Kun täällä annetaan niin paljon väärää todistusta Väinö Tannerista, niin minun täytyy turvautua todistajiin, joiden sanaa kukaan kunnon kepulainen ei voine epäillä.
Siteerasin tuolla toisaalla Urho Kekkosen pitämää puhetta Väinö Tannerin 60-vuotispäivillä. Siinä hän ylistää Tanneria niin, että jotkut ovat täällä kyseenalaistaneet puheen aitouden. Jos keskustalaiset eivät pidä luotettavana Turun Yliopiston professori Jaakko Paavolaista, Tannerin elämäkerturia, niin Juhani Suomea, Kekkos-elämäkerturia he eivät voine epäillä, varsinkaan, kun hän osoittaa kertomalleen arkistoista löytyvän kirjallisen lähteen.
Jokaisen kunnon keskustalaisen kotona on tietysti nuo Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrat, kun ne kerran ovat tällaisen kerettiläisenkin hyllyssä. Avatkaapa niiden 1.osa "Myrrysmies" aukeamalta 262-263. Siinä esitellään Kekkosen Helsingin Sanomiin Tannerin 60-vuotispäivän johdosta laatima artikkeli, jossa hän ylistää Tannerin luonteenpiirteitä ja avuja, joiden katsoo kohottaneen Tannerin "demokraattisen johtajatyypin ihanteeksi".
Tuossa kirjoituksessaan Kekkonen näkee Tannerissa takeen Suomen kansan itsenäisyystahdon säilymisestä ja lujittumisesta. Juhani Suomi toteaa, että kannanotolle antaa oman merkityksensä sitä edeltänyt Neuvostoliiton Tanneriin kohdistama arvostelu, joka johti tämän eroon hallituksesta.
Pätkä suoraa lainausta Kekkosen kirjoittamasta artikkelista (e.m. kirja s. 263):
"Väinö Tannerin työ sosialidemokraattina ja työväenjohtajana on tullut oikeisiin mittasuhteisiin vasta viime aikoina, kun porvarillisissakin piireissä on opittu näkemään järjestyneen työväenliikkeen kansallinen merkitys...sen tunnustaminen itsenäisyytemme, vapautemme ja kansanvaltamme elimelliseksi osaksi..."
Näin siis puhui Urho Kekkonen Väinö Tannerista 1941, ja tämän kertoo Juhani Suomi Kekkos-elämäkerrassaan. Voisiko luotettavampaa todistusta olla?
Siteerasin tuolla toisaalla Urho Kekkosen pitämää puhetta Väinö Tannerin 60-vuotispäivillä. Siinä hän ylistää Tanneria niin, että jotkut ovat täällä kyseenalaistaneet puheen aitouden. Jos keskustalaiset eivät pidä luotettavana Turun Yliopiston professori Jaakko Paavolaista, Tannerin elämäkerturia, niin Juhani Suomea, Kekkos-elämäkerturia he eivät voine epäillä, varsinkaan, kun hän osoittaa kertomalleen arkistoista löytyvän kirjallisen lähteen.
Jokaisen kunnon keskustalaisen kotona on tietysti nuo Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrat, kun ne kerran ovat tällaisen kerettiläisenkin hyllyssä. Avatkaapa niiden 1.osa "Myrrysmies" aukeamalta 262-263. Siinä esitellään Kekkosen Helsingin Sanomiin Tannerin 60-vuotispäivän johdosta laatima artikkeli, jossa hän ylistää Tannerin luonteenpiirteitä ja avuja, joiden katsoo kohottaneen Tannerin "demokraattisen johtajatyypin ihanteeksi".
Tuossa kirjoituksessaan Kekkonen näkee Tannerissa takeen Suomen kansan itsenäisyystahdon säilymisestä ja lujittumisesta. Juhani Suomi toteaa, että kannanotolle antaa oman merkityksensä sitä edeltänyt Neuvostoliiton Tanneriin kohdistama arvostelu, joka johti tämän eroon hallituksesta.
Pätkä suoraa lainausta Kekkosen kirjoittamasta artikkelista (e.m. kirja s. 263):
"Väinö Tannerin työ sosialidemokraattina ja työväenjohtajana on tullut oikeisiin mittasuhteisiin vasta viime aikoina, kun porvarillisissakin piireissä on opittu näkemään järjestyneen työväenliikkeen kansallinen merkitys...sen tunnustaminen itsenäisyytemme, vapautemme ja kansanvaltamme elimelliseksi osaksi..."
Näin siis puhui Urho Kekkonen Väinö Tannerista 1941, ja tämän kertoo Juhani Suomi Kekkos-elämäkerrassaan. Voisiko luotettavampaa todistusta olla?
Vastaukset 10
Vanhimmat
"Sosialisti ja patriootti", Emil Skog muistelee:
sivu 309
"...Vaaleissa (1951) Tanner tuli suurella äänimäärällä valituksi edustajaksi. Eduskunnassa tanner valittiin valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajaksi, missä hän taitavana talousmiehenä teki ansiokkaan työpäivän. Mutta ulkopoliittisiin asioihin häntä ei voitu käyttää, siinä suhteessa hän oli poissa pelistä. Häntä ei kutsuttu Neuvostoliiton järjestämiin tilaisuuksiin. Puhuin näistä asioista pitkään ja perusteellisesti Tannerin kanssa. Pyysin häntä omaksumaan joustavamman kannan nimenomaan Neuvostoliiton Suomessa olevaan lähettilääseen. Myös puolueelle olisi hyödyksi, jos sen johtavin hahmo olisi paremmissa väleissä itäisen naapurimme kanssa. Tanner ei vastannut mitään, murahti vain suurista ideologisista erimielimielisyyksistä. Puhuin asiasta Neuvostoliiton uudelle suurlähettiläälle Lebedeville. Hän sanoi kerran yrittäneensä lähestyä Tanneria ja ryhtyä keskusteluun tämän kanssa. Tanner oli vain sanonut, ettei ymmärrä vaikka tyydyttävästi puhui venäjää. Tähän oli kosketus Tannerin kanssa päättynyt, uutta yritystä oli turha tehdä, koska vastapuoli oli siihen haluton, selitti suurlähettiläs..."
Edellä oleva Skogin kertomus kuvaa sitä katkeruuden määrää, joka Tannerin sisuksissa kyti Neuvostoliittoliittoa kohtaan. Olihan hänellä siihen aihetta, sodan aikana neuvostopropaganda oli ottanut hänen henkilönsä hampaisiin kutsuen suomalaisia joukkoja mannerheimiläis-tannerilaiseksi rosvokoplaksi. Myös istuminen sotasyylliseksi tuomittuna vankilassa oli tehnyt tehtävänsä. Vanhan miehen mieli ei enää kääntynyt diplomaattiseksi - henkilökohtaiset vihantunteet estivät häntä toimimasta siten kuin maan etu vaati. Siksi häntä ei pidetä suurena suomalaisena valtiomiehenä, - suurena suomalaisena työnväenjohtajana kylläkin, kuten aikalainen Emil Skog häntä luonnehtii.
Totta tuokin, että Tanner oli kyllä melkoinen jääräpää. Kun SDP vielä vuonna 1956 halusi ja sai Tannerin puheenjohtajakseen, NL:n suurlähetystössäkin tajuttiin, että heidän on syytä pyrkiä parantamaan välejä Tannerin kanssa.
Niinpä sieltä tuli kutsu Tannerille tulla keskustelemaan lähetystöön NL:oa kiinnostavista tärkeistä asioista. Tanner kieltäytyi menemästä. Hän ärisi, että "minä en rupea konttaamaan sovjettilähetystön rappusia ylös niin kuin Linkomies on tehnyt". Tällä hän viittasi sotasyyllisyystoveriinsa kokoomuksen Edvin Linkomieheen, jatkosodan viimevaiheiden pääministeriimme, joka vankeudesta vapauduttuaan teki canossanmatkan Tehtaankadulle ja sai sieltä synninpäästön ja eteni sitten vielä virkaurallaan Helsingin Yliopiston kansleriksi saakka.
Tannerilla oli täysin ymmärrettävät ja moraalisesti hyväksyttävät perusteet käyttäytymiseensä, kuten myös asenteisiinsa niin Neuvostoliittoa kuin Kekkosta kohtaan. Hänhän piti Kekkosen käännöstä NL:n käskyläiseksi halveksittavana ja näki tämän vaikuttaneen myös hänen tuomitsemiseensa sotasyyllisenä.
Kirjoittelet KKK vastauksia omiin teksteihisi eri nimmarilla, ja sitten kommentoit niitä. Säälittävää!
ei hänen tarvitse kirjoitella muilla nikeillä!
Sanon vain, että jos todella luulet minun niin tekevän, se on säälittävää. Ja jos et niin itsekään usko, mutta sanot noin siitä huolimatta, se vasta säälittävää onkin.
J.K.P:n päiväkirjat
18.12.45
Tänään kerrottiin suurusaikana, että Tanner oli Elannon "pikkujouluissa" sanonut, että "Paasikivi ahdisti häntä1918 ja ahdistaa nyt taas".
- Tanner on alhainen karaktääri. Huono mies. En olisi luullut häntä näin huonoksi ja matalamieliseksi.
1918 minä en häntä ahdistanut. Päinvastoin keväällä 1918 annoin hänelle OTK:n perustamista varten Kansallis-Osake-Pankista 6 miljoonan luoton ilman mitään vakuutta. (1919 pelastin Elannon estämällä Tannerin ottamasta 2 milj. dollarin luoton.)
14.4.1946
Koko itsenäisyyden aikana ei Suomessa ymmärretty meidän ulkopoliittista asemaamme. Ei 1920 Tarton rauhan aikana eikä 1939 syksyllä. Nimittäin että mitä kauempana raja oli Leningradista, sen suuremmat mahdollisuudet meillä oli elää itsenäisinä. Tähän olisi voitu tulla, jos olisi kyetty tekemään kylmä analyysi Suomen reaalisesta asemasta. Mutta sen tekemiseen olisi tarvittu tavaton moraalinen rohkeus ja valtiomiestaitoa. Sitä meillä ei ollut.
En erota itseäni tästä pois.
Kylmä reaalinen analyysi on aina välttämätön.
Väinö Tanner.
60-vuotias.
Tuskin yksikään elossaoleva suomalainen voi yhdistää itseensä niin paljon suomalaisessa yhteiskunnassa suoritettua työtä neljän viime vuosikymmenen aikana kuin tänään 60 vuotta täyttävä toimitusjohtaja Väinö Tanner. Me voimme panna hänen rinnalleen ja edelleen miehiä, joiden saavutukset poliittisessa toiminnassa ovat näkyvämmät ja tunnustetummat kuin hänen, me voimme taloudelliselta alalta löytää nimiä, jotka ovat antaneet suuremman panoksen talouselämämme kehittymiselle kuin hän, yksinpä osuustoiminnankin alalta voimme tavata jonkun, jonka sarka siinä on yhtä hyvin muokattu kuin hänen. Mutta kukaan toinen ei kaikilla näillä aloilla ole suorittanut sitä työtä, mikä on suotu Väinö Tannerin suorittaa. Hän on elänyt alusta lähtien mukana kansanvaltaisen valtioelämämme eri vaiheissa, nähnyt sen valtavan heräämisen, työskennellyt sen hyväksi vaikeina Venäjän vallan aikoina, kokenut raskaiden vuosien 1917 ja 1918 takatalven, ollut mukana kohottamassa työväenluokan takaisin vaikuttavaksi tekijäksi suomalaiseen demokratiaan, taistellut sen tuhoon pyrkiviä voimia vastaan ja lopuksi opettanut koko Suomen kansan ymmärtämään järjestyneen työväestön arvon valtakunnallemme. Hän on työskennellyt osuustoimintaliikkeessä sen vaatimattomasta alusta lähtien ja yhtenä kaikkein ansiokkaimmista kohottanut sen voimaan, jonkalaista muualla maailmassa saadaan hakea. Hän on ollut mukana monella eri paikalla edistämässä Suomen taloudellista kehitystä ja ohjaamassa sen suuntaa. Lyhyesti sanoen: hän on suorittanut yhden elämän puitteissa monen miehen työn suomalaisen yhteiskunnan hyväksi.
Mikä on ollut tämän paljon aikaansaavan miehen "salainen ase", jonka turvin hän on kyennyt niin tehokkaasti edistämään omikseen ottamiaan asioita? Hänen työntäyteinen elämänsä on todistus erinomaisesta lahjakkuudesta ja tarmosta, joka hakee vertojaan. Se on todistuksena täydellisestä antautumisesta niiden ihanteiden palvelukseen, jotka mies on itselleen omaksunut ja joiden hyväksi hän on päättänyt elämäntyönsä omistaa. Mutta sittenkin tarjoaa hänen omalaatuinen persoonallisuutensa parhaan selityksen siihen, miksi Väinö Tanner on se mies, mikä hän on ollut ja on.
Väinö Tannerissa on paljon sellaista, joka on suomalaisinta, mitä miehessä voi olla: hän on varma mielipiteissään, joskus itsepäisyyteen saakka, hän on rehellinen ja luotettava kannanotoissaan, hän on uskollinen asialleen ja tovereilleen, hän on realiteettinen mies, kylmä ja kovakin asioissaan, mutta lämmin ihmisenä, hän on humoristinen omalla jäyhällä tavallaan. Hän on rohkea mies, niin rohkea, että hän puolustaa omaa oikeuttaan, työväenluokan oikeuksia ja meidän yhteisiä oikeuksiamme, olivatpa vastassa mitkä voimat tahansa. Mutta Väinö Tannerissa on myös sellaista, jota meiltä suomalaisilta yleensä puuttuu: hän on etevä organisaattori ja hän on johtajaluonne.
Demokratiassa voi olla vaarallista nimitellä miestä johtajaksi, mutta Tannerista sen voi sanoa. Hän on demokraattinen johtajatyyppi, likipitäen sen ihanne. Hän ei ole noussut johtajaksi kansankiihoittajana, hänen johtajapaikkansa on ikäänkuin tullut hänelle hänen ominaisuuksiensa vuoksi. Hän on johtaja asiantuntemuksensa, rohkeutensa ja luotettavuutensa ansiosta, hän on johtaja ilman suuria eleitä, siis siinäkin perinjuurin suomalainen tyyppi. Hän on tullut johtajaksi asioiden pakosta, häntä on tarvittu ja hän on ottanut tämän aseman vastaan. Ja hän osaa tehtävänsä. Hän tietää, että liike, jonka tulevaisuudesta hän tärkeältä osalta vastaa, voi menestyä ainoastaan yhtenäisenä ja ulospäin yksimielisenä. Johtajan seuraaminen on osoitus siitä joukkovoimasta, jonka avulla järjestynyt työväki on valloittanut itselleen aseman yhteiskunnassa. Mutta johtajanakin Tanner on "hyvin koulittu demokraatti", hänen omaa ajatustaan käyttääksemme, hän hyväksyy enemmistön kannan, vaikka olisi taistellut sitä vastaan, ja työskentelee sen voittoonviemiseksi. Mutta samaa demokraattista koulutusta hän vaatii toisiltakin.
Sanoimme, ettei Tanner ole saavuttanut asemaansa poliittisessa elämässä kansankiihoituksen avulla. Ja merkillistä tosiaan: hän ei ole hyvä puhuja sanan ulkonaisessa mielessä. Mutta hänen puheensa ovat sittenkin enemmän odotettuja ja enemmän huomattuja kuin kenenkään toisen nykypäivien poliitikon. Hänen puheessaan on vankkaa asiallisuutta, siinä on vakuuttavuutta ja siinä on huumoria. Hän on meidän harvoja "vapaasti puhumisen" taitajia. Hänellä on sanomisen halua ja sanomisen iloa, joskus niin paljon, että käytetyt ylisanat ovat jääneet moniksi kuukausiksi poliittisen kiistelyn makupaloiksi.
Väinö Tannerin toimintaa suomalaisessa yhteiskunnassa on johtanut pyrkimys vähäväkisen kansan taloudellisen ja valtiollisen aseman parantamiseen ja tietoisuus siitä, että se on mahdollista ainoastaan omien järjestöjen avulla. Hän on saattanut olla ahdasmielinen puoluemies taistellessaan puolueensa olemassaolon ja etujen puolesta vastustajia vastaan, mutta kun hän on joutunut asemaan, jossa hänen hoidettavanaan ovat olleet koko kansan asiat, on häneen saanut luottaa. Hyppäys kiivaasti arvostelevasta oppositiomiehestä hallitsevaksi ministeriksi on hänen kohdallaan ollut aina onnistunut, koska hänen vastuuntuntonsa ja persoonallinen rohkeutensa on ollut niin suuri, että hänellä on ollut varaa toimia sitä Tanneria vastaan, joka oli puhunut "mahdottomia" oppositiossa ollessaan.
Väinö Tannerin työ sosialidemokraattina ja työväenjohtajana on tullut oikeisiin mittasuhteisiin vasta viime aikoina, kun porvarillisissakin piireissä on opittu näkemään järjestyneen työväenliikkeen kansallinen merkitys. Työväenliikkeen nousu suvaituksi yhteiskunnassamme oli saavutus sekin, mutta sen tunnustaminen itsenäisyytemme, vapautemme ja kansanvaltamme elimelliseksi osaksi on vasta saattanut työväenliikkeen ja sen riveihin kuuluvan osan Suomen kansaa oikeaan asemaansa. Se on asettanut myös Väinö Tannerin työn työväenliikkeen voimakkaana johtajana ja oikealla tiellä pysyttäjänä oikeaan arvoonsa. Tannerin on kannattanut elää 60. vuosipäivänsä. Hän saa nähdä, kuinka sille työlle, jonka hän poliittisessa elämässä on suorittanut, annetaan vastustajienkin taholta tunnustus. Sivallukset, joita häneltä on saatu, unohdetaan, ja myönnetään, että hänen työnsä työväenliikkeessä on ollut paljon merkitsevä osa kansallisessa kehityksessämme. Väinö Tannerin on kannattanut elää näin pitkälle, niin että hän, monet kerrat vihatuin ja parjatuin mies, saa nähdä olevansa paitsi omiensa rakastama myös vastustajiensa arvostama ja kunnioittama.
Väinö Tanner, suomalainen valtiomies suomalaisen työväenliikkeen johdossa on eräs tae kansamme itsenäisyystahdon jatkuvasta säilymisestä ja lujittumisesta.
Joku luultavasti epäilee kohta Kapin laittaneen tuon Kekosen puheen esille.
Mutta ei ole kapi.
Mutta kuinka Kekkonen uskalsi pitää tuollaisen puheen, jonka yleissävy on positiivinen, vaikka Tanner oli Neuvostoliitossa persona non grata, jonka mainetta tuli neukkujen mielestäparemminkin mustata joka käänteesä?
Sitten kun Tanner kuoli, silloinhan Kekkonen käyttäytyikin kuin kuuliaisen alamaisen tuleekin. Hän ei osallistunut Tannerin hautajaisiin. Kekkonen lähti Lappiin hiihtelemään (valehtelenkohan, jos sanon, että ryyppäämään?).
Aika härski teko, mutta Kekkosen isänta taisi olla myös sitä lajia, ettei vastaanväittäminen käynyt päinsä "Timolta".
Pystyyn_kuollut tulee kohta sanomaan, että osasipa Kekkonen ovelasti piruilla.