Tämmönen

Lääkäri oli sanonut että minulla on todettu aivokasvain, jota ei voida leikata. Hän sanoi myös että kasvain minun ikäiselläni, 16-vuotiaalla, ei ole yleistä, mutta minun tapauksessani peruuttamatonta. Elinaikaa minulla oli vain vaivaiset kaksi kuukautta, joista todennäköisesti joutuisin viettämään ainakin muutaman viimeisen viikon sairaalahoidossa. Lääkettä saisin koko ajan, ja joutuisin käymään sädehoidossa. Lääkäri oli pyytänyt lupaa soittaa vanhemmilleni ja kutsua heidät keskustelemaan kanssaan käytännön asioista ja samalla hakemaan minut kotiin. En antanut lupaa.
Matkalla kotiin ehdin ajatella kaikkea. Kotiin saapuessani olin jo unohtanut riidat. Mutta kun saavuin kotiin itkien, luuli äiti että itkin vanhaa riitaa. En ollut puhunut heille koko viikon aikana. Sanoin äidille että en itkenyt sitä riitaa.
Menin olohuoneen sohvalle ja itkin kauan. Kun vihdoin sain itseni puhe kuntoon ja kerroin mitä lääkäri oli sanonut, sai äiti kohtauksen. Hän itki ja raivosi että miksi juuri minä, Hänen tyttärensä kuolisin. Mitä siihenkin sitten olisi sanonut, joten en sanonut mitään. Lähdin eteiseen ja sanoin lähteväni parhaan kaverini, Emman luo. Meillä olisi paljon juteltavaa, sillä aika loppuisi kuitenkin kohdallani liian aikaisin kesken, niin kamalalta kuin se kuulostaakaan. Soitin Emmalle matkalla ja ilmoitin tulevani käymään. Emma yritti udella mitä asiaa minulla olisi, mutta en halunnut kertoa, olisihan se sen verran suuri järkytys.
Emma odotti jo kotinsa rappusilla hermostuneena. Pyysin että menisimme yläkertaan Emman huoneeseen juttelemaan. Riisuin ulkovaatteeni eteisen naulakkoon ja menimme yläkertaan. En todellakaan tiennyt mistä aloittaa, eihän sitä nyt noin vain voi töksäyttää että ?hei, mä muuten kuolen parin kuukauden päästä, mitäs siihen sanot.? Aloitin pitkän tarinan päänsäryistäni, päätyen lääkäri käyntiin. Pidin dramaattisen tauon ja jatkoin kertomalla lääkärin diagnoosista. Arvasinkin oikein mitä tuleman pitää. Emman reaktio oli aivan sama kuin äidin, hän itki ja raivoisi. Miksi juuri Hänen paras kaverinsa kuolisi, ja vielä näin nuorena. Tunsin kyynelten kohoavan myös omiin silmiin ja vaikka kuinka yritin, en pystynyt estämään niiden tuloa. Itkimme lähes puoli tuntia, kunnes kumpikaan ei enää kyennyt itkemään. Olimme turtana surusta ja menettämisen tuskasta, vaikka kukaan ei vielä ollutkaan kuollut.
Kello oli jo puoli kymmenen kun vihdoin saavuin kotiin, silmät punaisena ja mieli maassa. Huomasin isäni kasvoilla kyynelten jättämiä raitoja. Myös äitini posket olivat punaisen ja silmät turvonneet, mutta kaikkein eniten minussa herätti hämmästystä että kahdeksantoista vuotias isoveljeni oli kotona. En ollut nähnyt häntä muutamaan kuukauteen, emmekä olleet kamalan läheisiä. En selitellyt sen kummempia, sillä oletin heidän tietävän kuinka paha olo minulla on. Meni huoneeseeni sen kummempia sanomatta tai tekemättä.
Aamulla heräsin kellon soittoon puoli seitsemän, enkä olisi jaksanut herätä. Olin saanut yön aikana nukutuksi vain muutaman tunnin, enkä kokenut itseäni pirteäksi. Raahauduin alakertaan ja suoraan vessaan. Parahdin nähdessäni riutuneen näköiset kasvoni ja äiti juoksi suoraan ovelle kysymään mitä oli hätänä. Selitin hänelle olevani vain kamalan näköinen. Viivyin vessassa puolisen tuntia ja raahauduin kuoleman väsyneenä keittiöön. Pöydällä oli äidin tekemä kasa leipiä ja lasi kaakaota. Sanoin äidilleni että en ollut nälkäinen, ja huomasin pettymyksen hänen kasvoillansa. Lähdin yläkertaan pukeutumaan ja henkisesti valmistautumaan kouluun lähtöön.

pikkunen kirjoitti:

Lääkäri oli sanonut että minulla on todettu aivokasvain, jota ei voida leikata. Hän sanoi myös että kasvain minun ikäiselläni, 16-vuotiaalla, ei ole yleistä, mutta minun tapauksessani peruuttamatonta. Elinaikaa minulla oli vain vaivaiset kaksi kuukautta, joista todennäköisesti joutuisin viettämään ainakin muutaman viimeisen viikon sairaalahoidossa. Lääkettä saisin koko ajan, ja joutuisin käymään sädehoidossa. Lääkäri oli pyytänyt lupaa soittaa vanhemmilleni ja kutsua heidät keskustelemaan kanssaan käytännön asioista ja samalla hakemaan minut kotiin. En antanut lupaa.
Matkalla kotiin ehdin ajatella kaikkea. Kotiin saapuessani olin jo unohtanut riidat. Mutta kun saavuin kotiin itkien, luuli äiti että itkin vanhaa riitaa. En ollut puhunut heille koko viikon aikana. Sanoin äidille että en itkenyt sitä riitaa.
Menin olohuoneen sohvalle ja itkin kauan. Kun vihdoin sain itseni puhe kuntoon ja kerroin mitä lääkäri oli sanonut, sai äiti kohtauksen. Hän itki ja raivosi että miksi juuri minä, Hänen tyttärensä kuolisin. Mitä siihenkin sitten olisi sanonut, joten en sanonut mitään. Lähdin eteiseen ja sanoin lähteväni parhaan kaverini, Emman luo. Meillä olisi paljon juteltavaa, sillä aika loppuisi kuitenkin kohdallani liian aikaisin kesken, niin kamalalta kuin se kuulostaakaan. Soitin Emmalle matkalla ja ilmoitin tulevani käymään. Emma yritti udella mitä asiaa minulla olisi, mutta en halunnut kertoa, olisihan se sen verran suuri järkytys.
Emma odotti jo kotinsa rappusilla hermostuneena. Pyysin että menisimme yläkertaan Emman huoneeseen juttelemaan. Riisuin ulkovaatteeni eteisen naulakkoon ja menimme yläkertaan. En todellakaan tiennyt mistä aloittaa, eihän sitä nyt noin vain voi töksäyttää että ?hei, mä muuten kuolen parin kuukauden päästä, mitäs siihen sanot.? Aloitin pitkän tarinan päänsäryistäni, päätyen lääkäri käyntiin. Pidin dramaattisen tauon ja jatkoin kertomalla lääkärin diagnoosista. Arvasinkin oikein mitä tuleman pitää. Emman reaktio oli aivan sama kuin äidin, hän itki ja raivoisi. Miksi juuri Hänen paras kaverinsa kuolisi, ja vielä näin nuorena. Tunsin kyynelten kohoavan myös omiin silmiin ja vaikka kuinka yritin, en pystynyt estämään niiden tuloa. Itkimme lähes puoli tuntia, kunnes kumpikaan ei enää kyennyt itkemään. Olimme turtana surusta ja menettämisen tuskasta, vaikka kukaan ei vielä ollutkaan kuollut.
Kello oli jo puoli kymmenen kun vihdoin saavuin kotiin, silmät punaisena ja mieli maassa. Huomasin isäni kasvoilla kyynelten jättämiä raitoja. Myös äitini posket olivat punaisen ja silmät turvonneet, mutta kaikkein eniten minussa herätti hämmästystä että kahdeksantoista vuotias isoveljeni oli kotona. En ollut nähnyt häntä muutamaan kuukauteen, emmekä olleet kamalan läheisiä. En selitellyt sen kummempia, sillä oletin heidän tietävän kuinka paha olo minulla on. Meni huoneeseeni sen kummempia sanomatta tai tekemättä.
Aamulla heräsin kellon soittoon puoli seitsemän, enkä olisi jaksanut herätä. Olin saanut yön aikana nukutuksi vain muutaman tunnin, enkä kokenut itseäni pirteäksi. Raahauduin alakertaan ja suoraan vessaan. Parahdin nähdessäni riutuneen näköiset kasvoni ja äiti juoksi suoraan ovelle kysymään mitä oli hätänä. Selitin hänelle olevani vain kamalan näköinen. Viivyin vessassa puolisen tuntia ja raahauduin kuoleman väsyneenä keittiöön. Pöydällä oli äidin tekemä kasa leipiä ja lasi kaakaota. Sanoin äidilleni että en ollut nälkäinen, ja huomasin pettymyksen hänen kasvoillansa. Lähdin yläkertaan pukeutumaan ja henkisesti valmistautumaan kouluun lähtöön.

Lue lisää

Jatka! Toi on jännä ja hyvä!