Pölhötaloustieteen aikakausi

Vaikeat taloudelliset ajat näyttävät vaikuttavan haitallisesti ihmisen ajatteluun. Jopa kohtalokkaasti. Aikaisemmin, suotuisina taloudellisina aikoina, ajattelu on voinut olla vielä normaalin rajoissa, mutta sitten vaikeuksien koitettua näyttää järki suorastaan sumentuneen. Näin voi päätellä seuraamalla talouspoliittista keskustelua hyvinä taloudellisina aikoina ja talouspoliittista keskustelua laman aikana.

Kun taloudellisen osaamisen taso ei hyvinä aikoinakaan ole ollut kummoinen, niin voi vain kuvitella, miten käy, kun vaikeudet alkavat. Kun osaaminen ei riitä edes ongelmien tunnistamiseen, niin väärän diagnoosiin pohjaavat korjaustoimenpiteet, lääkitys, voi pahimmassa tapauksessa vain pahentaa ongelmaa tai jopa tappaa koko ”potilaan”.

Esimerkiksi Suomessa kaupankäynti ei ole toiminut enää vuosikausiin, vaan talous supistuu ja velkaantuu lähes kiihtyvällä nopeudella. Sen sijaan, että selvitettäisiin, mikä taloudessa on vikana, on ryhdytty puuhastelemaan vallan muuta.

On vatvottu vuositolkulla sitä, että eläkeikää pitäisi nostaa ikään kuin talous siitä jotenkin kohenisi, jos olematonta työtä joskus hamassa tulevaisuudessa olisi aikomus tehdä entistä pitempään. Jo normaalit aistihavainnot kertovat, että työaika pikemminkin lyhenee kuin pitenee, seikka, jota tukee niin historia kuin nykyaikaisen maailman yhä nopeutuvat syklitkin, jotka edellyttävät pikemminkin lyhyitä projekteja kuin ikuisuuteen jatkuvia työuria. Sen sijaan hyvin syöneelle ekonomistille tämä näyttää olevan täysin vieras ajatus. Siitäkin huolimatta, vaikka päässä olisi silmälasit.

Toinen kummajainen on ajatus siitä, että luomalla talouteen entistä enemmän työttömiä, talous äityisi siitä kasvamaan. Tämä pölhöys kulkee niin sanotun tarjonnan taloustieteen nimellä. Tosin tieteellä tässä on tuskin osaa eikä arpaa. Kysymyksessä lienee joukko yksittäisiä ja pittoreskeja (lähinnä hulluja) päännousemia. Työttömyys on pikemminkin seuraus talouden ongelmista eikä suinkaan mikään parantava lääke. Mutta kun puuro ja velli menevät sekaisin, niin silloinhan ne menevät. Sekaisin siis.

Kolmas lähinnä vähäjärkisyyteen rinnastettava ilmiö tai menetelmä talouden tervehdyttämiseksi tilanteessa, jossa ongelman syytä ei tiedetä, on niin kutsutut leikkaukset. Tyypillinen pölhöekonomisti uskoo, että kun raha vedetään markkinoilta pois, niin siitähän talous suorastaan ampaisee kasvamaan ja tuottamaan hyvinvointia ja vaurautta yhteiskuntaan. Leikkaaminen on kuuleman mukaan nimetty vastuulliseksi toiminnaksi.

Toisaalta taas vaikka leikkauksia ja rahan käytön supistuksia tehdään, niin menojen kasvattaminen ei vain osoita laantumisen merkkejä. Ei sinne päinkään. Uusien menojen säätäminen tuntuu saavan vain uusia kierroksia. Ei päivää ettei pystytettäisi vähintäänkin yhtä uutta asiamiehen virkaa, uutta määrärahaa, tukiaista tai muuta menoerää.

Ja jotta kaikki tämä koheltaminen ei jäisi pelkästään tähän, vielä suhteellisen lievään pölhöyden määrään, niin kyllä joku viimeistään tässä vaiheessa keksii kiekaista, että omistusasuminenhan se on tämän laman varsinainen syy. Joten ei muuta kuin leuat jauhamaan ja selittämään, että kun kansa saataisiin asumaan vuokralla, niin siitä se talous sitten pyrähtää kerrassaan lentävälle uralle.

Normaali järki tosin sanoisi, että jos valtakunnassa on lähes miljoona ihmistä vailla työtä, niin eihän asumismuodon muuttaminen muodosta toiseen luo yhtään lisätyöpaikkaa. Ei, vaikka kansa kiertäisi kehää vuokra-asunnosta toiseen. Jos siis työtä ei ole, niin työvoima saa liikkua aivan miten tahtoo, ei tällä kiertämisellä ole mitään järjellistä vaikutusta juuri mihinkään.