Ennen kuin aloimme seurustella mieheni kanssa muutama vuosi sitten, hän teilasi minut moneen kertaan täydellisesti; antoi minun kokea että en ole hänelle tarpeeksi hyvä - syitäkin hän eritteli. Mutta sitten kun tuli kovat ajat, masennus ja työpaikan menetys, seurani kelpasikin. Sillä tiellä olemme, nyt jo naimisiin menossa. (miehen aloite) En kuitenkaan pääse eroon siitä tunteesta, että mieheni ei koskaan ole ollut minuun todella rakastunut, hän vaan alkoi jossain vaiheessa rakastaa sitä lämpöä, tukea ja ymmärrystä jota olen hänelle antanut kaikissa tilanteissa. Koen edelleen usein, että jos hänen olisi voinut jatkaa entistä korskeaa elämäänsä, hän ei olisi edes vilkaissut minuun enää.Kun kysyn tätä häneltä, hän sanoo että voi ollakin näin. Silti hän haluaa kanssani nyt naimisiin. Koko ajan minusta on myös tuntunut siltä, että hän ei osaa arvostaa parhaita puoliani (tietty henkisyys, syvällisyys, herkkyys, analyyttisyys, keskustelutaito) koska on itse varsin erilainen. Minä kuitenkin rakastan häntä ja kyllä hänkin sanoo rakastavansa minua. Häiden alla en voi kuitenkaan olla miettimättä näitä asioita...minulla on jatkuvasti tunne että juuri ja juuri kelpaan - sillä edellytyksellä että teen asiat niinkuin hän haluaa - mutta ihailusta tai arvostuksesta ei juuri voi puhua.
minkälaisia ajatuksia tämä herättää?
minkälaisia ajatuksia tämä herättää?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mikä ihme kiire teillä on naimisiin, ettei vain olisi miehesi puolelta sitomisentarvetta, tuollaisten epäröintien vallitessa kannattaa odottaa, kyllä koira karvansa näyttää.
Ja sitten vielä ihmetellään miksi on niin paljon eroja... Lueppa nyt itsekin tuo tekstisi ja mieti mitä vastaisit. Peru ne häät ennen kuin on myöhäistä.
asian tekee vain hieman monimutkaiseksi se että rakastan häntä kovasti ja tunne on molemminpuolinen - lisäksi olemme niin kasvaneet yhteen että tunne eroamisesta tuntuu mahdottomalta. Lähinnä kipuilen tässä sen asian kanssa voinko luottaa hänen tunteisiinsa minua kohtaan...huomaan myös että itsetuntoni on hyvin huono. On se ollut sitä jo aikaisemmin, mutta ehkä salaa olen toivonut että elämänkumppani voisi olla elämässä sellainen tuki, jonka avulla pääsee alemmuudentunteistaan.
Itselläni loppui juuri neljän vuoden harjoitukset vastaavanlaisen kaverin kanssa. Hän tykästyi siihen tukeen ja turvaan mitä tarjosin silloin kun hänellä oli vaikeaa, ja kai hän oikeasti halusi minuun jopa rakastua; mutta kun se ei taida olla ihan tahdon asia. Kyllä tässä ikävä on, mutta ei se suhde johtanut kihlausta pidemmälle.
ja sitten täällä vielä kyselet! Sinä tiedät mitä tulee tehdä, joten nyt hop heti toimeen..