautua semmoisiin tilanteisiin, mutta tottakai vanhat muistot kauhistuttavat välillä. Esiintymiset luokan edessä ovat kuitenkin tuhat kertaa pahempia.. En vain yksinkertaisesti tiedä miksi.. Toivon sydämeni pohjasta, että vähitellen jännitys katoaisi iän myötä. Lisävoimia antaa se ajatus, että äidilleni kävi näin. Vaikka hän nuorena olikin kova jännittäjä, tuli hänestä opettaja - hän joutuu siis esiintymään päivittäin tavallaan ja olemaan huomion keskipisteenä.
Yleensä jännittäminen on tavallaan viisaiden ihmisten vaiva; ihmisten, jotka ovat määrätietoisia ja ehkä välillä pyrkivät liiankin täydellisiin suorituksiin tarkkailemalla itseään liikaa.
Olisi mukava jutella sun kanssa esim. sähköpostin tai MSN:n välityksellä lisää... ?? Helpottais varmaan sunkin oloa :)
ihana huomata että muitakin jännittäjiä (ja vieläpä tämän ikäisiä!) tuntuu löytyvän näinkin paljon:)
mulla on mennyt nyt muutama päivä erittäin huonosti jännittämisen takia, ei millään jaksais. propralin voimalla vaan eteenpäin. toivotaan että joskus tää menee aikanaan ohi.
en nyt kerkee enempää tässä kirjottaa, mutta olis kiva jos mailailisit: [email protected] , ja tottakai kaikki muutkin jännitysongelmaiset saa mailailla!
mun jännittäminen alkoi kanssa, yllätys yllätys, lukion ekalla. harmi vaan, että se ei vieläkään ole lähteny minnekään, vaikka olen jo lukion käynyt ja olen nyt 19-vuotias. kävin lukion tokaluokan aikana psykologilla ehkä n. 5 kertaa, mutta siitä ei oikein tuntunut olevan apua, joten lopetin koko homman.
jossain vaiheessa kolmosella ollessani jännitystä oli vähemmän ja tunsin itseni taas normaaliksi. tosin esiintymistilanteissa sitä oli aina yhtä paljon. siksi välttelinkin esitelmiä ja sain kuin sainkin luistettua jotenkin "niiden pahimpein" pitämisestä.
nyt olen lähes päivittäin todella ahdistunut. en opiskele vielä missään vaan vietän välivuotta. luulen, että jos tulevaisuuden suunnitelmani olisivat selvemmät jne. niin olisin paljon vapautuneempi. ahdistaa vaan niin hemmetisti kaikki. ihmiset kyselevät hainko jonnekin kouluun tai minnes nyt olen menossa opiskelemaan ja mikä musta tulee isona. mutta en minä tiedä enkä osaa vastata.
jos tää jännitys on joku ikävaiheeseen liittyvä juttu niin montakohan ikävuotta se sitten kestää. omalla kohdallani tuntuu että toi jännittäminen on tullut jäädäkseen. olo on kurja.
Olen nyt 34-vuotias ja mun kohdalla jännittäminen alkoi jo ala-asteen neljännellä luokalla kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Biologian tunti menossa ja oli minun vuoro lukea ääneen kappaletta, olin aina rakastanut esiintymistä eikä ääneenlukeminen ollut koskaan vaikeaa minulle mutta aivan yhtäkkiä kesken lukemiseni tunsin sydämeni hyppäävän kurkkuun ja sydämenlyönnit olivat niin voimakkaat että ääneni alkoi vapisemaan ja oli vaikea hengittää. Siitä lähtien samanlaiset tilanteet ovat olleet aina ihan hirveitä, esitelmät, pelkät ääneenluvut kirjasta omalta pulpetilta, sanelut ymv. Sydämentykytys, naaman vapina, käsien tärinä,äänen vapina ja loputon pettymys omaan itseeni.
Lukioaikana sain rohkeuttaa mennä terkkarille ja sainkin propralia, joka on ollut pelastukseni!! Olen töissä sosiaalialalla ja kärsin kovasti koska en voi nauttia työstäni niin kuin haluaisin.
Mä kannustan teitä nuoria etsimään heti nuoruusiässä hoitoa jännittämiseen koska takuulla paljon paremmat mahikset hoitaa asia kuntoon kun aloittaa sen varhaisessa vaiheessa.
Itse ajattelen vakaasti sitä että mä oon mikä oon ja oon itseeni tyytyväinen vaikka kaikki tilanteet eivät suju niinkuin haluaisin.
mutta mä oon päättänyt että mä pääsen tästä joskus eroon!!
Itse olen sua kolmisen vuotta vanhempi ja mun jännittäminen alkoi yläastelle siirtyessäni.Kärsin siitä koko yläasteen, lukiossa oireet tuntuivat helpottavan hieman, mutta nyt kierre tuntuu lähteneen taas pahempaan suuntaa. Aina sitä sanotaan, että kyllä se siitä, kaikki jännittävät, kokemus lisää itsevarmuutta... niinpä... ei ainakaan minun kohdallani.
Olen kyllästynyt tähän jännittäjän elämään, pakolliset esiintymiset pidän, nolaan itseni ja olen masentunut. Yksityiselämäni suunnittelen niin että tarvitsisi jännittää mahdollisimman vähän, välttely ja asioista kieltäytyminen on osa arkielämääni. Jos nyt uskaltaisin mennä lääkärin juttusille myöntämään, että minua jännittää.. ja saisin jotain apua. Muilla jännittäjillä on näyttänyt olevan hyviä kokemuksia lääkehoidosta.
Hei, jännittäminen voi mennä ajan oloon ohi ja toivottavasti näin käy. Jos ei mene, niin meitä on muitakin, jotka jännittävät vielä aikuisiälläkin. Osalla jännittäminen "puhkeaa" vasta aikuisena. Eli mitään virstanpylvästä ei kannata asettaa sille, milloin jännittäminen lakkaa tai sen tulisi lakata. Mitä enemmän siihen kiinnittää huomiota, sen keskeisempi asia siitä todennäköisesti tulee ja näin oravavnpyörä on valmis.
Minullakin alkoi jännittäminen jo ala-asteella ja katosi yläasteella ja tuli takaisin lukiossa ja pikku hiljaa siitä jännittäminen paheni. Tälläkin hetkellä jännittäminen (esiintymiskammo, kahvikuppineuroosi, jne.) on osa elämääni. Käytän jännitysoireiden helpottamiseen täsmälääkettä. Läheiseni myös tietävät minun olevan jännittäjä. Niin, olen yli kolmikymppinen ja vieläkään en täysin hyväksy, että olen "jännittäjä". En haluaisi olla koko ikääni "jännittäjä", mutta luulen, että se on osa minua lopun elämäni.
Tsemppiä kaikille muille jännittäjille ja muistakaa, ette ole "vaivanne" kanssa yksin.