olevinaan ovat!

Kävin aamulla neurologilla sairaalan polilla. Pitkäaikainen neurologini oli kyllä talossa mutta muissa tehtävissä, joten sain sijaisen. Asiasta en tiennyt etukäteen. Vaikka neurologi oli ennestään minulle tuntematon ja nuoren puoleinen sain vaikutelman hyvästä neurologista. Hän esitti hyviä kysymyksiä ja selitti asiat tarkkaan. Neuvotteli kanssani eri vaihtoehdoista kuntoutuksen ja lääkityksen sekä yleisen itsehoidon suhteen. Käväisi keskustelumme sisällöstä vaihtamassa muutaman sanan "oman" neurologini kanssa. Päivitettiin lääkitys ja kuntoutus ohjelmani. Poistuin paikalta varsin tyytyväisenä. Puolenvuoden päästä uudestaan tai soitan jos on jotain kyseltävää. Aika näyttää päivitysten onnistumisen.

Minulla ei ole mitään negatiivista sanotavaa vuosien varrelta neurologeista.

Tapanani on tehdä hiukan muistiinpanoja lääkäri käyntiä varten, jotta muistan esittää kaikki kysymykseni (vaikka muisti on normaali). Tämän päiväinen lääkäri sanoikin,, että hyvä ja selkeä tapa hoitaa asiaa. Myös lääkityksestä olen itse tehnyt dosettiini (käytössä 2 kpl/vrk)otto kaavion, koska lääkkeitä on paljon ja ottokertoja kovin monta / vrk. Dosetin takakantta on sitten muissakin tilanteissa helppo vilauttaa esim. tk:ssa, hammaslääkärissä yms.

Kun kerran tekee kaavion pohjan huolella ja tallentaa muistiin tietokoneelle, niin sitä on helppo muuntaa tarpeen mukaan. Kannattaa printata karongille.

Hyvää joulun odotusta.

Siinäpä se, neurologien perusongelma on alan sairauksien käsittämätön moninaisuus. Kukaan lääkäri ei voi hallita koko kirjoa ja useimmilla ei kantti kestä tunnustaa osaamattomuuttaan. Maallikosta tuntuisi järkevältä ohjata potilas eteenpäin, kun ei kerran ymmärrä asiasta mitään -perusneurologi sen sijaan tuhlaa aikaa ja rahaa hakuammuntoihin ja pahimmillaan leimaa potilaan luulotautiseksi!
Julkisella puolella ei voi vapaasti valita hoitavaa lääkäriä, kollegat eivät uskalla astua toistensa varpaille. Yksityisellä puolella taas tutkimukset maksavat tähtitieteellisesti, ei niihin ole tavallisella kansalaisella varaa.
Jos käy niin hyvä tuuri, että ensimmäinen hallitsee juuri sinun tautisi, kannattaa lopettaa lottoaminen - kaikki osallesi tuleva arpajaisonni tuli jo käytettyä!

avainsana kirjoitti:

Siinäpä se, neurologien perusongelma on alan sairauksien käsittämätön moninaisuus. Kukaan lääkäri ei voi hallita koko kirjoa ja useimmilla ei kantti kestä tunnustaa osaamattomuuttaan. Maallikosta tuntuisi järkevältä ohjata potilas eteenpäin, kun ei kerran ymmärrä asiasta mitään -perusneurologi sen sijaan tuhlaa aikaa ja rahaa hakuammuntoihin ja pahimmillaan leimaa potilaan luulotautiseksi!
Julkisella puolella ei voi vapaasti valita hoitavaa lääkäriä, kollegat eivät uskalla astua toistensa varpaille. Yksityisellä puolella taas tutkimukset maksavat tähtitieteellisesti, ei niihin ole tavallisella kansalaisella varaa.
Jos käy niin hyvä tuuri, että ensimmäinen hallitsee juuri sinun tautisi, kannattaa lopettaa lottoaminen - kaikki osallesi tuleva arpajaisonni tuli jo käytettyä!

Lue lisää

Kirjoitin hunosti, anteeksi.

"Neurologi oli juuri silloin vasta erikoistumassa ja suht nuori."

Piti olla, lääkäri oli vasta erikoistumassa neurologiksi. Asia muuttuu oleellisesi.

Tämä nuori lääkäri halusi siirtää minut keskus-sairaalan potilaaksi.
HUOM. ko. lääkäri teki heti oikean diagnoosin.

Ymmärrrän kyllä että oli tuuriakin matkassa aikalailla.

Niinkuin aiemmin kerroin, niin kymmmenen vuotta sitten vaihdoin sairaalan polilla lääkäriä, omasta pyynnöstä ja sain lääkrin jonka itse nimesin.

Koko juttu oli näin. Tilasin ajan pitkityneen flunssan vuoksi yksityiseltä lääkäriasemalta. Kävin yleislääketieteen erikoislääkärillä, joka alkoi jututtaa mukavilla jutuilla minua. Asialla oli tarkoituksensa. Kyseinen lääkäri seurasi likehdintääni ja ilmeitäni samalla. Lopuksi tämä tarkka hyvä lääkäri suositteli neurologille ajan varaamista. Näin toimin. Ja siitä sitten asiat lähtivät liikkeelle.
Keskus-sairaalan potilaaksi pääsin siksi, että olin harvinaisen nuori tautiryhmäni potilaaksi. Vielä nyt 15-vuotta myöhemminkin olen nuori diaknoosiini nähden.

Kasolti on minullakin kokemusta lääkäreistä ja potilaana olemisesta sekä pitkäaikais, kotonakin hoidossa olleen potlaan omaisena. Ehkäpä juuri siksi asiat hoituu. Täytyy kuitenkin muistaa että kaikkea ei elämässä aina saa ja mitä on jäljellä voi hyvinkin olla sitä parasta. Riippu paljonkin meistä itsestämme miten toimimme. Lääkärit ovat kuitenkin vain ihmisiä niin kuin mekin.

Joskus voi olla, että kestää pidempään saada tietää vaivoille nimi. Monissa neurologian alaan kuuluvissa sairauksissa on oireet niin samantapaisia jotta tutkia täytyy ja tarkkaan. Toisaalta taas saman diagnoosin omaavat henkilöt voivat taas keskenään olla oireistoltaan erilaisia ja sairaus voi myös olla eri vaiheessa meneillään. Diagnosointi ei aina ole helppoa. Joskin ei ole mukavaa olla itse odottelemassa tietoa joka viipyy.

Ei todellakaan ole oikein että joudut kuuntelemaan toisen potilaan tietoja. Ei kai kuitenkaa keskustelleet ao, potilaan nimellä?
Hoito henkilökunnalla on vaitiolovelvollisuus. Kaikki me kuitenkin tiedämme että vaitiolovelvollisuus käsite on eri ihmisillä hyvin venyvä. "Mitäpä sitä ihminen salaisuudella tekisi, jollei sitä voi kertoa kolmannelle henkilölle."
Toisin sanoen, me tiedämme siis, että vaitiolo ei ole aukoton.
Vaitioloa rikotaan hyvin laajasti muuallakin kuin sairaaloissa ja lääkäriasemilla.

Vaitioloon voisi milestäni liittää myös hyvät tavat. Ei ole mukavaa olla puolipukeissa tai intiimissä operoineissa, tilassa jossa liikkuu tarpeettomia henkilöitä, vain näennäisesti verholla eristettynä.
Mm. ensiapuasemilla usein on verholla eristetyt tilat ja lääkärit ja hoitajat keskustelevat keskenään että potilaan kanssa melkoisen avoimesti. Jos haluaa hoitoa niin näissä asioissa on osattava hiukan tinkiä. Kohtuudella tietenkn. On hyvä osata itse reklamoida kun siihen on aihettaa.

neuron potilas kirjoitti:

Joskus voi olla, että kestää pidempään saada tietää vaivoille nimi. Monissa neurologian alaan kuuluvissa sairauksissa on oireet niin samantapaisia jotta tutkia täytyy ja tarkkaan. Toisaalta taas saman diagnoosin omaavat henkilöt voivat taas keskenään olla oireistoltaan erilaisia ja sairaus voi myös olla eri vaiheessa meneillään. Diagnosointi ei aina ole helppoa. Joskin ei ole mukavaa olla itse odottelemassa tietoa joka viipyy.

Ei todellakaan ole oikein että joudut kuuntelemaan toisen potilaan tietoja. Ei kai kuitenkaa keskustelleet ao, potilaan nimellä?
Hoito henkilökunnalla on vaitiolovelvollisuus. Kaikki me kuitenkin tiedämme että vaitiolovelvollisuus käsite on eri ihmisillä hyvin venyvä. "Mitäpä sitä ihminen salaisuudella tekisi, jollei sitä voi kertoa kolmannelle henkilölle."
Toisin sanoen, me tiedämme siis, että vaitiolo ei ole aukoton.
Vaitioloa rikotaan hyvin laajasti muuallakin kuin sairaaloissa ja lääkäriasemilla.

Vaitioloon voisi milestäni liittää myös hyvät tavat. Ei ole mukavaa olla puolipukeissa tai intiimissä operoineissa, tilassa jossa liikkuu tarpeettomia henkilöitä, vain näennäisesti verholla eristettynä.
Mm. ensiapuasemilla usein on verholla eristetyt tilat ja lääkärit ja hoitajat keskustelevat keskenään että potilaan kanssa melkoisen avoimesti. Jos haluaa hoitoa niin näissä asioissa on osattava hiukan tinkiä. Kohtuudella tietenkn. On hyvä osata itse reklamoida kun siihen on aihettaa.

Lue lisää

Niin, jos ei lääkäri itse tiedä potilaan vaivojen syytä, niin miten on niin hirvittävän vaikeaa antaa lähete jonnekin muualle tutkittavaksi. Ei ole tarkoituksenmukaista että vaivojen pahenemista vaan odotellaan ja samoja kokeita tehdään parin kuukauden välein. Mullakin oireet pahenevat silmissä, sen toteamiseen ei tarvitsisi joka kerta ottaa emg:tä.
Sitten vaitiolovelvollisuudesta, se on mun kokemuksen mukaan pelkkä sanonta. Ainakin neuron puolella, siellä juorutaan kaikkien asioista. Olen kuullut kuinka neurolla työskentelevä hoitaja kertoo aina naapureilleenkin kuka nyt tuli osastolle. Pienellä paikkakunnalla tuttuja on paljon.

S. Kron kirjoitti:

Niin, jos ei lääkäri itse tiedä potilaan vaivojen syytä, niin miten on niin hirvittävän vaikeaa antaa lähete jonnekin muualle tutkittavaksi. Ei ole tarkoituksenmukaista että vaivojen pahenemista vaan odotellaan ja samoja kokeita tehdään parin kuukauden välein. Mullakin oireet pahenevat silmissä, sen toteamiseen ei tarvitsisi joka kerta ottaa emg:tä.
Sitten vaitiolovelvollisuudesta, se on mun kokemuksen mukaan pelkkä sanonta. Ainakin neuron puolella, siellä juorutaan kaikkien asioista. Olen kuullut kuinka neurolla työskentelevä hoitaja kertoo aina naapureilleenkin kuka nyt tuli osastolle. Pienellä paikkakunnalla tuttuja on paljon.

Lue lisää

Näin varmaan on, että pienellä paikkakunnalla ei mikään pysy salassa, kun ei isollakaan. Pahinta on ehkä se, että jutut saa siivet ja kohta kylillä tiedetään asiat "paremmin" kuin itse asianomainen.

Mitä diagnoosin tekoon tulee niin, joskus on mietityttänyt seuravan laisesti: On tietysti tärkeätä saada oikea diagnoosi, mahdollisimman pian. Mutta, kumpi on sitten huonompi/parempi asia, saada viiveellä varmasti oikea diagnoosi vai heti diagnoosi, joka osoittautuu myöhemmin vääräksi. Jälkimmäisessä potilasta aletaan hoitaa myös väärän diagnosin mukaan. Itselleni näistä kahdesta vaihtoehdosta tuntuisi ensimmäinen mukavammalta. Asioilla on aina puolensa.

Joihinkin sairauksiin on hyvin oleellista pidempi seuranta mm. kokeiden seuranta, jotta saadaan vertailu materiaalia ja näin ollen täsmällisempää tietoa.

Lääkärit kyllä keskustelevat toistensa kanssa potilaistaan ja näin pähkäilevät yhdessä diagnooseja ja hoitoja. Seuraavalle neurologille on turha lähettää kovin herkästi, jollei ole kysymys esim. tiettyyn sairauteen erikoistunut lääkäri tai tutkinta mahdollisuu ko. paikassa paremi.

Ainahan voi itse vaihtaa lääkäriä mahdollisuuksien mukaan. Potilas-lääkärisude on hyvin tärkeä asia. Luottamus täytyy olla molemmin puoleinen.

olet varmaan eri Keskussairaalan potilas kuin minä, täällä ei ole tehokkuudesta tietoakaan! Jonot joka tutkimukseen ovat vähintään kuukauden mittaiset, lääkäri odottaa tuloksen ja määrää sitten vasta seuraavaan tukimukseen - taas odotetaan. Osittain on varmaan rahasta kiinni, mutta kyllä osa menee lääkärin osaamattomuuden ja välinpitämättömyyden piikkiin. Suureen organisaatioon on motivaatiovammaisenkin lääkärin helppo piiloutua, potilaan valittaessa voi vedota tehtyjen tutkimusten määrään aikataulusta piittaamatta.
Diagnoosi ja oikea hoito voi lopulta löytyä, mutta kukaan ei kanna huolta tai vastuuta siitä, miten järjettömän pitkä prosessi vaikuttaa potilaan kuntoon ja ennusteeseen!
Ilman lottovoittoa ei voi yksityispuolelle siirtyä, joten kovin on aseeton olo!