Säästyy pahemmilta vaurioilta. Mitä enemmän tuntee jotain kaunista, sitä enemmän vain haavoittaa itseään. Ikävä, kaipaus, rakkaus, niin usein pelkkää harhaa. Maailma on kova ja julma paikka elää, vain vahvat ja tunteettomat täällä selviytyvät. Siltä ainakin tuntuu. Ei täällä ole sijaa lämmölle tai herkkyydelle.
On parempi kylmettää ja kovettaa sydämensä.
missyourvoice
6241
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei nyt ruveta kyynisiksi. Piristyhän sinäkin.
Pelolla ja vallalla täällä pyritään ihmisiä ohjaamaan ja zombit tottelee. Tuo yksikin alkoi täällä heti maalailemaan toisille pelkkiä kauhukuvia kissamummoutumisesta, että siinähän se nähdään.
Maailmassa pärjää ja aurinko paistaa, kun hyväksyy ja näkee itsensä ja muut sekä elämän sellaisena kuin on/ovat.
onni kumpuaa ihmisestä itsestään. Ei muista ihmisistä. Hyväksyen myös, että elämään kuuluu ylä- kuin alamäetkin. Katsellen asioita monesta näkökulmasta. toimii ainakin mulla :)
Kauneutta on kaikkialla. Se miten katsot asioita ja mistä kulmasta määrittää sen mitä näet. Tahdotko nähdä vai etkö tahdo? Sillä ei väliä mitä katsoo vaan sillä mitä näkee. Ja se mitä ajattelet on se mitä sinusta tulee. Joten aiotko velloa negatiivisessa mielesi ympäristössä ahtauttaen itse itseäsi vai rikotko vihdoinkin mielesi muurit ja rakennat niistä raunioista jotain joka tekee sinut onnelliseksi.
Täydellisen totta tuo kirjoittamasi. Pienikin lämmön, empatian tai herkkyyden paljastaminen johtaa ennen pitkää siihen, että joku sitä hyväkseen käyttää. Kovuus ja kylmyys ovat selviytymisen elinehtoja nykyään.
Uskomatonta, että aihetta käsitellään palstalla juuri tänään! Kävin just lenkillä ja ajattelin kirjoittaa oman aloituksen. Jee, näköjään ei tarvitse ja keskustelijoita riittää.
"Kauneutta on kaikkialla. Se miten katsot asioita ja mistä kulmasta määrittää sen mitä näet. Tahdotko nähdä vai etkö tahdo? Sillä ei väliä mitä katsoo vaan sillä mitä näkee. Ja se mitä ajattelet on se mitä sinusta tulee. Joten aiotko velloa negatiivisessa mielesi ympäristössä ahtauttaen itse itseäsi vai rikotko vihdoinkin mielesi muurit ja rakennat niistä raunioista jotain joka tekee sinut onnelliseksi."
En ole ap, mutta vastaan tähän, koska tästä saa hyvän lähdön tekstiin. Itselläni ei ainakaan ole vaikeuksia nähdä kauneutta maailmassa. Joskus esimerkiksi (missähän hormonimyllerryksissä) leijalevien lumihiutaleiden kauneus nosti kyyneleet silmiin. Joka päivä näen ympärilläni kauniita asioita - myös ihmisten tekemiä - ja silti tuntuu, että kyynistyminen vaanii nurkan takana. Ne ei valitettavasti sulje toisiaan pois.
Viime aikoina elämä on pakottanut harrastamaan aika tarkkaa itseanalyysia. Yleensä pystyn käsittelemään tunnelukot ja epämiellyttävät tunteet mielessäni, ymmärtämään mistä ne kumpuavat ja kääntämään ne toiseen suuntaan. Tänään väsyttää, ja tuntuu, että naaman edessä on seinä.
Olen saanut joskus kuulla potevani "kiltin tytön syndroomaa". Tämänpäiväisen itsesyynini jälkeen on myönnettävä, että se on osittain totta. Itsearvostukseni ei kylläkään riipu siitä, onnistunko muiden silmissä, mutta jos en omasta mielestäni yllä riittävälle tasolle, niin ei hyvä.
Vaikeinta tämä on ihmissuhteissa. Varsinkin silloin, jos joutuu läheisen satuttamaksi. Olen niin tunnevammainen, että harvoin olen vihainen mistään. Ymmärrän lähes poikkeuksetta aina vastapuolta. Joissain ääritapauksissa tietenkin olen tuntenut vihan tunteita aluksi, mutta koska ymmärrän miksi toinen on toiminut kuten on, lopulta se vaihtuu ymmärtämykseksi. Tunnen, että koska ymmärrän toisten tunteita, olen aina ikään kuin "vanhemman" asemassa: koska osaan asettua itseni ulkopuolelle, minulla on velvollisuus ymmärtää. Haluaisin suojella muita pahoilta tunteilta.
Kyllä, klassisen kliseisesti kaikella on juuret lapsuudessa, tiedostan sen. Tiedostaminen ei kuitenkaan auta mitään. Ei auta sanoa, että "et ole vastuussa toisten tunteista, varsinkaan aikuisten ihmisten". Se on kuin olisi joukkueensa kanssa tietovisassa ja tietäisi oikean vastauksen, mutta se pitäisi jättää sanomatta. Ja on fyysinen mahdottomuus olla tuntematta myötätuntoa. Se on kertakaikkisesti mahdotonta.
Tällä hetkellä tämä tuntuu isolta ongelmalta, koska nuoruudessani mainitsin suurimmaksi pelokseni aina sen, että lopulta kyynistyn. Mihin muuhun ajatusmaailmani voi loogisesti johtaa? Vaikka pidän ihmisiä syvimmältä olemukseltaan hyvinä, uskon, että lopulta aina joudun itse olemaan vahvempi. Alitajuisesti uskon, ettei muut kykene samaan kuin minä ja he jossain vaiheessa tulee pettämään luottamuksen kuitenkin.
Osittain tämä johtuu ehkä siitä, että olen ankara paitsi itselleni, myös muille. Vaadin varmaankin ihmisiltä liikaa, ja sitten petyn aina raskaasti. Jos se toinen osapuoli on herkkä tai jollain lailla rikki (esim. huono itsetunto), niin sitten ymmärrän ja haluan vain auttaa häntä eteenpäin. Niin sanotusti "tavallisilta" tai "terveiltä" ihmisiltä taas vaadin helkkaristi. Esimerkiksi henkisestä laiskuudesta johtuva suvaitsemattomuus on mielestäni kammottavaa.
Pohdintojeni myötä on myönnettävä, että "vastuunottoni" saa hyvin ikäviä muotoja välillä. Eräässä ihmissuhteessa olen välillä kuvitellut tietäväni paremmin, mitä toisen pitäisi tehdä. Se harmittaa, mutta onneksi toinen osapuoli on osannut pitää puolensa oikeissa kohdissa.
HUH mikä epäselvä purkaus, mutta kylläpä helpotti. Piristi myös mieltä kummasti. Onneksi elämässäni on muutama "kallioihminen", joihin voi aina luottaa ja jotka omalla vahvuudellaan aina saavat minutkin sisuuntumaan.
Piristykseksi kaikille meille, jotka välillä vaivutaan murheen alhoon ja pelätään maailman kovuutta:
https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/236x/d5/fa/3c/d5fa3c560cc81ac7db675af030f493f6.jpg