vanhat haavat pistelee

Ennen kuin aloimme seurustella mieheni kanssa muutama vuosi sitten, hän teilasi minut moneen kertaan täydellisesti; antoi minun kokea että en ole hänelle tarpeeksi hyvä - syitäkin hän eritteli. Mutta sitten kun tuli kovat ajat, masennus ja työpaikan menetys, seurani kelpasikin. Sillä tiellä olemme, nyt jo naimisiin menossa. (miehen aloite) En kuitenkaan pääse eroon siitä tunteesta, että mieheni ei koskaan ole ollut minuun todella rakastunut, hän vaan alkoi jossain vaiheessa rakastaa sitä lämpöä, tukea ja ymmärrystä jota olen hänelle antanut kaikissa tilanteissa. Koen edelleen usein, että jos hänen olisi voinut jatkaa entistä korskeaa elämäänsä, hän ei olisi edes vilkaissut minuun enää.Kun kysyn tätä häneltä, hän sanoo että voi ollakin näin. Silti hän haluaa kanssani nyt naimisiin. Koko ajan minusta on myös tuntunut siltä, että hän ei osaa arvostaa parhaita puoliani (tietty henkisyys, syvällisyys, herkkyys, analyyttisyys, keskustelutaito) koska on itse varsin erilainen. Minä kuitenkin rakastan häntä ja kyllä hänkin sanoo rakastavansa minua. Häiden alla en voi kuitenkaan olla miettimättä näitä asioita...minulla on jatkuvasti tunne että juuri ja juuri kelpaan - sillä edellytyksellä että teen asiat niinkuin hän haluaa - mutta ihailusta tai arvostuksesta ei juuri voi puhua.
minkälaisia ajatuksia tämä herättää?