Ulkopoliittisesta keskustelusta ja linjasta

Julkaistu 26.11.2004 Helsingin Sanomissa

Kylmän sodan kauden päätyttyä ja Suomen liityttyä Euroopan unioniin maamme turvallisuuspolitiikan linjasta on ryhdytty käymään tiukkaa taistelua.

Voimakkaimmat ulkoiset paineet linjaamme kohtaan ovat tulleet Euroopan unionista, jonka puitteissa Nato-maat ovat pyrkineet määrätietoisesti kehittämään yhteistä ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.

Jäsenmailla on hyvin erilaiset turvallisuustarpeet.

Nato-maat ovat järjestäneet aluepuolustuksensa liittokunnan puitteissa, joten niillä ei ole ollut tarvetta luoda sellaista Euroopan unionille.

Eurooppalaiset Nato-maat haluaisivat ensi sijassa luoda itselleen kyvyn toteuttaa itsenäisiä sotilaallisia operaatioita EU:n ulkopuolella. Jotkut niistä ovat entisiä suur- ja siirtomaavaltoja, joilla on edelleen halua, tarvetta ja velvoitteitakin puuttua Euroopan ulkopuolisten alueiden asioihin myös sotilaallista voimaa käyttäen. On luonnollista, että nämä EU-maat haluaisivat toimia unionin lipun alla ja saada mukaan sotilaita kaikista jäsenmaista.

Näissä oloissa puolueettomiin EU-maihin kohdistuu epäsymmetrinen paine edetä sotilaallisen liittoutumisen suuntaan.

Sotilaallisessa liittoutumisessa on kaksi puolta.

Myönteistä siinä ovat turvatakuut: liittokunnan jäsenet sitoutuvat puolustamaan yhdessä hyökkäyksen kohteeksi joutunutta kumppania. Avun antamista valmistellaan jo rauhan oloissa.

Liittoutumisen kielteinen puoli on velvoite antaa apua toisille jäsenmaille. Kylmän sodan kauden päätyttyä Nato ja myös EU ovat laajentaneet toiminta-aluettaan siten, että sotilaallista voimaa käytetään myös jäsenmaiden ulkopuolella. Oman lisänsä näihin tehtäviin tuovat terrorismin vastaiseen toimintaan liittyvät sotatoimet - tulevaisuudessa ehkä jopa ennalta ehkäisevät iskut.

Puolueettomat jäsenmaat eivät ole kyenneet vaikuttamaan EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan asialistaan - ilmeisesti ne eivät ole sitä yrittäneetkään. Edes julkista keskustelua siitä ei ole yrityksistä huolimatta saatu aikaan.

Omalta osaltani olen yrittänyt viritellä keskustelua mm. 27.4.2001 Helsingin Sanomissa julkaistulla vieraskynä-kirjoituksellani. Ehdotin, että unionin puitteissa tulisi suunnitella toimenpiteitä, joilla sen ulkorajoilla olevien maiden sotilaallista toimintakykyä voitaisiin yhdessä vahvistaa. Lähtökohtani oli, että Suomen tulee pyrkiä saamaan sisältöä niille Amsterdamin sopimuksen määräyksille, joiden mukaan EU:n yhteisiä tavoitteita ovat myös unionin koskemattomuuden turvaaminen sekä rauhan ja turvallisuuden ylläpitämien ulkorajoilla.

Maaliskuun 1. päivänä 2002 kirjoitin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla Ruotsin uudesta turvallisuusopista. Ulkoministeri Anna Lindh oli antanut siitä lausunnon, jonka mukaan olisi epätodennäköistä, että "Ruotsi pysyttelisi puolueettomana tilanteessa, jolloin EU-jäsen tai naapurimaamme joutuisi hyökkäyksen kohteeksi". Tulkitsin uuden opin merkitsevän sitä, että Ruotsin tulisi nyt valmistautua antamaan apua EU:n jäsenmaille ja naapurimailleen - siis myös Suomelle.

Viime vuoden lopulla Suomen turvallisuuspolitiikassa alettiin ajautua tilanteeseen, jossa joutuisimme ottamaan kantaaksemme sotilaallisen liittoutumisen kielteiset vaikutukset saamatta osaksemme siihen liittyviä myönteisiä vaikutuksia.

Unionin yhtenäisyyden nimissä Suomi on ilmoittanut valmiutensa osallistua EU:n taistelujoukkoihin.

Tähän liittyen rauhanturvalakia on tarkoitus muuttaa siten, että operaatioihin osallistumiselle ei enää tarvittaisi YK:n tai ETY -järjestön valtuutusta. Tällöin suomalaisetkin voisivat olla mukana kiistanalaisissa sotilaallisissa operaatioissa, joissa EU käyttäisi oman käden oikeutta.

Lisäksi on tarkoitus poistaa esteet suomalaisten joukkojen täysimittaiselta osallistumiselta taistelutehtäviin. Niissä sotilaitamme väistämättä kaatuisi ja vammautuisi.

EU:n hallitusten välisessä konferenssissa Suomi oli valmis hyväksymään jäsenmaiden keskinäiset turvatakuut. Niihin haluttiin kuitenkin muotoilu, joka voidaan tulkita siten, että Suomen liittoutumaton asema säilyisi. Mitään keskustelua turvatakuiden käytännön toteuttamisesta ei tässä yhteydessä käyty.

Turvallisuuspoliittista perusratkaisua ei voida muuttaa vaiheittain. Jos sitä yritetään, maan turvallisuus saattaa vaarantua.

Suomen osallistuminen EU:n taistelujoukkoihin lisäisi maahamme kohdistuvien terrori-iskujen todennäköisyyttä. Joskus tulevaisuudessa saattaa syntyä sellaisiakin sotilaallisia konflikteja, joissa EU ja Venäjä ovat vastakkain. Toisaalta EU:n löyhä ja tulkinnanvarainen turvatakuu ei antaisi tiukan paikan tullen Suomelle mitään sotilaallista turvaa.

Suomella on vain kaksi realistista mahdollisuutta.

Parasta olisi se, että Suomi säilyttäisi nykyisen turvallisuuspoliittisen perusratkaisunsa. Tämä merkitsisi sitä, että meidän olisi luovuttava osallistumisesta taistelutehtäviin ulkomailla ja oltava nykyiseen tapaan mukana vain YK:n tai ETY -järjestön hyväksymissä rauhanturvatehtävissä.

Toinen vaihtoehto on sotilaallinen liittoutuminen joko luomalla EU:n turvatakuille velvoittava sisältö ja valmiudet niiden toteuttamiseen ja/tai liittymällä Natoon. Tällöin voisimme olla mukana myös taistelujoukoissa - ottaen tietysti painavasti huomioon meidän vastuumme unionin yhteisen ulkorajan valvonnasta ja puolustamisesta.