"Elämä on yhtä ruusuilla tanssia ja aina välillä piikki pistää"
Taas olen oppinut uutta elämästä ja siitä miten onneton aviomies olen ollut. Annoin niiden asioiden pilata suhdettamme, mistä olen aina sanonut hänelle, että "niin ei saa ikinä tehdä".
Ts. syitä on taas haettu muualta, en itsestäni. Kyllä on ollut onnetonta kun en saa tahtoani läpi kun aina "olen kuitenkin oikeassa". Puolustelen omia tekojani ja haukun hänen tekojaan. Olen ollut väsynyt, laiska, mielenkiinnoton idiootti. Vaikkakin kipinä paremmasta hehkui kokoajan niin hemmetin kirkkaana, sitä ei saanut leimahtamaan kunnolla.
Onneksi ajatus pelaa kun tajuaa antaa siihen itselleen mahdollisuuden.... mitä tuli mieleen:
Pitkän suhteen ehkä huonoja puolia on juurtuminen, tottuminen selkeään elämänrytmiin, turvallisuuteen sukeutuminen... niillä on taipumus haudata ajansaatossa alleen ne todelliset syyt miksi ollaan yhdessä. Kaikesta tulee niin ajattelemattoman puuduttavan itsestäänselvää.
Kuivattavan rutiinin mukaan eläminen, turtuminen.... arjen normaalit ongelmat tuntuvat joka hetki vain suuremmilta, motivaatiota ei ole enää siihen ehdottoman tärkeään asiaan: suhteen hoitamiseen, toisen huomaamiseen... ja jossain vaiheessa tajuaa kuinka paskaa elämä on... hänestä tulee "vihollinen". Tässäkö on syitä miksi riidat tuovat niin mielettömiä loukkauksia ja ilkeitä tekoja, mitkä edelleen hautaavat rakkauden ja välittämisen sekä kunnioituksen entistä syvemmälle.
Kun tulee riita, ei tärkeätä ole ratkaista ongelmaa vaan saada tahtonsa läpi. Ja saada toinen "tuntemaan nahoissaan"... etsitään mahdollisimman loukkaavat asiat, vaikka toisen virhe, jota sitten paisutetaan niin rankaksi, että se saa tuntumaan liian pahalta, että sen voi sulattaa. Siihen on pakko vastata samalla mitalla... ei vaan on pakko antaa vielä isommin takaisin.
Nyt ihmettelen, miten minä, joka arvostaa A-luokan elämää, hyviä asioita ja joka haluaa elää hyvän olon yltäkylläisyydessä, antaa asioiden mennä noin pahoiksi. Mitä tekemistä tällaisella helvetillä on tekemistä meidän kauniissa tarinassa jolla pitäisi olla onnellinen alku, onnellinen elämä ja onnellinen loppu. Siksi, että olen ollut heikko ja antanut pahan viedä. Kaiken lisäksi olenkin ehkä ollut liian välinpitämätön sitä oikeaa elämää kohtaan, ja häntä kohtaan ennenkaikkea. Ei kaikki tapahtunutkaan itsesään!
Todellisuuden olen oppinut tajuamaan, siksi pystynkin näkemään nyt oman itseni ja hänet, tajuamaan siis miten pitää toimia kun ei mene hyvin, unohtamatta sitä miten pitää toimia kun menee hyvin! Olen liian usein tehnyt väärin, varsinkin häntä kohtaan. Se harmittaa ja saa masentumaan, mutta se opettaa. Sillä en enää aio toimia, kuten olen ehkä liian usein toiminut: äkkipikaisesti, halunnut vain oman mielipiteeni voittavan, enkä anna koskaan periksi, koska "olen aina oikeassa". Tiedän, että tällainen käyttäytyminen saa hänet vihaamaan minua, mutta se ei ole riittänyt, että olisin tajunnut joskus antaa periksi ja kuunnella myös häntä. Tarpeeksi kauan olemme molemmat sortuneet "pyhään sotaan".
Onneksi uskoni hyvään ja optimistisuuteni on alkanut tuottamaan hedelmää. Mutta en siitä voi kaikkea kunniaa itselleni ottaa. Suhteemme alkaa olla jälleen nautittavaa, rakkautta on ja välittämistä. Osataan taas pyytää anteeksi ja osaamme myös antaa anteeksi. Helpottavaa huomata kuinka pienestä se on usein kiinni, että saa asiat kuntoon... silloin sitä nauraa itselleen, kuinka hölmö ihminen voi olla. Riitoja tulee vielä, tottakai, mutta aion yllättää hänet:) En aio olla enää se kuiva idiootti joka ämpärillä antaa kun lapiolla saa.
Ikäviä tekoja ja sanoja kuitenkin on tehty ja sanottu... enemmän tai vähemmän ne varjostavat. Niitä vähän pelkää, että tuleeko ne takaisin. Toisaalta kun on ne kokenut, niitä pitää osata välttää eli oppia virheistään.
Vaikkakin hän minulle on verisiä loukkauksia syytänyt, tiedän nyt, että niitä hän ei todella tarkoita... ne vain tulee kun vihalle antaa periksi. Tiedän että hän välittää minusta, mutta tärkeää on että tiedän, että on myös minusta itsestäni kiinni, ansaitsenko välittämistä. Tiedän myös, että kaikki ne syyt minkä takia ollaan menty yhteen, ovat olemassa elävinä, ne ei kuole koskaan.
Niiden syiden olemassaolo vain pitää muistaa ja niitä pitää vaalia. Yhteishenkeä se vaatii tietenkin, eikä se toimi jos kumpikaan ei anna periksi. Senkin olen tajunnut, että kun toinen antaa periksi, niin myös toinen antaa... mutta että itse opin antamaan periksi, ei ollut helppo.
Olen onnistunut saamaan aikaan hyviä asioita, se auttaa taas eteenpäin tässä suhteen hoitamisessa. Minusta on tullut taas vähän vahvempi ja viisaampi... tiedän taas mihin luja usko ja terve maalaisjärki pystyy.
Pitkä antoisa suhde ei toteudu jos yksinkertaiset perusasiat unohtaa. Pitkällä suhteella on myös mielettömän paljon hyviä puolia... niiden puolesta täytyy nähdä vaivaa, ja olla aktiivinen.
Taas olen oppinut uutta elämästä ja siitä miten onneton aviomies olen ollut. Annoin niiden asioiden pilata suhdettamme, mistä olen aina sanonut hänelle, että "niin ei saa ikinä tehdä".
Ts. syitä on taas haettu muualta, en itsestäni. Kyllä on ollut onnetonta kun en saa tahtoani läpi kun aina "olen kuitenkin oikeassa". Puolustelen omia tekojani ja haukun hänen tekojaan. Olen ollut väsynyt, laiska, mielenkiinnoton idiootti. Vaikkakin kipinä paremmasta hehkui kokoajan niin hemmetin kirkkaana, sitä ei saanut leimahtamaan kunnolla.
Onneksi ajatus pelaa kun tajuaa antaa siihen itselleen mahdollisuuden.... mitä tuli mieleen:
Pitkän suhteen ehkä huonoja puolia on juurtuminen, tottuminen selkeään elämänrytmiin, turvallisuuteen sukeutuminen... niillä on taipumus haudata ajansaatossa alleen ne todelliset syyt miksi ollaan yhdessä. Kaikesta tulee niin ajattelemattoman puuduttavan itsestäänselvää.
Kuivattavan rutiinin mukaan eläminen, turtuminen.... arjen normaalit ongelmat tuntuvat joka hetki vain suuremmilta, motivaatiota ei ole enää siihen ehdottoman tärkeään asiaan: suhteen hoitamiseen, toisen huomaamiseen... ja jossain vaiheessa tajuaa kuinka paskaa elämä on... hänestä tulee "vihollinen". Tässäkö on syitä miksi riidat tuovat niin mielettömiä loukkauksia ja ilkeitä tekoja, mitkä edelleen hautaavat rakkauden ja välittämisen sekä kunnioituksen entistä syvemmälle.
Kun tulee riita, ei tärkeätä ole ratkaista ongelmaa vaan saada tahtonsa läpi. Ja saada toinen "tuntemaan nahoissaan"... etsitään mahdollisimman loukkaavat asiat, vaikka toisen virhe, jota sitten paisutetaan niin rankaksi, että se saa tuntumaan liian pahalta, että sen voi sulattaa. Siihen on pakko vastata samalla mitalla... ei vaan on pakko antaa vielä isommin takaisin.
Nyt ihmettelen, miten minä, joka arvostaa A-luokan elämää, hyviä asioita ja joka haluaa elää hyvän olon yltäkylläisyydessä, antaa asioiden mennä noin pahoiksi. Mitä tekemistä tällaisella helvetillä on tekemistä meidän kauniissa tarinassa jolla pitäisi olla onnellinen alku, onnellinen elämä ja onnellinen loppu. Siksi, että olen ollut heikko ja antanut pahan viedä. Kaiken lisäksi olenkin ehkä ollut liian välinpitämätön sitä oikeaa elämää kohtaan, ja häntä kohtaan ennenkaikkea. Ei kaikki tapahtunutkaan itsesään!
Todellisuuden olen oppinut tajuamaan, siksi pystynkin näkemään nyt oman itseni ja hänet, tajuamaan siis miten pitää toimia kun ei mene hyvin, unohtamatta sitä miten pitää toimia kun menee hyvin! Olen liian usein tehnyt väärin, varsinkin häntä kohtaan. Se harmittaa ja saa masentumaan, mutta se opettaa. Sillä en enää aio toimia, kuten olen ehkä liian usein toiminut: äkkipikaisesti, halunnut vain oman mielipiteeni voittavan, enkä anna koskaan periksi, koska "olen aina oikeassa". Tiedän, että tällainen käyttäytyminen saa hänet vihaamaan minua, mutta se ei ole riittänyt, että olisin tajunnut joskus antaa periksi ja kuunnella myös häntä. Tarpeeksi kauan olemme molemmat sortuneet "pyhään sotaan".
Onneksi uskoni hyvään ja optimistisuuteni on alkanut tuottamaan hedelmää. Mutta en siitä voi kaikkea kunniaa itselleni ottaa. Suhteemme alkaa olla jälleen nautittavaa, rakkautta on ja välittämistä. Osataan taas pyytää anteeksi ja osaamme myös antaa anteeksi. Helpottavaa huomata kuinka pienestä se on usein kiinni, että saa asiat kuntoon... silloin sitä nauraa itselleen, kuinka hölmö ihminen voi olla. Riitoja tulee vielä, tottakai, mutta aion yllättää hänet:) En aio olla enää se kuiva idiootti joka ämpärillä antaa kun lapiolla saa.
Ikäviä tekoja ja sanoja kuitenkin on tehty ja sanottu... enemmän tai vähemmän ne varjostavat. Niitä vähän pelkää, että tuleeko ne takaisin. Toisaalta kun on ne kokenut, niitä pitää osata välttää eli oppia virheistään.
Vaikkakin hän minulle on verisiä loukkauksia syytänyt, tiedän nyt, että niitä hän ei todella tarkoita... ne vain tulee kun vihalle antaa periksi. Tiedän että hän välittää minusta, mutta tärkeää on että tiedän, että on myös minusta itsestäni kiinni, ansaitsenko välittämistä. Tiedän myös, että kaikki ne syyt minkä takia ollaan menty yhteen, ovat olemassa elävinä, ne ei kuole koskaan.
Niiden syiden olemassaolo vain pitää muistaa ja niitä pitää vaalia. Yhteishenkeä se vaatii tietenkin, eikä se toimi jos kumpikaan ei anna periksi. Senkin olen tajunnut, että kun toinen antaa periksi, niin myös toinen antaa... mutta että itse opin antamaan periksi, ei ollut helppo.
Olen onnistunut saamaan aikaan hyviä asioita, se auttaa taas eteenpäin tässä suhteen hoitamisessa. Minusta on tullut taas vähän vahvempi ja viisaampi... tiedän taas mihin luja usko ja terve maalaisjärki pystyy.
Pitkä antoisa suhde ei toteudu jos yksinkertaiset perusasiat unohtaa. Pitkällä suhteella on myös mielettömän paljon hyviä puolia... niiden puolesta täytyy nähdä vaivaa, ja olla aktiivinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.