Ujojen parisuhteet - väistämättä vääriä valintoja?

Lienee melko selvää, että ujot ihmiset joutuvat parisuhdemarkkinoilla valitsemaan pienemmästä joukosta ihmisiä kuin sosiaalisesti avoimemmat ja rohkeammat lajitoverinsa. Johtaako tämä väistämättä siihen, että valittu kumppani on paljon pienemmällä todennäköisyydellä se oikea? Eli tyydytään paljon vähempään kuin oikeasti haluaisi. Jos jaksaisi, osaisi ja/tai uskaltaisi kahlata läpi suuremman joukon ihmisiä, voisi todella löytää sellaisen ihmisen, joka on oikeasti tärkeä, oikeasti rakas, ja oikeasti hyvä kumppani juuri itselle.

Lueskelin sattumalta muutamia vanhoja nuorten, ujojen miesten aloittamia keskusteluketjuja, joissa he harmittelivat, että eivät tule ehkä koskaan löytämään tyttöystävää. Ketjuissa haaveiltiin kauniille naisille puhumisesta, treffeistä ja tyttöystävän saamisesta, mutta samalla harmiteltiin, että se jää ujouden vuoksi toteutumatta. Mutta entä sitten kun sen suun saa kerran auki? Se ehkä johtaa johonkin. Jos tyttö kiinnostuu, niin tie on saatu auki. Mutta onko se juuri sellainen tyttö, jonka oikeasti haluaisi? Vai onko se vain sellainen ihminen, joka sattui tulemaan vastaan ja olemaan saatavilla?

Joillakin ujoilla ihmisillä on treffikokemuksiakin takanaan, mutta yleensä vähänkin rohkeammat, halutummat ja kiinnostavammat tytöt karkaavat hyppysistä. Heistä jää niitä mukavia ihastumisen muistoja. Se, jonka kanssa sitten lopulta päästään naimisiin, tuskin on halutuinta kamaa ihmissuhdemarkkinoilla. Onko tilanne väistämättä ujojen kohdalla tämä? Ja miltä silloin tuntuu tuon parisuhteen osapuolista? Luultavasti aika pahalta lopulta molemmista. Tyttö ymmärtää, että poika olisi halunnut muuta, mutta ei ujouttaan ole sitä saanut hankituksi. Poika joutuu sovittamaan toiveensa sen suhteen, mitä sattui tulemaan vastaan.

Onko yksin eläminen siis sittenkään niin kamalaa? Jos vaikka hankkisi niitä kavereita toisista ujoista, niin voisi oppia sosiaalisia taitoja ja siten oppia voittamaan ujouttaan. Sinne parisuhdemarkkinoille on sitten paljon helmpompi hivuttautua, kun on edes jotakin, minkä varaan nojata.