Engl. anglikaanikirkko sai ekan nicepiispan

Jospa tämä nicepiispa on uskovainen joka on tyytyväinen, itsensäkin osalta, jumalan luomistyöhön?

Monet uskovaiset eivät ole, kuten vaikkapa surullisenkuuluisa Tukianen, joka kieltämättä jumalan epätäydellistä luomistyötä meni omalta kohdaltaan korjauttamaan oikein urakalla, ja muuttui tavallisen näköisestä hirvitykseksi. "Kaikki mua katsoo, oonko mä kaunis." Kerro kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?" - kräk. No, sirpaleet tuottaa onnea.

Tuksun kuvia Playboyhin? Salli mun nauraa, suuret on joillain luulot. Jumalan väitetään pystyvän ihmeisiin, mutta joku raja niilläkin.

Tukiainen on kyllä surullinen hahmo. Hän lähes kaikin tavoin täydellinen bimbo ja idiootti. Koko hänen elämänsä on perinteisiä arvoja vastaan kapinoiva "Turmiolan Tytteli"-tarina. Osansa hän alunperin otti kai ihan itse tietoisesti, ns. "läpällä". Mutta nyt siitä alkoholin ja lääkkeiden myötä on tullut täyttä totta. Siksi Tukiaiselle ihmisenä ei oikein voi nauraa. Enemmän haluaisi auttaa, mutta se tuskin on mahdollista.

Kirjoitan silti itsekin Tukiaisesta naljailevaan sävyyn. Onko minulla kaksoisstandardi? Ehkä, mutta kysymys on siitäkin, että Tukiainen on antanut nimen niille ilmiöille, joita joka päivä näemme ympärillämme. Pissikset, siiderimuijat yms yms, kaikkien noiden typerien olioiden piirteet löytyvät Tukiaisesta ja ovat tuon tuostakin esillä julkisuudessa. Jokaikinen keikkavideo kertoo sen saman: Tukiainen on samanlainen kuin yleisönsä. Osin yleisössä toki näkyy suht nuoria naisia, jotka eivät ole lähteneet kännäämään, vaan selkeästi vain kuvaamaan Tukiaista ja nauramaan hänelle. Wanhaa Cunnon Cylähullu-perinnettä? Vai natsismia? 1944-45 Saksassa pidettiin moraalia yllä hirttämällä ihmisiä lyhtypylväisiin varoittaviksi esimerkeiksi. Suomessa 2015 Johanna Tukiainen roikkuu pinkissä, pehmustetussa köydessä nöyryytettynä ollakseen varoittava esimerkki bilenuorisolle hallitsemattoman hedonismin seurauksista. Tulisiko tässä siis olla hyvillä mielin kun nuoret aikuiset käyvät Tukiaisen keikoilla hakemassa itselleen moraalista selkärankaa? Ehkä tosiaan ostarin kaljamuija on liian kaukana keskiluokkaisen nuoren maailmasta, että nuori voisi käsittää voivansa tipahtaa samaan kuoppaan itsekin. Tarvitaan pinkki prinsessasatu samasta aiheesta, että opetus uppoaa. Mutta on silti huolestuttavaa, että ihmiset edelleen tarvitsevat jotain tuollaista vertailukohtaa tunteakseen itse itsensä onnistuneiksi. Kertoo paljon niistä paineista, joiden keskellä he elävät. Ja siitä, miten ohuen langan varassa heidän itsetuntonsa roikkuu. Siitä tulee väistämättä mieleen, että he todella voivat epäonnistua ilman jatkuvaa, lujaa psyykkausta. Oikeuttaako se tähän julkiseen ihmisuhriin, en tiedä. Sen päättäköön THL:n tilastomatemaatikot.