Suomalaiset on kokeneet pilvin pimein
rajantakaista
4594
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 45
Vanhimmat
Tässä tyyppi kertoo tutusta tunteesta. Tunteesta, kuin olis ei mitään. Tämä on pitkälle menneille meditoijille pysyvä kokemus koko ajan. Jatkuva kokemus ei-mistään. Ei ole minää, identiteettiä, ei ole mitään mistä kannattaisi kertoa.
Mutta meditoijat kykenevät olemaan tietoisia tässä tilassa, niin että he ovat tietoisesti ei-mitään. Tämä ei-mitään -tila on vahva heijastuma fyysiseen todellisuuteen ns. kausaalikehosta.
Ei-mitään on pelkkää olemista ilman muotojen tiedostamista. Sellainen oleminen kuin vastasyntyneellä vauvalla on. Aikuinen, mutta samalla vastasyntyneen kaltainen tabula rasa. Näin kuvailisin tätä tilaa. Syntyy silloin kun suljetaan aistit, myös psyykkiset aistit.
http://www.voice.fi/ilmiot/milta-tuntuu-olla-kuollut-rajan-takana-kahdesti-kaynyt-mies-kertoo/8/71683
Siis pysyvänä kokemuksena "Ei-mitään on pelkkää olemista ilman muotojen tiedostamista." Ahaa...ja minne se näköaisti muka sitten katoaa? Jos kuvaamasi tila on kerran pysyvä. Näennäinen maallinen taivallus on sitten ilmeisesti päättynyt kokonaan, filmi on pysähtynyt.. tai taivallus jatkuu sokeana.
Olis joskus kiva tavata tällanen "pitkälle mennyt meditoija", jolla on jatkuva kokemus ei-mistään. Eikä ole mitään mistä kannattaisi kertoa. Veikkaan kyllä, että harvassa ovat..
Miksi täytyy sulkea aistit...tuleeko sitä sitten kuuroksikin vielä vai? Ei oo kivaa, kuurona ja sokeana. Ilmankos ei ole mitään mistä kertoakaan.
Persoonaa käytetään käyttövälineenä, muttei tiedosteta esim. kirjoittajaa jonain olentona. Metakognitiivisesti on tietoisuutta siitä, että täytyy olla joku kirjoittaja tämänkin takana, mutta siitä ei ole havaintoa ns. minänä.
Tällöin kärsimys on poistunut, koska erottelukyvyn avulla on tietoisuus erottanut itsensä psyyken käyttövälineistä, niitä toki käyttäen. "maailmassa, muttei maailmasta" - Paavali
Suurin funktio tarkkailevalla tietoisuudella on siis epätyydyttävän olotilan poisto. Koska ei ole ketään objektia tai subjektia, joka voisi kokea epätyydyttävyyttä.
Metakognitiivisesti on myös tietous siitä että kirjoittaja ja vastaaja ovat täsmälleen sama henkiseltä oleemukseltaan.
Puhumme siis itsemme kanssa näennäisessä maailmassa.
Asiat tapahtuvat spontaanisti. Näköaistimus katoaa sillä tavalla, että sitä voidaan ikäänkuin hyödyntää, mutta aistimus ei rekisteröidy muistikuvaksi. Jolloin sitä ei ole oikeasti todelliseena näköaistimuksena.
"on katselevinaan, muttei katso kuitenkaan - tietoisuus on samadhissa"
"on elävinään maailmassa (ihmisten mielestä), mutta on oikeasti kuollut kuin kivi"
"mikään ulkopuolinen ei voi häntä liikuttaa"
"Tällöin kärsimys on poistunut, koska erottelukyvyn avulla on tietoisuus erottanut itsensä psyyken käyttövälineistä, niitä toki käyttäen." Voiko tietoisuus erotaa itsensä jostain sellaisesta mitä ei ole edes olemassa? Vai poistuuko tietoisuuden tieltä jotain, joka on ollut sen esteenä? Ok, ei-mikään on nähty merkityksettömäksi: on vapauduttu mielestä ja mm. muistoista, jotka saavat aikaan kärsimyksen. Ihmiselämä on vaan unta, jota ei kannata ottaa tosissaan. Mieli keksii vaikka mitä ja se on lopulta hullua ja huvittavaa.
"Suurin funktio tarkkailevalla tietoisuudella on siis epätyydyttävän olotilan poisto. Koska ei ole ketään objektia tai subjektia, joka voisi kokea epätyydyttävyyttä." Epätyydyttävästä olotilasta pääsee irti, kun pääsee irti ego-itsestä ja sen otteesta. Näkemällä sen feikiksi ja vapautumalla mielestä. Tähän ei tarvita meditaatiota.
Enpä tiedä onko se tietous olemassa metakognitiivisesti, koska metakognitio on maallinen termi, mutta joo, mielen asettamat rajoitukset voi ainakin ylittää. Tietoisuus on sama tai samaa. Sama "henkiolento"? En pysty vielä allekirjoittamaan moista, sanomaan tätä todeksi.
Minä ei pystykään sanomaan samaksi, koska minässä sellaista tajuamista ei tapahdu. Myöskään ei sama henkiOLENTO, vaan sama henkiseltä olemukselta. Olento -ajatus on virheellinen, samoin minä -ajatus.
Metakognitio on riittävän lähelle osuva termi vaan ei läheskään täydellinen tuohon tarkoitukseen. Tarkkaavuus-tietäminen on vaihtoehtoinen lonkalta kehitetty termi metakognitiolle.
Oikeita termejä ei ole kehitetty, eikä termien kauttaa ymmärrystä voikaan saavuttaa, voidaan kyllä lähestyä ymmärtämistä. Siksi usein sanotaankin, mitä joku ei ole. Poisssulkeminen on helpompaa kuin myöntäminen, kun keskustellaan vallitsevien käsitteiden kautta.
Siis:
- me emme ole olentoja tai henkiolentoja
- me emme ole minuja
- me emme halua mitään, me sen sijaan tahdomme jne. (tahtomista ihminen ei vielä käsitä, sekoittaa sen haluamiseen)
On kysytty, millä tasolla olemme sama, tässä siihen vastaus.
Tietoisuuden sisältö ei ole sama, tietoisuus kyllä. Ihmiset ovat ykseydessä hienovireisemmällä alueella kuin mihin tietoisuuden käsitteelliset sisällöt pystyvät. Tietoisuus on olemassa ilman sisältöä, ja tähän ei pidä sekoittaa olento -ajatusta eikä minä -ajatusta. Tietoisuus enemmänkin aineettomana ei-olentona ja ei-minänä, tarkkaavuudenkaltaisena "kaikenläpäisevänä abstraktina substanssina".
(substanssi tässä yhteydessä tulee käsittää aineettomaksi)
Tässä termi "psyykkinen käyttöväline" tarkoittaa sama kuin "ego".
"Minä ei pystykään sanomaan samaksi, koska minässä sellaista tajuamista ei tapahdu." Yksikön ensimmäistä minä-pronominia voi kyllä huoletta käyttää, on kyseessä sitten havahtunut tai hereillä oleva tietoisuus tai sitten ei. Tietoisuus on se "todellinen minä" joka on. Ihminen tai persoona tai hahmo tai henkilö tai mikä tahansa näennäinen maallinen kulkija on fiktiota.
"Oikeita termejä ei ole kehitetty, eikä termien kauttaa ymmärrystä voikaan saavuttaa, voidaan kyllä lähestyä ymmärtämistä. Siksi usein sanotaankin, mitä joku ei ole." Niin...paitsi että voi kyllä kysyä onko lopulta edes mitään ymmärrettävää? Mitä ymmärrettävää on sellaisessa mitä ei ole olemassa?
En tiedä, mutta ehkä kaiken voisi kiteyttää siihen "Minä olen, se joka olen". Se ei mene "Minä olen sellainen, kuin millainen minä olen" joka käy kyllä silloin kun kyseessä on persoona/ego.
Eräänlainen roolileikkihän täällä maan päällä on aina käynnissä, mutta todellisuudessa olemme kuitenkin täysin roolittomia, kuin näyttelijä vailla roolia.
Hyvin kiteytetty. Yllättävästi kun olemme jo mikä olemme, niin mitä tarvitsee oikeastaan ymmärtää? Kysymys on todella mainio. Ymmärtäminen/järki syntyy toissijaisena, oleminen on ensisijaista. Toisaalta ne ovat kytköksissä toisiinsa, niin että ihmisellä olemisen oivaltamiseen liittyy vahvasti automaattinen ymmärryksen/järjen kasvu. Näin olen huomannut.
Tämän palstan funktio on pitkälti se, että katsomme kuinka pitkälle pystymme tajuamaan, mitä "toinen" tarkoittaa.
"Tietoisuuden sisältö ei ole sama, tietoisuus kyllä. Ihmiset ovat ykseydessä hienovireisemmällä alueella kuin mihin tietoisuuden käsitteelliset sisällöt pystyvät." Tämän verran olen tajunnut: Tietoisuuden sisältö on se maailmankaikkeus, jossa tunnet olevasi tai jossa roolihenkilö ikään kuin on. Jossa kuulet äänet ja näet sen mitä näet jne. Niin minä sen muotoilisin. Kun sisältö katoaa, maailmankaikkeus katoaa.. Ego-mieli kaikkine muistoineen, arvosteluineen, tulkintoineen yms. vääristää sisällön. Silloin kun se ei ole vääristynyt, tietoisuus näkee selkounta. Kun mieli on ylitetty, tietoisuus on hereillä.
Sanoit tuolla yllä näin: "- me emme halua mitään, me sen sijaan tahdomme jne. (tahtomista ihminen ei vielä käsitä, sekoittaa sen haluamiseen)" Kun egoon samaistuminen lakkaa, halut ja kaikenlainen puutteen tunne vähenevät vähenemistään. Kaikki mikä on, on sellaisenaan, kuten sen "kuuluukin" olla.
Tahtominen on oikeastaan liittymistä maailmankaikkeuden tahtoon (joku voi sanoa Jumalan tahtoon). Toimimista ja olemista ilman itseä ja sen tarkoitusperiä. Rakkaudesta käsin.
Hyvä esimerkki tästä "roolijaosta" oli uutinen jokunen vuosi sitten, jossa amerikkalainen mies, olikos se nyt ollut jonkin lääketieteellsen operaation jälkeen oli alkanut puhua ruotsia ja väittänyt olevansa ruotsalainen, ihan ruotsalaista nimeä myöten. Kaveri muutti vielä Ruotsiin.
Elinsiirroissa on muuten myös havaittu kummaa persoonallisuuden siirtymistä elimen mukana toiseen ihmiseen.
Kummia juttuja tapahtuu ja tällaiset esimerkit ovat oikeastaan aika hyviä muuttamaan ihmisten kylmän materialistista suhtautumista asioihin.
Aivan nappiin meni. Huomaan samalla että opiskelemasi materiaali on tavallaan kuin monista henkisistä hyvin vanhoista opeista tehty kooste (se kirja). Vanhojen traditioiden olennainen sisältö siinä tiivistettynä, uusissa kuosissa. Samalla tietoisuus on samaistunut yhä enemmän ja enemmän siihen oikeaan itseen luonollisen kasvun kautta. Itseluottamusta on alkanut syntymään, tässä tarkoitan henkistä luottamusta itseen, luottamusta oikeastaan Jumalaan. Vanhat "energiat" eivät lopu, mutta koska emme kiinnitä niin paljon huomiota niihin, ne jäävät lopulta kokonaan havaintokynnyksen alapuolelle. Aluksi olemme velloneet noissa tiedottomissa energioissa, sitten olemme tarkkailleet noita energioita ja lopulta olemme jättämässä nuo energiat kokonaan omaan arvoonsa. Kyse on pitkälti samaistumisesta oikeaan ja harhan jättämistä. Kyse on energioiden jättämisestä, universumihan koostuu energioista, jotka sinällään ovat tiedottomia. Kun katsotaan vaikka ihmistä, niin sehän on pelkkää energiaa.
Oikeastaan harhaa eli epätodellista ei ole. Koska sitä ei ole oikeasti olemassaolevana niin sen jättäminenkin on vain tekninen termi.
Tuo itse opettaa kaiken, joten antautumalla sille oppii väkisinkin koko ajan uutta koska tietäminen kuuluu sen luonteeseen. Ilman kirjallisuutta. Tuo info tietysti pukeutuu niihin sanoihin, joita olemme lukeneet joskus. Mutta tärkeintä on vain olla siinä, niin kaikki muukin annetaan. Jotkut sanoo minä olen, I am, mutta tuo on vain viite. Minä olen -viitteen taustalta löytyy se varsinainen sanaton ajatukseton itse, johon tuo viite osoittaa. Me tavallaan myös näemme sen kun olemme siinä. Jumalan voi siis "nähdä transsendentilla tavalla" tai sen olemassaolon tiedostaa.. tai miten tämän nyt sanoisi. Traditiot puhuvat henkisestä selvänäöstä eli tajuamme ei-duaalisesti. Itseasiassa kun ollaan vahvasti itsessä, ei voi olla tajuamatta ei-duaalisesti. Se on sille luonteenomainen sisäsyntyinen ominaisuus, kohteeton objektiton meeditaatio. Ei tarvitse tietenkään meditoida, koska itse meditoi automaattisesti. Sen luonne on spontaani meditaatio.
Tuli mieleen tarina Buddhasta, kun hän oli kerran puhumassa oppilailleen. Eräs oppilaista alkoi yht äkkiä nauraa, mihin Buddha totesi, että tämä oppilas oli ymmärtänyt sen mitä Buddha oli tarkoittanut.
Muistakaa ihmiset nauraa!
Mulle taas tuli mieleen tämä:
"There is Buddha for those who don’t know what he is. There is no Buddha for those who know what he is."
Saa nauraa :)
Walk-in tapaus. Ruotsin vuosinaan Michael Boatwrightilla oli ystävä, jonka sukunmi oli Ek, ja tämän suvusta löytyi edesmennyt Johan Ek, joka "Boatwright" nyt ilmoitti olevansa. Boatwrightin kuvaa Boatwright-Ek ei tunnistanut edes peilistä.
http://www.expressen.se/nyheter/michael-boatwright-jag-minns-ingenting/
- Den där killen Michael, det är inte jag. Jag är fortfarande Johan, sade han på svenska, i en intervju som Desert Sun gjorde med svensk tolk.
Kände du igen svenskarna som har pratat om dig?
- Nej, jag känner inte igen dem, men de känner igen mig på något sätt.
Under intervjun pratar han hela tiden flytande svenska. Helt utan accent.
Olen minäkin persoonaltani Otto Schönke joka kuolin taistelulaivalla toukokuussa 1941, joka leikin olevani arkielämässä suomalainen mies... Käytän tuon suomalaisen miehen kieltä, me olemme kuin yksi persoona. Nyt saan meditoida Suomessa ja jatkaa sitä elämää mitkä mulla jäi kesken. Koska olen tullut henkimaailmasta, on mulla myöskin henkimaailman meditaatiotaitoja. Suomi on kaunis maa, niin rehellisiä ihmisiä kuin maaseudun saksalaiset 1930-luvulla. Totisia, sillä olenhan minäkin aika totinen torvensoittaja... rauhallisuudesta tykkään.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hullu_Hevonen
Heh. mä oon miettiny, jos olisin ollut tuo Hullu Hevonen edellisessä elämässäni. Ajattelen luonnosta ja monesta muustakin asiasta kuin intiaani ja ihailen soturiutta, vaikka pasifisti olenkin. Olin todella villi lapsi ja hulluna mua edelleenkin monet pitää ja mussa on muutenkin paljon samoja piirteitä kuin tuossa Hullussa Hevosessa. Taidanpa vielä olla joidenkin ihmisten mielestä vähän ylimielisen näköinenkin. Hullu Hevonen haavoittui kasvoihin niin, että hänen kasvojen ilme muuttui ylimielisen näköiseksi. Suomessa oli jonkinlainen intiaanibuumikin (kuka muistaa Hopea Nuoli lehden?) tuossa 1980-luvun alussa ja se viittaisi siihen, että suomalaisissa olisi suuri joukko entisiä intiaaneja, joille syntyminen Suomeen on tavallaan hyvitys siitä mitä heille tapahtui 1800-luvulla. Suomalaiset ovat vielä metsäkansaa, kuten intiaanitkin olivat alunperin. Kun suomalaiset menivät Amerikkaan, niin intiaanit nimittivät heitä "kuin me" ja ystävystyivät suomalaisten kanssa, jotka olivat yhtä tottuneita kulkemaan metsissä, kuin intiaanitkin. Jos olisin ollut intiaani ja minun olisi annettu valita valkoisen miehen osa, niin olisin varmaan valinnut olla suomalainen.
Voisin kuvitella, että tuon sakun kohdallakin hän valitsi suomalaisuuden varmaan osittain siksi, että suomalaiset ja saksalaiset olivat aseveljiä ja suomalaiset olivat kuitenkin yksi sodan urheimpia kansakuntia, jos ei peräti se urhein. Sakuhan olisi voinut valita vaikka ruotsalaisuuden tai norjalaisuuden, mutta suomalaisuus oli varmasti houkuttelevampi vaihtoehto.
Kaikenlaista sitä mieleen juolahtaakin...
Osa goottityyppisista rokkareista voi olla hyvinkin entisiä inkkareita, pitkät mustat tukatkin vielä. Jos vielä ihailee kunniakasta soturiutta, niin on hyvinkin ollut joku soturi muinoin. Nämä taipumukset ei synny sattumalta vaan ihan käytännön elämässä. Miten häpeällistä onkaan nähdä jos suomalainen nuori ei kunnioita sotaveteraaneja. Sotaveteraanit ovat tämän maan kansallissankareita ja kunniakansalaisia! Mutta tuo kunnioittamattomuus johtuu silloin vain tietämättömyydestä, kun osataan samaistua näiden sotureiden motiiveihin niin nähdään ihan toisin.
Inkkarileffa jonka olette nähneet, tanssii susien kanssa, teki suuren vaikutuksen. Se suorastaan jumalallinen toverillisuus.
Valitsin syntymäpaikan osin sotahistorian vuoksi, olen päässyt muutamille taistelupaikoille. Ne kertovat sankaruudesta. Se joka ei ole elänyt sotaa, ei tiedä mitä soturius voi olla. Se on peräänantamatonta suomalaisten "talvisodan henkeä". Niin kauan ollaan mukana kuin henki pihisee. Tuumaakaan ei anneta periksi. Minä olin vain lähetti, tykkimies, urheiluhieroja ja korvetinkapteenin adjutanttioppilas. Korvetinkapteenilla ei ole virallista adjutanttia, mutta siitä alkaa harjoittelu alustavasti, jotta voi joskus korkeamman upseerin adjutanttina toimia.
Laivan kapteenimme oli sotilas, hän vajosi laivamme mukana kunniakkaasti Brestin satamaa lähestyttäessä.
Suomi on entisten sakujen palautumispaikka, niinkuin Ranskan kaakkoisrannikko oli 2. maailmansodan aikana. Ne yltiöpäiset sakut ovat syntyneet mm. Serbian tienoille. Muistattehan Milosevitsin porukat. Täällä on hyvä palautua kun kansa on samannäköistä kuin 1930-luvun Saksassa. Tehän olette vaaleita, kun kävin Saksassa niin vaaleita oli tosi vähän. Kuolleet pois, kokonainen sukupolvi miehiä kuoli pois. Enempi jäi tummatukkaisia.
Täällä on niin hyvät metsät ja järvet. Täydellinen palautumispaikka. On myös meri, aivan upea elementti. Osa porukoista tietää että olen tällähöpisemässä, mun duuni onkin höpistä siellä missä olen näistä asioista mistä ei niin puhuta - että elämä jatkuu, kuoleman jälkeen on elämää ja että ihmiskunnalla on toivo. Itseasiassa ihmiskunnassa on nyt sarastamassa veljeys. Veljeys on henkinen tosiasia, sitä ei tarvitse yrittää eikä se ole mitään erikoista. Se on universumissa oleva fakta, perustuu non-duaalisuuteen.
yritin löytää sellaisen kuva, joka vastaa sitä millaisia olemme muotoina ennen syntymää. Olemme kohonneet niin korkealle, että olotila on huikaisevan valon täyttämä ja melko abstraktikin (siipiä ei ole):
http://api.ning.com/files/-q6qeTOmZ6ZfBFU0Ppuz3FCLyQJdqGCKBz-5Dh4mQuUsgkCxTiNhXktNsHTGwvT85SZfvBAFbGo8eCRIhPRaVDn7dsuZho79/aa81.jpg
Siipiä ei ole, mutta tuo sävy on oikeaan suuntaan. Itse me emme välttämättä hahmota itseämme muotoina, alhaalta päin katseltuna olisimme kuin kuvan hemmo ilman siipiä. Kirkkautta ja hohdetta vain tuhannesti lisää, niin me. Tuo on meille normaalli olotila. Tietoisuutemme on ilman muotoa, hädin tuskin kykenemme ajattelemaan itseämme kehoina. Kehomme on mentaalinen kuva, jonka muoto voi vaihdella mutta on pääsääntöisesti samannäköinen kuin edellisessä maaelämässä. Me jaamme altruistista rakkautta tuolla tasolla ystävillemme, se on meidän duunimme.
Jep, pitkätukkarokkarit on entisiä intiaanisotureita ja muita gladiaattoreita, aseet on vaan vaihdettu rumpuihin ja kitaroihin. Joskus rentoudun kuuntelemalla intiaanimusiikkia. Erittäin kaunista ja alkuperäistä musiikkia!
https://www.youtube.com/watch?v=PoO3yga6Ln8&list=RDPoO3yga6Ln8#t=35
Nää soittolistat kannattaa kuunnella läpi, vaikka siellä on välillä imelääkin nykyaikaistettua sontaa välissä.
Steve Vai!
https://www.youtube.com/watch?v=NiTXGswyAls
Mulla oli muutama vuos sitten kohtaaminen ihan oikeidenkin intiaanien kanssa, jotka oli täällä käymässä. Ei pääse eroon täällä Suomessakaan siitä väestä! Taas yksi todiste siitä, että jokin yhteys on olemassa edelleenkin. Karmastanikin päätelleen tais kyllä olla liikaa tappamista jossain vaiheessa, vaikka se olis kuinka ollut hienoa soturimeininkiä. Muistan joskus teininä, kun muutama pitkätukka, ihan intiaanin näkonen jätkä hakkas kaikkia. Mulle olis varmaan käynyt samoin, jos olisin intiaanin näköseksi jätkäksi syntyny. Se olis liikaa muistuttanu menneistä ajoista ja siitä hurjuudestakin millä silloin tuli elettyä. Ne sotahuudotkin silloin aikanaan oli aika karmaisevia ja niistä saatto oikeesti tulla paskat housuun, jos ei osannut varautua. Heh!
Jotkut ei tosiaankaan saa tarpeekseen siitä typeryydestä ja syntyy uudelleen riehumaan. Itsekin uskon siihen, että osa entisistä saksalaisista on syntyneet balkanin alueelle ja Venäjällekin. Osa jengistä ihailee aivan avoimesti natsismia, vaikka heidän isoisät taisteli sitä vastaan. Kyllä on kahjo paikka välillä tämä maailma. No, hekin tulevat vielä oppimaan.
Mullakin on ollut kunnia saattaa muutamaa sotaveteraania tuolla kaupungilla asioidessa. Raatteen tien veteraaneja ja muita hienoja miehiä. Herrasmiehiä viimeseen asti ja asiallisia, mutta myös oikealla tavalla nöyriä kavereita. On mullakin siis vähän kokemusta "adjuntantin" hommista. Aika tavallinen kadunmieshän mä taidan olla ja siksi on monenlaista tullut eteen ja välillä taaksekin. Ja ihan mitenkään edes hakeutumatta näihin tilanteisiin. Kun on vähän köyhäkin, niin sitä laitetaan tekemään kaikenlaista, vähän erikoistakin juttua. Paljon parempaa tietenkin kuin jossain toimistossa istuminen 7 tuntia päivässä. Joku magnetismi siinä on mikä vetää puoleensa ja sitä on kohdannut vaikka minkälaista kulkijaa tuolla kulkiessaan. Vaellan vielä näin suomalaisenakin, kuin yksinäinen susi. Tykkään mennä vaikka metsään hyppimään ja pomppimaan kuin peura. Taitava intiaani osaakin eläytyä peuraksi, niin että vihollinen luulee peuran liikkuvan metsässä, eikä huomaa sinua. Eikä tuolla ryteikössä voi edes hiipiä, vaan pitääkin hyppiä kuin peura!
Tässä meitä onkin taas kaksi höpisijää. On se hyvä, ettei tartte yksin höpistä. Joskus huvitankin naisia höpisemällä tälläsia juttuja ja kyllä ne nauraa kippurassa. Mulla on nimittän aika moinen määrä höpinöitä pussissa, kun olen ehtinyt seikkailla vaikka missä. Joskus kyllä sais jo rauhottua nää seikkailut! Ei tää tunnu välillä ihan normaalilta elämältä, kun ei voi käydä missään, etteikö aina jotain älytöntä tule vastaan.
HAH!
Mullakin on joskus sellanen kummallinen, jopa hieman pelottavakin tunne siiitä miten ihmeellisiä olentoja me olemme tämän kehomme ulkopuolella. Kun vertais menninkäistä enkeliin. Se voimallisuus on niin eri luokkaa, kuin tämä ihmisenä oleminen. Melkein vois sanoa, että olis jo melkein kuin joku jumala. Krishna lienee aika lähellä sitä muotoa, joka joskus tuntuu tulevan päälle. Ehkä jonain päivänä voimme olla kaikki täällä krishnoja. Pystymme vaikka musisoimaan taivaallista musiikkia, olemaan kauniita ja hyvin täydellisiä kaikin puolin.
Ja se nöyryyskin mikä siinä on vielä takana. Vaikka korkeat olennot, olivat ne sitten luotuja tai kohonneita, ne osaavat aina olla kuitenkin hyvin nöyriä, leikkisiä ja hassujakin välillä. Ihmisille käy usein valtettavasti niin, että jos he ovat kauniita ja ihailtuja, he tuppaavat olemaan vähän turhankin ylpeitä. Opeteltavaa on kyllä vielä paljon itsellänikin.
Pieneksi sitä kyllä itsensä täällä tuntee ja ehkä niin on ihan hyvä.
Kiitos inkkarimusasta, kenties sain sen oikealta entiseltä inkkarilta. Suuri kunnia :) Upeaa, mahtavaa, alkuvoimaista. Seuraavakin kappale listassa on mahtava, voimakkaan jylhää, kalliovuoristo tulee mieleen cheyenne-kappaleesta. Kohottavaa, parantavaa. Cheyenne-kappale käy koko olemuksen läpi.
Eipä kestä!
Parhaimpia inkkarileffoja on muuten aina silloin tällöin esitettävä Mies Hevosena. Siinä on mielenkiintoista ns. aurinkotanssi, rituaalinen itsekidutus, jolla oli henkinen tarkoitus.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Aurinkotanssi
Elokuvassa on hienosti kuvattu tuo tapahtuma. Intiaanien parissa viihtyneet valkoisethan ihailivat usein intiaanien tapoja ja käsityksiä ja pitivät näitä "jaloina villeinä"
Krishna kuuluu samalle säteelle, on yks sinisen eli ykkössäteen "vanhoista". Käsittääkseni Krishna oli vaaleatukkainen, Krishnan kuvat netissä ei ole oikein piirretty. Krishnalaiset eli "siniset" usein muistuttavat usein toisiaan, vaikkeivat mitään harekrishnoja oliskaan. Tämä kyllä perustuu vain omaan tutkimukseeni.
Olen saanut hyvin varhain maistaa taivasta, jo kaksi elämää sitten. Samaa toivon jokaiselle tutulle. Kun maistaa taivasta yhdenkin kerran, et milloinkaan sitä unohda. Janoat sitä aina, elämästä elämään. Yhä uudestaan palaat lähteelle. On olemassa aivan toisenlainen olemisen ja elämisen sfääri, missä intohimojen tilalla on ikuinen ystävyys, maallinen rakkaus on korvautunut jumalallisella tajunnanräjäyttävällä nektarilla ja missä meidän korkea henkinen saavutuksemme on vasta esikoulua.
Henkisen kehityksen nopeudelle ei ole olemassa mitään tiettyä vauhtia, periaatteessa vain tahtomme määrittelee rajat. Sinussakin asuu jumalallinen tietoisuus, sinun oma sisäinen itsesi. Tuo itse ei tiedä mitään itsekkyydestä, vaikka olisi kuinka kaunis tahansa. Ja onhan se! Jumalat erottaa ihmisistä se, että heillä on äärimmäinen itseluottamus. Mikään ei ole mahdotonta. Ajatus "vain ihminen" on rajoittava. Kannattaa ajatella että meissä asuu makrokosminen tietoisuus josta olemme lähteneet ja johon palaamme vääjäämättä. Jo tällainen ajatus vie meitä lähemmäs tuo makrokosmista tietoisuutta. Ihminen ei ole "vain" ihminen, ihminen on Jumala! (tuo "arkiminä" ei ole mitään, se ei ole Jumala vaan haihtuva ja hajoava)
Kaikkien perintöosana on suunnaton onni, ja se onni lepää kaikkien auttamisessa. Ketään ei voida poissulkea ulkopuolelle. Kaikki saavat juuri sen, minkä pystyvät vastaanottamaan, ei yhtään enempää. Luottamuksesi jumalalliseen itseesi asettaa rajat. Ihminen, uskalla uskoa itseesi, sillä tuo itse on jumalasta ja Jumalassa. Kaikki henkilökohtainen palaa kyllä pois eli lähtökohta on täydellinen altruismi. Tämä on henkisen maailman esikouluaste. Tästä lähdetään.
Musiikki on tosi nastaa, se on kuin rakkautta. Musiikissa et ole kovinkaan materiaalinen, kun sulaudut musiikkiin. Krishna puhui bhagavad-gitassa "minusta". Usko minuun... tarkoittaa sitä että Arjuunan tuli luottaa sisäiseen jumalalliseen itseen. Tätä Krishna sinisen säteen yksi ohjaajaista tarkoitti. Sininen säde on tahdon säde ja siinä itseluottamuksella on olennainen merkitys. (itse = henkinen itse)
Oikeastaan opeteltavaa on luottaa itseensä. Kaikki muu annetaan, kun luottaa itseensä ja sulautuu siihen. Joo, niin kauan kuin on erillinen minä, on sen parasta tunteakin olonsa pieneksi. Apuminä (jota egoksikin jotkut sanoo) on vain sellainen tekninen apuneuvo, joka siirtyy aika nopeastikin toissijaiseksi, kun ihminen saavuttaa tietyn kyspyyden. Ja lopulta haihtuu pois. Miten suuren riemun se antaakaan, kun huomaa ettei tarvitse olla mitään. Joku on edelleen olemassa, muttei sitä tarvitse tiedostaa itsenä - näin Krishnan porukat ajattelee.
Olkoon ihmisten elämä suurta riemua!
Sinisen säteen eli "krishna-säteen" yksi tunnuskappale on die Moldau ("sinisen" tunnelman kuvaus):
https://www.youtube.com/watch?v=gTKsHwqaIr4
Huilujen taidokas käyttö virtauksen kuvaajana. Jouset jatkaa, virtaus voimistuu jatkuvasti. Melodinen.
Se kirja oli/on ollut avuksi, kyllä. Onko se kooste vanhoista opeista, en tiedä. Oliko kirjoituksissani niitä, en tiedä. Kirjoitan enää vain silloin, kun tekstiä tulee kuin itsestään. (Apunani on ollut myös hereillä oleva tietoisuus.) Jotta pääsee liikkeelle ja eteenpäin, on aluksi ymmärrettävä tiettyjä asioita ja egon tarjoama viitekehys ei riitä. Kirjallisuuden lukeminen ei tietenkään riitä. En juurikaan lue enää mitään, koska ei ole mitään mitä lukea. On niin paljon kaikkea sontaa. Henkistä sontaa.
"Oikeastaan harhaa eli epätodellista ei ole. Koska sitä ei ole oikeasti olemassaolevana niin sen jättäminenkin on vain tekninen termi." Harhaa eli epätodellista ei ole, mutta sen jättäminen tuskin sujuu muitta mutkitta. Jos sujuu, niin onneksi olkoon! Montako hereillä olevaa tietoisuutta tiedät? Ok, siinä vaiheessa sitä voi ehkä kutsua "vain tekniseksi termiksi" kun tietoisuus on taas hereillä. Mitä on tässä "samaistuminen oikeaan"? Voiko tietoisuuteen samaistua? Vai mieleen? Väitän, että ne "vanhat energiat" häviää, pyyhkiytyy pois samoin kuin muistijäljet.
"Traditiot puhuvat henkisestä selvänäöstä eli tajuamme ei-duaalisesti. Itseasiassa kun ollaan vahvasti itsessä, ei voi olla tajuamatta ei-duaalisesti. Se on sille luonteenomainen sisäsyntyinen ominaisuus, kohteeton objektiton meeditaatio. Ei tarvitse tietenkään meditoida, koska itse meditoi automaattisesti. Sen luonne on spontaani meditaatio." Kuvittelen ymmärtäväni mitä tarkoitat. Henkinen selvänäkö on se "todellinen" näkökyky täällä. Ja asioita tiedostaa ajattelematta. Kaikki myös voi olla yhtä meditaatiota, tavallaan, eli ei tarvitse viettää aikaa päiväkaupalla lootus-asennossa tyhmä virne naamalla, koska "meditoida" voi käytännössä missä ja milloin tahansa.
Ps. Olisin melkein lyönyt vetoa sen puolesta, että olet (yli)pirteä pillipiipari. Mutta kakkosvaihtoehtona mulla oli totinen torvensoittaja...
Nyökytellen täytyy taas lueskella tarinoitasi. Maallinen miehen ja naisen välinen ns. romanttinen rakkaus taitaakin olla jotenkin keinotekoista. Olis ihan mielenkiintoista kokea millaista on sukupuolettomien olentojen rakkaus, sellaisiakin olentoja muilla planeetoilla lienee ja korkeammissa maailmoissa ei taida muita ollakaan. Sen täytyy olla erittäin suurta toverillisuutta. Kyllä sitä samaa saa kokea täälläkin, mutta harvemmin miehen ja naisen välilä. Liika sukupuolinen fyysisyys tunkee väliin jo ihan väkisinkin. Tietenkin isän ja tyttären, tai veljen ja siskon välillä juttu on tietenkin ihan eri, vaikka joissain tapauksissa eläimellinen seksuaalisuus valitettavasti sekoittuu niihinkin.
Miehet kokee tietenkin sitä toverillisuutta omalla tavallaan ja naiset omallaan. Joku voi olla kuitenkin ylitse muiden, Kyse lienee silloin siitä sielumme toisesta puolikkaasta, jota joskus sielukumppaniksikin kutsutaan. Tämä kumppanuus saa välillä melko erikoisiakin muotoja aivan laidasta laitaan, eikä aina ole todellakaan mitään tyypillistä rakastavaisten touhua, vaikka se sitäkin voi toki olla jonkin elämän aikana.
Romanttisessa rakkaudessa ja ihastumisessa on vielä sekin epätodellinen puoli, että niihin liittyy usein ehdollisuus Kaikkein kurjin puoli romanttisessa rakkaudessa, jos sitä voi edes siksi nimittää, on sen petollisuus. Usein kyse on kuitenkin siitä, että ihminen etsii sitä rakastumisen tunnetta aina uudelleen ja uudelleen ja siksi kumppani vaihtuu alatii. Sitä kutsuisinkin nimellä: lapsellinen rakkaus. Naiset sortuvat siihen miehiä helpommin. Miehet ovat rakkaudessakin usein käytännöllisempiä kuin naiset.
Mulla oli jo lapsena vaatimaton kokemus tuosta jumalallisesta itseydestä, kun sain tavallaan yliluonnollisella tavalla tietooni erään aika vähäpätöisen asian, joka kuitenkin selvitti minulle sen, että tieto tulee meistä itsestämme, ei mistään Jumalasta jossain tuolla korkeuksissa. Miksi jonkin jumaluuden pitäisi olla meihin kokoajan yhteydessä neuvoen ja opastaen meitä, kun kaikki tieto on jo meissä itsessämme. Meidän on vain opittava käyttämään sitä. Meidän tulee vain uskoa siihen ja pyrkiä hyvään olemalla epäitsekkäitä ja lapsenmielisiä. Ajattelemaan todellakin niin, että kaikki on meille mahdollista. Lapsenmielisyys on myös sitä, että emme aseta mitään rajoja itsellemme. Kukaan ei voi sanoa meille, että emme pysty siihen. Me sanomme epäilijöille, että me pystymme, jos vain haluamme.
Mitä korkeammalle me kohoamme, sitä enemmän alamme auttaa muita. Jeesuskin sanoi tulleensa palvelemaan ja se oli hienosti sanottu. Auttaminen on suurinta antamista ja tuottaa suurimman ilon. Silloin kun se on aitoa ja lähtee sydämmestä. Ihmiset eivät osaa usein auttaa oikein ja siksi se voi valua hukkaan tai olla jopa vahingollista. Kaikki varmaan ovat kokeneet tilanteita, joissa olisi ehkä ollut parempi olla auttamatta. Auttamisen tulisi myös tapahtua muiden katseilta mahdollisimman salassa. Joskus olen joutunut epämiellyttävään tilanteeseen auttaessani julkisesti jotain ihmistä. Muiden ihmisten ihailevat katseet sinun auttaessasi jotain toista ihmistä tuntuvat minusta epämiellyttäviltä. Silloin sitä haluaisi olla jossain ihan muualla kuin siinä tilanteessa.
Emmekä voi tietenkään auttaa toista ihmistä yhtään enempää, kuin hän kykenee vastaanottamaan. Jokaisella on oma tiensä ja voimme vain kulkea hetken aikaa rinnalla.
Musiikki on itselleni kuin elämä itse. Musisointi olisi viimeinen asia josta haluaisin luopua. Ainoa asia jota jäisin todella kaipaamaan kun täältä lähden. Musiikkiin on hyvä aina turvata vaikeinakin aikoina. Huilu on hieno ja luonnollinen soitin. Varmaan vanhin soitin heti shamaanirummun jälkeen. Itseluottamuskin tulee esiin soitossa. Musisoinnista ei tule mitään, jos ei ole suurta itseluottamusta. Musiikilla voi kehittää monia henkisiä kykyjä. Musiikki paljastaa meistä sen millaisia todellisuudessa olemme. Kaikkien ihmisten pitäskin soittaa tai laulaa lurauttaa aina silloin tällöin.
"Harhaa eli epätodellista ei ole, mutta sen jättäminen tuskin sujuu muitta mutkitta."
Tässä tarkoitin että kun sitä ei ole olemassaolevana, sitä ei tarvitse jättää. Sama juttu kuin jos ei ole kahvia, niin kahvia ei tarvitse juoda (koska sitä ei ole). Huomasin että voin vetää vaikka viskiä, sillä se on luonteeltaan tyhjyyttä. Sitä ei ole olemassaolevana.
Minää ei ole olemassaolevana, se nähdään tyhjyydeksi. Sitä ei tarvitse silloin jättää, koska olematonta ei tarvitse jättää. Minä ja maailma ovat molemmat tyhjyyttä, silloin voi elää normaalisti, mennä vaikka bilettämään. Meditaatio on tällöin jatkuvaa kaikissa tilanteissa.
Mieltä ei tarvitse välttämättä hiljentää kun keskittyy itseen. Itse ei ole tietoisuus, ei mieli, ei keho, ei ajatus eikä tunne.
Itseä ei voi kuvailla, mutta me olemme itse luonnostaan. Se vain ollaan. Olemisesta sen tunnistaa. Itse on vielä pitemmällä kuin tietoisuus, oikeastaan vähemmän kuin se mutta samalla suunnattomasti enemmän.
Riittää kyllä kun keskittyy tietoisuuteen. Kohteettomasta jatkuvasta meditaatiosta tunnistat oikean tietoisuuden tai itsen. Ja olemisesta. Olet aina, olet aina ollut. Et meditoi mitään, sillä meditaatiolla ei ole kohdetta. Täydellinen avonaisuus.
Joo. Tieto on olemisemme (itsen) sivutuote. Tuo tieto ei itsessään ole mitään, voi vaikka nähdä tulevaisuuden mahdollisuuksia. Itsestä syntyy sivutuotteena tietoa ja se on rakkaus. Oleminen-rakkaus-tieto
Näitä on vaikea erottaa, eli kun olet niin samalla tiedät. Ja kun rakastat niin olet ja tiedät. Nuo kolme kulkee automaattisesti käsi kädessä. Henkiset koulukunnat eroaa siinä, mihin ne paneutuu ensin. Mun koulukunta eli mihin olen spontaanisti kasvanut ilman opettajaa on olemiseen paneutuminen ensiksi. Siitä syntyy kaikki muu.
Eli heittäydytään olemaan itsemme ilman mitään kritiikkiä. Täydellä uskolla että meni syteen tai saveen niin mennään vaan. Ollaan oma itsemme. Tällä asenteella. Alkaa avautumaan. On kuin heittäytyisi koko ajan vuoren jyrkänteeltä, putoamisen riemua tavallaan. Laskuvarjohypyn vapaassa pudotuksessa koet samaa, kun sulla ei ole varjoa, vaan liidät ja liidät. Annat mennä vaan.
Niin että musiikki on sitä samaa heittäytymistä, kun olet kuin musiikki. Musiikki on samalla tajuttoman parantavaa. Huomaamatta kehokin saatta paranatua, vaikka monesti meditoijat on terveitä kuin pukki.
Hei mä keksin, musiikki on sun tiesi. Sä muutut kuin musiikiksi.
Pidä toi nimimerkki, se henkii uskottavuutta :) "Sama juttu kuin jos ei ole kahvia, niin kahvia ei tarvitse juoda (koska sitä ei ole). Huomasin että voin vetää vaikka viskiä, sillä se on luonteeltaan tyhjyyttä. Sitä ei ole olemassaolevana." Joo. Ongelma on vaan se, että kahvia voi tehdä mieli, vaikka sitä ei ole. Tai on tarve saada kahvia. Sitten kun näihin mielen höpinöihin tai tuntemuksiin uskoo, kuten ihminen niin helposti tekee, on kusessa. Anteeksi ruma sana. Uskominen harhaan on ongelma numero yksi. Silloin kun näkee illuusion tai tyhjyyden, ongelmaa ei ole. Kun ei samaistu mieleen, ongelmaa ei ole. Minä taas voin vetää viiniä tai sidukkaa, koska mieli ei aseta rajoituksia. No, ok, juoda, nauttia. Ja kyllä, voi mennä bilettämään. Miksi ei voisi mennä?
"Mieltä ei tarvitse välttämättä hiljentää kun keskittyy itseen. Itse ei ole tietoisuus, ei mieli, ei keho, ei ajatus eikä tunne."Jos mielen pyrkii hiljentämään, niin se on keinotekoista ja kaikki pyrkiminen on muutenkin lähtöisin egosta. Kun mieltä tarkkailee, ajatukset loppuvat luonnollisesti, puhun nyt omasta kokemuksesta. Mutta se mitä tulee tarkkailla, on koko roolihenkilö. Koko hullu feikki-minuus. Vasta tämän kautta saa etäisyyttä. Tarkkailija on se, joka on taustalla. "Todellinen minuus". Itse-sanaa vältän, koska se voi sekoittua egoon ja on minusta harhaanjohtava. Viittaa erillisyyteen eli valheeseen.
"Itse on vielä pitemmällä kuin tietoisuus, oikeastaan vähemmän kuin se mutta samalla suunnattomasti enemmän." En tiedä voiko todella tietää tämän? Olemisen kyllä. Ei ole mitään luonnollisempaa kuin oleminen.
Ilman musiikkia monen elämä olis ihan toisenlaista. Musisoidessa sitä saa ilmaista itseään ja siksi se onkin erittäin hyvä keino helpottamaan omaa yksinoloaan. Vähän sama kuin keskustelisi mielenkiintoisen ihmisen kanssa Ja taitojaanhan voi kehittää lähes loputtomasti ja esim. kitaran soitossa erilaisia juttuja riittää aina soittotekniikoista erilaisiin efekteihin ja kummiin soundeihin. Moni soittaja on kehittänyt itselleen vielä omintakeisen tyylinkin.
Sähköisissä soittimissa on vielä sekin mahdollisuus, että niitä voi soittaa kuulokkeiden kautta, jolloin soitto onnistuu kerrostalossakin. Ja tätä nettiäkin voi hyödyntää monin eri tavoin ja itseoppiminen on hauskempaa kuin koskaan ennen. Kitarat ovat vielä usein kauniita katseltavia ja niillä saa sisustukseen ylimääräistä kauneutta. Kuin katselisi kauniita naisia. Muodotkin on vähän samat. ;)
Musiikki on ehdottomasti mun juttu. Jo varmaan kuukauden vanhana aloin kuunnella sen ajan musiikkia ja etenkin The Beatles yhtyettä, koska se oli faijani ehdoton suosikki ja on sitä edelleenkin. En ole koskaan tosin omistanut yhtäkään heidän levyään. Suutarin lapsella ei ole kenkiä.
Eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa soittamista.
https://www.youtube.com/watch?v=IOI00fgbx-Q
https://www.youtube.com/watch?v=zs-Ww94XX9o
Ja näin helppoa on etsiä biisi kuin biisi soitettavaksi. Hyvää opettajaa netti ei tietenkään korvaa, mutta alkuun pääsee jo senkin avulla ihan mukavasti!
http://www.songsterr.com/
:)
Jos hahmotetaan joku tarkkailija, niin ollaan vielä mielen maailmassa. Ultimate tarkkailija, joka voidaan löytää, on kausaalikeho. Oleminen on sellaista, että siinä ei olla tietoisia tarkkailijasta. Meditoidaan itseä, joka ei ole tarkkailija/ tietoisuus eikä sen sisältö. Olemisella on kyllä tarkkaavuusaspekti, mutta tuota tarkkailijaa ei voida löytää. Tätä tarkkailijaa, jota ei löydetä, nimitetään atmaksi.
Tällöin ei ole hajuakaan siitä, kuka voisin olla eikä se kiinnosta. Siitä huolimatta voidaan toimia maailmassa tavalliseen tyyliin. Tavallaan "metakognitio" ohjaa käyttäytymään maailmassa edelleen, vaikka tietoisuus itsestä jonain kappaleena / tarkkailijana puuttuu tyystin.
"Ultimate tarkkailija, joka voidaan löytää, on kausaalikeho." Mutta... kausaalikehokin tai "syyruumis" tai mikä tahansa kuuluu ilmeisesti edelleen egomielen eli unen maailmaan. Eikö tuo atmakin liity jotenkin egoon? Vai oliko se boddhi. Vai Buddha. Nämä käsitteet on mulle edelleen vieraita...
"Tällöin ei ole hajuakaan siitä, kuka voisin olla eikä se kiinnosta." Ymmärrän. Mutta sitä en ymmärrä, miksi sitten taas välillä elät niin voimakkaasti entisen sakun muistoissa. Koska et voi saada molempia. Et voi olla kahdessa tilassa samanaikaisesti. Ei voi olla hereillä ja unessa. Paitsi unessa. Nyt tulee sitten huonoja uutisia: olet siis todellisuudessa kuollut (et ole täällä) ja vain kuvittelet tämän unielämän...ja minä tässä kuvittelen kirjoittavani sinun kanssasi...ei mene mullakaan hyvin :)
Tässä on nyt vaan enää sellanen ongelma, ettei ole syntymää eikä kuolemaa...kuin unessa.
Näinhän ne mummot soittelee kuoleman jälkeenkin. Vaan on paremmin soivat instrumentit sillä porukalla. :)
Joitain noista on keyboardilla tullut kokeiltua, mitä siinä listassa oli. Mikäs sen mukavampaa kuin soitella hyvässä seurassa. Vaikka vihreällä kesäisellä nurmikolla picnicillä ja siinä samalla soitella. Auringon paistaessa lintujen laulaessa lehdon siimeksessä. Intiassa muuten 5000 vuotta sitten oli lauhoja lehtoja, vihreitä nittyjkä jaa pieniä järviä. Tällaisia mielikuvia tulee mieleen. Kauniita jumalattaria, hyvää ruokaa ja juomaa ja mukavaa musiikkia. Ilmasto on enemmän kuin vähän muuttunut siellä.
Atma ei liity egoon koska sitä ei voi löytää. Se on tekninen termi kuvaamaan sitä tietoisuutta, kun kausaalikeho on oivallettu ja tarkkaillaan sen "taustalla". Tarkkaillaan, muttei löydy tarkkailijaa.
Kausaalikehossa on kaikkien jälleensyntymien muistot, se on tavallaan multipersoona. Entiteetti, kuin laaja avaruus. Laajentunut tietoisuus.
Buddhikaan ei liity egoon. Se on atman eli nirvaanisen olemisen jatke, jolla voidaan käsittää. Intuitiivinen käsittäminen, ajatukseton. Ilman buddhia atma ei näe tähän maailmaan lainkaan.
Tietoisuus on liikkunut kahden väliä: mentaalikehon ja atman väliä. Kun olen mentaalikehossa, olen henkilökohtaisempi saku tai joku muu jälleensyntymä, ja kun olen atmassa olen persoonaton. Koska todella olen mentaalitason asukas henkilökohtaisissa rooleissani, voin siitä kertoa.
Oikein, ei ole syntymää ja kuolemaa oikeasti. On elämää joka jatkuu aina vaan eri "tasoilla". Jossain vaiheeessa kun ollaan seikkailtu riittävästi mentaalin ja atman väliä, atma (lopullinen tarkkailija) vie mennessään. Siihen voi mennä tuhansiakin vuosia vielä :)
Itse käytän youtubeen ladattuja taustanauhoja, joista puutuu vain se oma instrumenttini. Ei muuta kuin efektilaite usbilla tietokoneeseen, kuulokkeet ja skeba piuhalla efektiin ja se on siinä!
Tässä esimerkki näistä taustanauhoista. Keyboardille löytynee omat taustanauhat. Yllättävänkin paljon näitä on youtubeen ladattu.
https://www.youtube.com/watch?v=e0ZhwnPJRdk
Ei tartte pelätä, että muu bändi mokaa ja yksin soittaminen on lähes yhtä mukavaa kun bändinkin kanssa. Voi vähän leikkiä ja sovitella pikkasen uudestaan sointuja, rytmejä, sooloja ja kaikenlaisia fillejäkin. Bändin kanssa se menis todennäköiseksi liikaa sekoiluksi ja koko homma lässähtäis. Jokaisen pitäs olla virtuoosi ja melkein osata lukea muiden ajatuksetkin. On muutenkin tylsää soittaa biisi aina samalla tavalla.
Sinne vihreille niityille tässä vielä palataan. Kerran soittelinkin yhdellä mökillä, metsän ja pellon laidalla ja olihan se ihan erilaista kuin himassa nyhjääminen.
Perehdyin nyt vähän asiaan.. Atma on ilmeisesti ns. korkeampi itse. Kausaalikeholle löytyi tällanen määritelmä: "Tätä "ruumista", joka ei ole objektiivinen tai subjektiivinen, vaan buddhi, henkinen sielu, sanotaan kausaaliruumiiksi, koska se on sushupti-tilan suora syy ja johtaa turiyaan, samadhin korkeimpaan tilaan, Taraka-raja-joogit sanovat sitä karanopadhiksi, "syyn perustaksi". Vedantajärjestelmässä se vastaa sekä vignâmayaa ja anandamaya koshaa, joista viimeiseksi mainittu tulee Atman jälkeen ja on siten universaalisen hengen käyttöväline. Buddhia yksin ei voida sanoa kausaaliruumiiksi, mutta se on tätä yhdessä manaksen, inkarnoituvan olemuksen eli egon kanssa." Teosofian sanakirja.
Laajentunut tietoisuus ja jälleensyntymien muistot. Enpä sano tähän mitään...
"Tietoisuus on liikkunut kahden väliä: mentaalikehon ja atman väliä. Kun olen mentaalikehossa, olen henkilökohtaisempi saku tai joku muu jälleensyntymä, ja kun olen atmassa olen persoonaton. Koska todella olen mentaalitason asukas henkilökohtaisissa rooleissani, voin siitä kertoa." Tietoisuuden liikkuminen kuulostaa oudolta. Missä se siis liikkuu? Eikö kaikki liike tapahdu tietoisuudessa? Kun olet mentaalikehossa, olet siis samaistunut egon tarinoihin jälleensyntymineen yms.
"On elämää joka jatkuu aina vaan eri "tasoilla". Jossain vaiheeessa kun ollaan seikkailtu riittävästi mentaalin ja atman väliä, atma (lopullinen tarkkailija) vie mennessään." Tasoajattelu on kuvitelmaa, sen täytyy olla kuvitelmaa. Ei ole mitään tasoja, tai hierarkioita. Onko muka todella olemassa huonompaa tai parempaa, alempaa tai ylempää? Muuta kun harhassa: mielessä ja erillisyydessä. Jos tähän haluaa uskoa, niin ok... Entäs sitten ykseys?
Seikkailut tapahtuu illuusion roolihenkilöille. Teen kaikkeni sen puolesta, että roolihenkilöni olisi jo seikkailunsa seikkaillut... Hullu lause, mutta ymmärrät varmaan.
Kiitos sulle keskusteluseurasta. Time to go :)
Olin muuten tänään lehdossa kävelemässä. Näin sisiliskon, sinivuokkoja, leskenlehtiä, kettukin käveli viiden metrin päästä eikä ollut moksiskaan. Seurasin sitä sit aikani kuluksi, en siis lähtenyt perään, vaan seurasin katseella. Ensin se istui asioilleen muina kettuina, sit alkoi saalistaa. Eikä mennyt aikaakaan, kun sai saaliin. Sen pituinen se.
Atmalla tarkoitin atmista tasoa. Atmiselle tietoisuudelle ei olemassa jälleensyntyjää. Jälleensyntyjä ilmaantuu kun tullaan tämän ilmiöiden maailman puolelle. Jälleensyntyjä kuvastaa universumin kiertokulkua. Atmisella tasolla eli itsessä olen aina ollut. Ei jälleensyntyjää. Atminen taso on ei-duaalinen. Itse oleminen.
Sieluryhmä tavallaan tämä koko poppoo joka on ollut inkarnaatiokierrossa.
Atmisella tasolla koko sieluryhmä sulaa yhdeksi, joka on ollut aina atmisella tasolla. Atminen taso on huikeasti kausaalikehoa abstraktimmassa "sfäärissä". Siellä ei ole mitään korkeampaa minää, ei ole minää. Ei ole mitään materiaalista erillistä minää.
Eli: jos löydät jonkun tarkkailijan joka tarkkailee jotakin ilmiötä, olet korkeintaan kausaalikehossa eli mielen maailmassa. Vasta kun tarkkailija katoaa, ollaan henkisessä maailmassa. Etsijän on kadottava, tietäjän on kadottava jotta voisi varsinainen opiskelu alkaa. Niinkauan odottaa mysteeri avautumistaaan kunnes etsijä / tietäjä on kadonnut.
Osa selitettävissä aivojemme temppuiluilla, mutta osa erikoisia,, erossa kehostaan?
Ihmisellä on ruumis ja sielu.
Tuttavamme kertoi, että hän on kokenut ruumiista poistumis kokemuksen sairaalassa ollessaan leikkauksessa.
Hän kertoi havahtuneensa siihen, kun oli katsellut ja nähnyt oman kehonsa leikkauspöydällä, kun kirurgit ja hoitohenkilökunta olivat häntä elvyttäneet.
Tuttavamme ei kyllä valehtele tuollaisesta asiasta.
Eikö se ole pelkästään hyvä asia, että ihmisen tietoisuus säilyy kuoleman jälkeen, eikä elämä pääty kuolemaan.
Varsinkin vakavasti sairas vapautuu sairaudestaan viimeistään kuollessaan.
Sairaus jää riutuneeseen ja sairauden runtelemaan ruumiiseen, mutta sielu vapautuu sairaasta kehosta, ei enää kipuja, eikä tuskia.
Eikö se ole vaan hyvä ja lohdutusta tuova asia.
Ihmisjärjelle on vaikea käsittää ja ymmärtää, että missä olimme ennen syntymää ja minne menemme kuoleman jälkeen.
Tiedemiehet ovat punninneet, että ruumis kevenee 20-30 g ihmisen kuollessa.
Ei kuitenkaan haluta tunnustaa, että keventyminen joutuisi sielun poistumisesta ruumiista, vaan hengityksen lakkaamisesta ja kuivumisesta.
http://tieku.fi/ihminen/sielun-massa
Ei ihminen ehdi kuivua 20-30 g siinä hetkessä, kun ihminen kuolee.
Tiedemiehet eivät vaan halua tunnustaa ja leimautua siihen, että ovat mitanneet ihmisen sielun painon.
Miksi ihmisen sielun tarvitsisikaan olla painavempi.
Olisiko uskottavampaa, jos tiedemiehet olisivat mitanneet sielun painoksi vaikka 10 kg, jolloin ruumiin painon hävikkiä olisi vaikea selittää, koska ruumiin painosta olisi hävinyt 10 kg siinä hetkessä, kun ihmisen hengitys lakkaa ja sydän pysähtyy, mihin ei kulu kuin pieni hetki aikaa.