Synnyin Jehovantodistaja perheeseen. Lapsuuden kasvoin onnellisena järjestön syleilyssä, mitä nyt joskus uskonnon vuoksi tuli saatua turpaan. Mutta se ei haitannut, sillä tiesin olevani mukana ainoassa oikeassa uskonnossa ja Isän antavan pian takaisin noille typerille maailmallisille.
Nuoruuteni meni pakollisen koulunkäynnin lisäksi tiiviisti mukana seurakunnan toimissa. Koulu loppui heti, kun keskikoulun viimeinen pakollinen luokka oli käyty ja siitä alkoi tienraivaus työn ohella. Varttuessani sain seurakunnassa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän vastuuta 'nousten' pian avustavaksi palvelijaksi. Maailman loppu (1975) oli jo lähes päällä, joten työskentelin entistä tiiviimmin Jehovan seurakunnassa. Naimisiin piti mennä mahdollisimman pian, sillä nurkan takana odottavassa paratiisissa ei seksikumppania olisi voinut enää hankkia.
Alku oli auvoista ja asema seurakunnassa tuntui hyvältä. Puolisoni kanssa katsoimme konventissa säälien niitä pareja, jotka eivät ymmärtäneet pidättäytyä lasten hankkimisesta. Olihan suuri ahdistus käsillä eikä seura suositellut lasten hankkimista enää noiden viimeisten päivien aikana.
Pian nousin vanhimmaksi asti saaden kokea todella tärkeän ja vastuullisen aseman tuomaa arvostusta. Se tuntui hyvältä niin minusta kuin puolisostanikin. Olimme keskeisessä asemassa Jehovan seurakunnassa ja siunauksemme tulisivat olemaan mittavat pian koittavan iankaikkisen paratiisielämän aikana. Miten suurenmoista olisikaan saada kertoa noille muinaisille patriarkoille, kuinka kovaa aikaa elimme, mutta selviydyimme silti paratiisiin.
1975 tuli ja meni. Suuri ahdistus, josta pidin itsekin esitelmiä eri seurakunnissa, pysyi kuitenkin piilossa. Vaikka seuran julkaisujen kautta nähdyt tunnusmerkit kaikki täyttyivät, niin siltikään ei hermagedonin taistelu alkanut.
Mutta ei se paljoa haitannut, kyllä se silti pian olisi käsillä. Ja lapsia emme edelleenkään päättäneet tehdä, vaikka äärettömän lapsirakkaita olimmekin molemmat ja hiukan kateellisina seurasimme ystäväperheidemme lapsien kasvavan.
Jotta Jehovan palvonta olisi ollut ajallisesti paremmin hallinnassani, päätin alkaa yksityisyrittäjäksi 80 luvulla. Pian huomasin kuitenkin, ettei koulutukseni ollutkaan kovin riittävä siihen ja lopulta jouduin lopettamaan yritykseni. Rahat ja omaisuus menivät, mutta uskollisuus Jehovalle säilyi. Tosin puolisoni kanssa suhteemme rakoili ja pian huomasin hakevani apua alkoholista. Vanhimman tehtävää tuo ei kuitenkaan haitannut, vaan tunsin entistä suurempaa tarvetta antaa rakkaudellista ohjaustani ja huolenpitoani kaikille seurakuntalaisille, jotka eivät ponnistelleet riittävän uskollisesti. Tuntui mukavalta päästä välillä kertomaan seurakunnan alemmille julistajille, miten heidän kuului toimia. Toden sanoakseni alkoi tuntumaan jopa hyvältä päästä välillä komitean jäsenenä erottamaan muutamia niskoittelevia nuoria.
Tienraivauksen olin jo jonkun aikaa aikaisemmin joutunut lopettamaan. Totta puhuakseni nuo raportoidut tunnit olivat jo jonkin aikaa olleet pääosin omasta päästä keksittyjä, mutta olihan tuntitavoitteet oltava kunnossa. Eikä pieni valkoinen vale tuntunut tässä tapauksessa niin kovin pahalta.
Harmagedonia ei kuitenkaan edelleenkään näkynyt ja mieltäni alkoi pikkuhiljaa kaivaa monenlaiset epäilyt. Parisuhteemme muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi ja alkoholi auttoi jaksamaan kaikkien paineiden keskellä. Elimme puolisoni tuloilla ja yritimme pitää yllä kulissia onnellisesta parista. Seksi ei ollut tyydyttävää enää pitkiin aikoihin, mutta seuran ohjeiden mukainen pidättyvyys ja väärien seksitapojen karttaminen oli kuitenkin kaikkein tärkeintä.
Vuosien vieriessä hiljalleen eteenpäin todellinen uskoni seuran opetuksiin joutui jatkuvasti kovemmalle koetukselle. Oloni oli ahdistava ymmärtäessäni syvällä sisimmissäni, että moni asia Jehovan järjestön ja totuuden suhteen oli pahasti pielessä. Mutta en voinut näyttää tunteitani tai puhua ajatuksistani kenellekkään. En edes lähisukulaisilleni, sillä se olisi ollut luopiohengen osoittamista. Tosin silläkään ei ollut pian enää mielessäni mitään väliä, sillä olinhan jo pidemmän aikaa elänyt monessa asiassa unenomaisenssa petoksessa.
Alkoholi tuntui ainoalta hyvältä asialta elämässäni. Huonopuoli oli, että sen runsas käyttö oli alkanut käydä ilmeiseksi jo liian monille muillekkin. Pian toisten vanhimpien ja seuran edustajan kanssa käytyjen keskustelujen tuloksena luovuinkin vanhimman tehtävistä terveyssyistä.
Ahdistus sisälläni kasvoi. Pian tajusin, että sitä todellista Suurta Ahdistusta, jonka kaltaiste ei ole ennen ollut, kannoin minä sisälläni. Näin seurakuntalaisten katseista, että olimme monien keskustelujen pääaihe. Etenkin sisarien kaikkitietävissä piireissä. Päätin koittaa lähestyä Jehovaa ja ponnistella tutkien Raamattua ja seuran kirjallisuutta. Mutta mitä enemmän ponnistelin tutkimisessani, sen enemmän tajusin seuran oppien sisältävän käsittämättömiä vääriä opetuksia.
Mielessäni pyöri koko takanapäin ollut elämäni ja se, mitä edessä voisi olla jäljellä. Miten voisin keskustella näistä asioista puolisoni kanssa, kun välimme olivat jo muutenkin kriisissä. Miten voisin keskustella ongelmistani sukulaisteni tai kenenkään muunkaan kanssa leimautumatta heti luopioksi. Ajatuskin luopioksi joutumisesta tuntui hyvin nöyryyttävältä. Ei vain itseni, vaan myös sukulaisteni kannalta katsottuna.
Kokouksissa käyminen muuttui hiljalleen kärsimykseksi. Sieluni itki tuskaansa eikä alkoholistakaan tuntunut olevan enää apua. Päässäni myllersi jatkuvasti ja sisälläni huusin apua päästä ulos ahdingostani.
Kesän konventti tuntui puukon iskulta selässä. Yritin vielä löytää sisältäni voimaa uskoa järjestöön, mutta konventissa näkemäni teeskentely ja entisten ystävieni säälivät tai kentien jopa halveksivat katseet saivat minut voimaan entistä huonommin. Seisoin ryhdikkäästi uudessa puvussani vaimoni vieressä hymyillen tekohymyä. Pian minusta tuntui, että kasvoillani on irvokas naamio ja tajusin kaikkien muidenkin pitävän samanlaista.
Kesän päättyessä ymmärsin olevani henkisesti täysin loppu, mutta koska en ollut koskaan pahemmin sairastellut fyysisesti eikä henkisiäkään ongelmia suvussamme ollut, yritin jatkaa päivä kerrallaan eteenpäin. Mutta en jaksanutkaan. Olin jo muutaman viimeisen vuoden ajan kärsinyt unettomuudesta ja saanut lääkettä siihen. Tunsin itseni sisältä täydellisen tyhjäksi ja pääni turraksi. Olin kuin tyhjä kuori ilman minkäänlaista syytä elää. Kaikki elämässäni tuntui menneen turhuuteen. Olin epäonnistunut.
Päässäni jyskytti tuska hakiessani kaikki unilääkkeeni ja särkylääkkeet, mitä lääkekaapistamme löytyi. Otin mukaani vielä pullollisen viinaa ja menin autotalliin.
Istuin pitkään autossani suljetussa tallissa ja itkin. Aloin juomaan hiljalleen pullostani ja napostelin lääkeet sen mukana. Laitoin auton käyntiin ja avasin ikkunan. Pian turtumus levisi ja tunsin vajoavani helpottavaan pimeyteen. Sisälläni vellonut tuska poistui samalla, kun hengitykseni hiljalleen lakkasi. Tunsin syvää rauhaa, kun sydämeni löi viimeisen kerran.
Kuolemastani on kulunut jo jonkin aikaa ja sen aiheuttama pienoinen kuhina seurakunnassani on jo unohtunut. Olen ajattomuudessa ja tiedän, että perässäni on tullut samalla tavalla itse elämänsä päättäneitä muitakin. Surullista ehkä on kuitenkin se, että lisää on tulossa. Uskonnon uhreja.
Nuoruuteni meni pakollisen koulunkäynnin lisäksi tiiviisti mukana seurakunnan toimissa. Koulu loppui heti, kun keskikoulun viimeinen pakollinen luokka oli käyty ja siitä alkoi tienraivaus työn ohella. Varttuessani sain seurakunnassa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän vastuuta 'nousten' pian avustavaksi palvelijaksi. Maailman loppu (1975) oli jo lähes päällä, joten työskentelin entistä tiiviimmin Jehovan seurakunnassa. Naimisiin piti mennä mahdollisimman pian, sillä nurkan takana odottavassa paratiisissa ei seksikumppania olisi voinut enää hankkia.
Alku oli auvoista ja asema seurakunnassa tuntui hyvältä. Puolisoni kanssa katsoimme konventissa säälien niitä pareja, jotka eivät ymmärtäneet pidättäytyä lasten hankkimisesta. Olihan suuri ahdistus käsillä eikä seura suositellut lasten hankkimista enää noiden viimeisten päivien aikana.
Pian nousin vanhimmaksi asti saaden kokea todella tärkeän ja vastuullisen aseman tuomaa arvostusta. Se tuntui hyvältä niin minusta kuin puolisostanikin. Olimme keskeisessä asemassa Jehovan seurakunnassa ja siunauksemme tulisivat olemaan mittavat pian koittavan iankaikkisen paratiisielämän aikana. Miten suurenmoista olisikaan saada kertoa noille muinaisille patriarkoille, kuinka kovaa aikaa elimme, mutta selviydyimme silti paratiisiin.
1975 tuli ja meni. Suuri ahdistus, josta pidin itsekin esitelmiä eri seurakunnissa, pysyi kuitenkin piilossa. Vaikka seuran julkaisujen kautta nähdyt tunnusmerkit kaikki täyttyivät, niin siltikään ei hermagedonin taistelu alkanut.
Mutta ei se paljoa haitannut, kyllä se silti pian olisi käsillä. Ja lapsia emme edelleenkään päättäneet tehdä, vaikka äärettömän lapsirakkaita olimmekin molemmat ja hiukan kateellisina seurasimme ystäväperheidemme lapsien kasvavan.
Jotta Jehovan palvonta olisi ollut ajallisesti paremmin hallinnassani, päätin alkaa yksityisyrittäjäksi 80 luvulla. Pian huomasin kuitenkin, ettei koulutukseni ollutkaan kovin riittävä siihen ja lopulta jouduin lopettamaan yritykseni. Rahat ja omaisuus menivät, mutta uskollisuus Jehovalle säilyi. Tosin puolisoni kanssa suhteemme rakoili ja pian huomasin hakevani apua alkoholista. Vanhimman tehtävää tuo ei kuitenkaan haitannut, vaan tunsin entistä suurempaa tarvetta antaa rakkaudellista ohjaustani ja huolenpitoani kaikille seurakuntalaisille, jotka eivät ponnistelleet riittävän uskollisesti. Tuntui mukavalta päästä välillä kertomaan seurakunnan alemmille julistajille, miten heidän kuului toimia. Toden sanoakseni alkoi tuntumaan jopa hyvältä päästä välillä komitean jäsenenä erottamaan muutamia niskoittelevia nuoria.
Tienraivauksen olin jo jonkun aikaa aikaisemmin joutunut lopettamaan. Totta puhuakseni nuo raportoidut tunnit olivat jo jonkin aikaa olleet pääosin omasta päästä keksittyjä, mutta olihan tuntitavoitteet oltava kunnossa. Eikä pieni valkoinen vale tuntunut tässä tapauksessa niin kovin pahalta.
Harmagedonia ei kuitenkaan edelleenkään näkynyt ja mieltäni alkoi pikkuhiljaa kaivaa monenlaiset epäilyt. Parisuhteemme muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi ja alkoholi auttoi jaksamaan kaikkien paineiden keskellä. Elimme puolisoni tuloilla ja yritimme pitää yllä kulissia onnellisesta parista. Seksi ei ollut tyydyttävää enää pitkiin aikoihin, mutta seuran ohjeiden mukainen pidättyvyys ja väärien seksitapojen karttaminen oli kuitenkin kaikkein tärkeintä.
Vuosien vieriessä hiljalleen eteenpäin todellinen uskoni seuran opetuksiin joutui jatkuvasti kovemmalle koetukselle. Oloni oli ahdistava ymmärtäessäni syvällä sisimmissäni, että moni asia Jehovan järjestön ja totuuden suhteen oli pahasti pielessä. Mutta en voinut näyttää tunteitani tai puhua ajatuksistani kenellekkään. En edes lähisukulaisilleni, sillä se olisi ollut luopiohengen osoittamista. Tosin silläkään ei ollut pian enää mielessäni mitään väliä, sillä olinhan jo pidemmän aikaa elänyt monessa asiassa unenomaisenssa petoksessa.
Alkoholi tuntui ainoalta hyvältä asialta elämässäni. Huonopuoli oli, että sen runsas käyttö oli alkanut käydä ilmeiseksi jo liian monille muillekkin. Pian toisten vanhimpien ja seuran edustajan kanssa käytyjen keskustelujen tuloksena luovuinkin vanhimman tehtävistä terveyssyistä.
Ahdistus sisälläni kasvoi. Pian tajusin, että sitä todellista Suurta Ahdistusta, jonka kaltaiste ei ole ennen ollut, kannoin minä sisälläni. Näin seurakuntalaisten katseista, että olimme monien keskustelujen pääaihe. Etenkin sisarien kaikkitietävissä piireissä. Päätin koittaa lähestyä Jehovaa ja ponnistella tutkien Raamattua ja seuran kirjallisuutta. Mutta mitä enemmän ponnistelin tutkimisessani, sen enemmän tajusin seuran oppien sisältävän käsittämättömiä vääriä opetuksia.
Mielessäni pyöri koko takanapäin ollut elämäni ja se, mitä edessä voisi olla jäljellä. Miten voisin keskustella näistä asioista puolisoni kanssa, kun välimme olivat jo muutenkin kriisissä. Miten voisin keskustella ongelmistani sukulaisteni tai kenenkään muunkaan kanssa leimautumatta heti luopioksi. Ajatuskin luopioksi joutumisesta tuntui hyvin nöyryyttävältä. Ei vain itseni, vaan myös sukulaisteni kannalta katsottuna.
Kokouksissa käyminen muuttui hiljalleen kärsimykseksi. Sieluni itki tuskaansa eikä alkoholistakaan tuntunut olevan enää apua. Päässäni myllersi jatkuvasti ja sisälläni huusin apua päästä ulos ahdingostani.
Kesän konventti tuntui puukon iskulta selässä. Yritin vielä löytää sisältäni voimaa uskoa järjestöön, mutta konventissa näkemäni teeskentely ja entisten ystävieni säälivät tai kentien jopa halveksivat katseet saivat minut voimaan entistä huonommin. Seisoin ryhdikkäästi uudessa puvussani vaimoni vieressä hymyillen tekohymyä. Pian minusta tuntui, että kasvoillani on irvokas naamio ja tajusin kaikkien muidenkin pitävän samanlaista.
Kesän päättyessä ymmärsin olevani henkisesti täysin loppu, mutta koska en ollut koskaan pahemmin sairastellut fyysisesti eikä henkisiäkään ongelmia suvussamme ollut, yritin jatkaa päivä kerrallaan eteenpäin. Mutta en jaksanutkaan. Olin jo muutaman viimeisen vuoden ajan kärsinyt unettomuudesta ja saanut lääkettä siihen. Tunsin itseni sisältä täydellisen tyhjäksi ja pääni turraksi. Olin kuin tyhjä kuori ilman minkäänlaista syytä elää. Kaikki elämässäni tuntui menneen turhuuteen. Olin epäonnistunut.
Päässäni jyskytti tuska hakiessani kaikki unilääkkeeni ja särkylääkkeet, mitä lääkekaapistamme löytyi. Otin mukaani vielä pullollisen viinaa ja menin autotalliin.
Istuin pitkään autossani suljetussa tallissa ja itkin. Aloin juomaan hiljalleen pullostani ja napostelin lääkeet sen mukana. Laitoin auton käyntiin ja avasin ikkunan. Pian turtumus levisi ja tunsin vajoavani helpottavaan pimeyteen. Sisälläni vellonut tuska poistui samalla, kun hengitykseni hiljalleen lakkasi. Tunsin syvää rauhaa, kun sydämeni löi viimeisen kerran.
Kuolemastani on kulunut jo jonkin aikaa ja sen aiheuttama pienoinen kuhina seurakunnassani on jo unohtunut. Olen ajattomuudessa ja tiedän, että perässäni on tullut samalla tavalla itse elämänsä päättäneitä muitakin. Surullista ehkä on kuitenkin se, että lisää on tulossa. Uskonnon uhreja.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olen useasti eri veljien seurassa huomannut Jehovantodistajien katselevan jo valmiiksi asuntoja, joihin voisi muuttaa sen jälkeen kun Jehova on murhannut Harmagedonissa niiden nykyiset omistajat. Mielestäni tämän kaltainen ajattelu on todella vastenmielistä.
Mielestäni tämän kaltainen valehtelu on todella vastenmielistä.
Tuolloin 70 luvun lopunajan huumassa me todellakin mietimme, mistä päin varaisimme tonttimaata itsellemme. Koska oli olemassa epäilys siitä, että talvi saattaisi ehkä edelleen jatkua (Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylväminen eikä leikkaaminen, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö), niin päädyimme välimeren alueen olevan kenties kaikkein miellyttävintä seutua. Sinne olisimme suunnanneet kaikkien mätänevien liharöykkiöiden keskellä (Israelin vuorille sinä olet kaatuva, samoin kaikki sinun sotalaumasi ja kansat, jotka sinun kanssasi ovat: minä annan sinut petolinnuille, kaikille siivekkäille ja metsän eläimille ruuaksi).
Laulun sanoin "vain kaunista valhetta vainen".
...niin tämä kokemus on totta, tietääkseni tällä tavalla rationaalisesti ajatelleet veljet ovat Jehovantodistajia edelleenkin, minä en.
1975 vuoden harmaa odotellessa tiedän innokkaan jehovaperheen, joka huumassaan alkoi jakaa kellarissaan olleita runsaita mehuvarastojaan naapureilleen.
Sanoivat vain, etteivät enää tarvitse niitä.
Uudessa maassa on paremmat mehut.
No, kun "harma" meni, alkoi tämä innokas odottajaperhe taas mehustamaan niinkuin aina ennenkin.
Minulla ei ainakaan ole syytä epäillä viestin olevan valheellinen. Onhan se vain käytännöllistä ajatella näin, sillä tyhjillään ne talot kuitenkin ovat harman jälkeen. Eikun luurangot vaan pois kaapista ja asumaan.
Uudessa järjestelmässä tulee kaikki olemaan uutta ja kaikki vanha mennyttä joten esim. vanhemmisto ei voi varata itsellen muita parempia asumuksia sehän kuvastaa vain itsekkyyttä ja materialistista henkeä jota ei uudessa maailmassa enää ole koska kaikki ovat samanarvoisia kaikin tavoin, vaikka jotku vanhimmat voivatkin toisin ajatella, ollessaan ns.ruhtinaita tulevassa maailmassa. Kellään ei ole parempaa tai huonompaa asumusta.
Correktoriko se tämän kirjoitti?
Siinä oli saatu mahdutettua kaikki kritiikki mitä h2o:lta mahdollisesti saisi irti. Lopusta vielä puuttui, että huomasikin olevansa homo ja steriili, mutta muu taisi tulla mahdutetuksi mukaan
En tiedä, keneksi minua luulet. Erehdyt kuitenkin ja kirjoitukseni on täyttä totta. Jos sinusta tuntuu, ettei se voi olla, niin mieti syytä, miksi erehdyt sen suhteen.
sen kuvan sain tuosta kirjoituksesta minäkin ,että correhan se siellä....
Kertakaikkiaan erinomainen kuvaus maailmasta joka
johdattaa lampaitaan täydelliseen henkiseen ja aineelliseen tuhoon.
Miten osasitkaan!!!
Kertomus on tosi ja tarkoitettu muistokirjoitukseksi. Enkä ole se corre, miksi on epäilty. Olen uusi kirjoittaja lukija täällä.
Uskon tunnistavani kertomuksen. Kuuluin itse naapuriseurakuntaan ja tapaus oli hyvin trakedinen. Sitä koitettiin sukulaisten vuoksi pitää piilossa 'julkisuudelta'. Olen usein miettinyt itse sitä, missä se todellinen keskinäinen rakkaus ilmenee. Tässä tapauksessa sitä ei mielestäni paljoa näkynyt. Ikävä asia haluttiin unohtaa mahdollisimman nopeasti ja elämää jatkettiin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
JT:t haluavat peittää keskuudestaan kaiken ns. huonot puolensa eli mielisairaudet, masennukset, henkisesti jälkeen jääneet, vammaiset, köyhät jne, eli meille inhimmilliset asiat. Koska he tuovat esille sen, että ovat Jehovan siunaamia joten silloinhan ei pitäisi esiintyä edellä mainittuja ongelmia ne kuuluvat ns. maailmallisiin heikkouksiin joita heillä ei ole tai ainakin ne peitetään kulissien taa. He häpeävät jos kys. ongelmia esiintyy ja selostavat sen parhaiten kertomalla, että paratiisissa Jehova poistaa kaikkien heikkoudet, mutta samalla tuoden korostetusti esille omaa täydellisyyttään ja virheettömyyttään. Monien ongelmat kun juuri johtuvat itse järjestöstä, miten sitä voi odottaa jaksavansa paratiisiin asti hengissä.
Tästä tulee taasen hyvää materiaalia. Ajoittain pyydetään esittelemään näytteitä valehtelusta ja tämäkin lurautus sopii mainiosti esimerkiksi.
70-luvulla nuorena miehenä Jehovantodistajana ollessani hyvä jt-kaverini hirtti itsensä, kun ei pystynyt sovittamaan Jehovantodistajuutta ja normaalia elämää yhteen. Paineet, jotka vanhempien ja seurakunnan kautta häneen kohdistuivat, olivat lopulta hänen herkälle mielelleen liian suuret.