Taustaa: 16-vuotias lukiolainen tyttö, sairastanut bulimiaa 3 vuotta.
Enään ei tunnu sairaudelta vaan elämäntavalta. Oksentelusta on tullut osa arkea. Mitään merkkejä bulimiasta ei näy ulospäin, paitsi välillä silmät turvonneet, mutta sisältäpäin se syö. Pää ei tunnu olevan mukana. Tyhjä tunne jatkuvasti, tuntuu etten olisi oikeasti olemassa.
Haluan parantua, mutten voi parantua kun en tunne enään edes olevani sairas. Haluaisin tasapainoisen elämän. Muuten mulla menee ihan hyvin elämässä, paitsi tää bulimia tekee siitä raskasta.
Onko/onko ollut jollain samanlaisia tuntemuksia. Mitä ootte tehny, kannattaako mennä ammattiapuun?
Vanhemmille oon kertonu ja parhaille kavereille, mutta siitä on jo aikaa... Ystävät ei ainakaa osaa auttaa ku ei tiiä mitä käyn läpi, äiti osaisi, mutta sanoin jo monesti, että en enään oksenna ja en halua kertoa uudestaan, koska tuntisin pettäneeni hänet. Äidile tuli siitä muutenkin niin paljon huolia, eikä jättäny mua rauhaan asian kanssa ja alkoi tuijottamaan jokaikistä asiaa mitä söin ja voin sanoa että se oli todella ahdistavaa, enkä halua sitä uudestaan.
Emmä nyt tiedä onko tästä mitään hyötyä kirjottaa tänne, mutta kasvotusten on vaikea puhua ja minusta on hankalaa saada mistään apua. Pakko päästä jonnekki avautuu.
Enään ei tunnu sairaudelta vaan elämäntavalta. Oksentelusta on tullut osa arkea. Mitään merkkejä bulimiasta ei näy ulospäin, paitsi välillä silmät turvonneet, mutta sisältäpäin se syö. Pää ei tunnu olevan mukana. Tyhjä tunne jatkuvasti, tuntuu etten olisi oikeasti olemassa.
Haluan parantua, mutten voi parantua kun en tunne enään edes olevani sairas. Haluaisin tasapainoisen elämän. Muuten mulla menee ihan hyvin elämässä, paitsi tää bulimia tekee siitä raskasta.
Onko/onko ollut jollain samanlaisia tuntemuksia. Mitä ootte tehny, kannattaako mennä ammattiapuun?
Vanhemmille oon kertonu ja parhaille kavereille, mutta siitä on jo aikaa... Ystävät ei ainakaa osaa auttaa ku ei tiiä mitä käyn läpi, äiti osaisi, mutta sanoin jo monesti, että en enään oksenna ja en halua kertoa uudestaan, koska tuntisin pettäneeni hänet. Äidile tuli siitä muutenkin niin paljon huolia, eikä jättäny mua rauhaan asian kanssa ja alkoi tuijottamaan jokaikistä asiaa mitä söin ja voin sanoa että se oli todella ahdistavaa, enkä halua sitä uudestaan.
Emmä nyt tiedä onko tästä mitään hyötyä kirjottaa tänne, mutta kasvotusten on vaikea puhua ja minusta on hankalaa saada mistään apua. Pakko päästä jonnekki avautuu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hei,
itselläni oli täysin samanlainen tilanne vielä alle vuosi sitten, tosin olen sinua muutaman vuoden vanhempi. Jouduin kuitenkin luopumaan sairaudestani, jotta saisin tilalle jotain parempaa. Sain elämäni takaisin. Suurin motivaatio siihen oli ehkä ympärivuorokautinen oleminen toisen ihmisen kanssa alkuun, ilman sitä olisin varmasti repsahtanut jatkuvasti, vaikka aina lupasin että tämä on viimeinen kerta. Aina, ja monta kertaa. En ole vieläkään täysin terve tietenkään, mutta aiemmin oksentelin monta kertaa päivässä. Suunnittelin aiemmin päiväni niin, että pystyisin oksentamaan jäämättä kiinni, ja tästä salarakkaasta tuli suuri osa elämääni.
Nyt kun katson aikaa taaksepäin, niin ainoa neuvo mitä voin sinulle antaa, on se toisen ihmisen konkreettisen läsnäolon salliminen. Ahdistuksen kohtaaminen, ja vaihtoehtojen keksiminen ahdistuksen purkamiselle. Se on vaikeaa, perseestä, haastavaa, ärsyttävää. Mutta kukaan muu ei voi elää elämääsi kuin sinä itse. Et saa toista mahdollisuutta, et synny uudestaan. Voit kuolla jo huomenna, joten miksi et tekisi muutosta tänään, ja nauttisi täysillä elämästä.
Nykyään elämänlaatuni on uskomaton. Voin olla pitkiä aikoja ihmisten kanssa ahdistumatta, mutta en vieläkään oksentamatta yksin. Olen löytänyt rinnalleni uskomattoman kumppanin, ja ystävyyssuhteeni ovat palanneet ennalleen, ja välit perheeseen korjaantuneet. Tuntuu mukavalta, stressittömältä. Sellaiselta, että mitähän sitä tekisi seuraavaksi.
Voimia sinulle, ja kaikkea hyvää, tästä voi toipua!
I feel you. Olet ajatuksissani!