"Urho Kekkonen - agentti ja maanpetturi?
Kiistelty ja jopa kiitelty historiantutkija Hannu Rautkallio on kirjoittanut teoksen ”Laboratorio Suomi. Kekkonen ja KGB 1944-1962”. Teoksen luvataan paljastavan mikä oli NKP:n vaikutus Suomen politiikkaan ja miten yhteistyö Kekkosen ja KGB:n välillä toimi. NKP:n keskuskomitean arkistossa säilytettävien asiakirjojen ohella teoksessa tukeudutaan myös aiemmin julkaisemattomiin amerikkalaisiin ja brittiläisiin asiakirjoihin sekä lukuisiin haastatteluihin.
Rautkallion kirjan ensimmäinen todistaja on joulukuussa 1961 Helsingin kautta länteen loikannut Anatoli Golitsyn. Golitsyn oli loikatessaan 36-vuotias KGB-upseeri, joka oli erikoistunut NATO:on kohdistuvaan vastavakoiluun. Hänen asemapaikkansa oli Helsinki, jossa hän käytti nimeä Anatoli Klimov. Loikkauksessa avusti amerikkalainen ”diplomaatti” Frank Friberg, joka järjesti KGB-miehen Tukholman kautta Yhdysvaltoihin.
Kekkonen kärähtää
Yhteisen lentomatkan aikana Golitsyn paljasti Fribergille KGB:n ja Kekkosen yhteistyön koko laajuuden, Neuvostoliiton lähetystön KGB-miehityksen sekä siinä sivussa erään USA:n lähetystössä työskentelevän agentin.
Koska oli pelättävissä, että Golitsyn paljastaa koko vuoden 1961 noottikriisin olevan pelkästään Kekkosen ja KGB:n lavastus, jolla Kekkosen uudelleenvalinta turvataan, käynnistivät Kekkonen ja KGB mittavan peittelyoperaation. Suojelupoliisia (SUPO) estettiin tutkimasta asiaa, joka salattiin samalla ulkoministeriön virkamiehiltä ja jopa Ahti Karjalaiselta.
Loikkarin takaa-ajoon valjastettiin umpijuoppo Helsingin poliisikomentaja Karl Erik Gabrielsson, jolla oli ”läheiset henkilökohtaiset” suhteet Tehtaankadun suurlähetystöön. Poliisi johdatettiin tutkimaan vääriä jälkiä ja kelvottomasta tutkinnastakin syntyneet asiakirjat salattiin jopa suojelupoliisilta.
SUPO sai kuitenkin kuulla totuuden kun Friberg palasi Suomeen ja kertoi SUPO:n johdolle Golitsynin loikkauksesta ja Kekkosen suhteista KGB:hen. SUPO:n apulaispäällikölle Henrik Stenlundille Fribergin tarina oli ”shokkiterapiaa”, eikä päällikkö Armas Anhava halunnut tietää asiasta mitään. CIA paljasti Kekkosen KGB-kytkennän myös puolustusvoimien komentaja Sakari Simeliukselle ja yleisesikunnan päällikkö Aatos Maunulalle.
USA lähestyy Kekkosta
Konspiraattori Kekkosen pelko läntisistä kasvoistaan oli suuri. Hän lähetti Ahti Karjalaisen välityksellä työmääräyksen Yhdysvaltoihin. Suurlähettiläs R.R. Seppälä lähetettiinkin rukoilemaan USA:n States Departementilta, että tapaus Golitsyn unohdettaisiin. USA:n ulkoministeriö ei kuitenkaan ollut halukas valaisemaan kaikkia tietojaan Seppälälle, vaan päätti lähestyä suoraan Kekkosta.
Suurlähettiläs Bernard Gulfer kävi tapaamassa Kekkosta Tamminiemessä ja kertoi Golitsynin väittäneen, että koko nootti oli lavastettu. Kekkosesta ei ollut tämän kiistäjäksi. Hän vetosi Neuvostoliiton painostukseen ja uhkaan. Kekkosen tapaamisesta tekemien muistiinpanojen mukaan Golitsyn oli kertonut, että Neuvostoliiton tarkoituksena oli tuhota Suomesta kaikki neuvostovastaiset voimat.
Tuhoamistaistelussa käytettiin sellaisia henkilöitä, jotka ovat Neuvostoliiton ”painostuksen ja kontrollin alla”. Heidän lisäkseen aisankannattajana käytettiin niitä, jotka ovat Neuvostoliiton vaikutuksen alaisina, mutta eivät suoraan sen käskynalaisina (vaikutusagentti). ”Tällaisten lukumäärä on huomattavan suuri ja heitä on kaikissa asemissa hallituksessa ja yhteiskunnassa”, merkitsi Kekkonen päiväkirjaansa.
Kekkosen pettymykseksi State Departement ei pitänyt tietojaan salassa, vaan levitti yhteenvedon Golitsynin kertomuksista liittolaisilleen ja vieläpä naapurimaallemme Ruotsille. Tage Erlander kertoikin lähettiläs Sakari Tuomiojalle, että Kekkosen ja Suomen asemaa oli dramaattisesti uudelleen arvioitu Yhdysvalloissa.
USA valmis pelastamaan Suomen
Erlander oli saanut amerikkalaisilta tietää, että mikäli Suomi joutuisi uudelleen painostuksen kohteeksi, ei USA:n asenne olisi yhtä passiivinen kuin 1961. Yhdysvallat oli siis päättänyt pelastaa Suomen Kekkosesta huolimatta - tai ehkäpä juuri häneltä.
Koska maan johdossa oli konspiraattori, painosti USA naapurimaitamme tukemaan tarvittaessa Suomen asemaa. Otettiin myös yhteyttä puolustusvoimiin ohi Kekkosen, sillä olihan armeija ainoa ”vielä vapaa” instituutio. Suunnitelmissa mentiin vieläkin pidemmälle. Piti kanavoida dollareita ”luotetuille suomalaisille” ja järjestää ”vastarintamiehille sissikoulutusta”.
Kaavailtiin rajoillemme salaisia varusteluasemia odotettavissa olevan sissisodan varalta ja valmistauduttiin perustamaan pakolaishallitus eli ”Vapaan Suomen Komitea”. Amerikkalaisen tiedustelulaitoksen historiaa tunteva voi hyvinkin uskoa, että näin todella tapahtui.
Puolueettomuuden kulissit romahtavat
Kekkoslaisen puolueettomuuden kulissit olivat romahtaneet. Vielä pahempaa oli tulossa. Amerikkalaiset antaisivat Golitsynin julkaista muistelmansa ja Kekkonen joutuisi ikuiseen häpeään koko maailman silmissä. Tästä huolestuttiin myös NKP:n keskuskomiteassa. Suurlähettiläs Zaharov vaati ulkoministeri Karjalaiselta, että suomalaiset tekisivät jotakin julkaisemisen estämiseksi. Tähän Karjalaista patisti myös pääepäilty Kekkonen.
Eikä tämäkään Kekkoselle riittänyt. Hän luonnosteli amerikkalaisille kirjeen, jossa hallituksen nimissä toivottiin, ettei loikkarin väitteitä esiintyisi julkisuudessa. ”Asia ei tietenkään kiinnosta”, mutta mahdolliset väärät väitteet uhataan oikaista. Lähettiläs Seppäläkin nöyryytettiin vielä erikseen anomaan muistelmille julkaisukieltoa, mille amerikkalaiset tietenkin ilakoiden naureskelivat. Pyynnön täyttäminen olisi vaikeaa, koska ”Yhdysvallat on vapaa maa”.
Eipä aikaakaan kun amerikkalaiset muistuttivat Kekkosta hänen kuolevaisuudestaan. Ulkoministeri Dean Rusk antoi täkäläiselle lähettiläälleen ohjeet tiedustella Kekkoselta hänen käsitystään ”Suomen puolueettomuudesta viimeaikaisten ilmiöiden valossa”. Samalla Kekkosta tuli muistuttaa siitä, mitä tämä oli USA:n vierailullaan puolueettomuudesta viisastellut. USA lupasi vastakin tukea ja kunnioittaa Suomen puolueettomuutta, mutta vastavuoroisesti edellytettiin ”Suomen olevan tosiasiassa puolueeton”.
”Timo”
Amerikkalaisten uskollinen propagandaväline Valitut Palat julkaisi muissa maissa ilmestyvissä painoksissaan artikkelin ”Pelaako Suomi venäläistä rulettia”, jossa Golitsynin paljastukset kaadettiin Kekkosen niskaan. Kekkonen pelasi yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa ajaakseen omia etujaan.
Kekkosen pelkäämät muistelmat julkaistiin vasta 1984 - siis yli 20 vuotta loikkauksen jälkeen. Niiden mukaan KGB värväsi Kekkosen eli agentti ”Timon” jo 1940-luvulla. Tämä tapahtui heti sodan jälkeen. Jo tätä ennen Kekkonen oli vuotanut sodankäynnin kannalta olennaisia tietoja Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian asiamiehille. Kekkonen siis vahingoitti Rautkallion mukaan maata lähes kaikilla tavoilla.
Vastapalvelukseksi Neuvostoliitolle tekemistään palveluista Kekkonen sai anteeksi vanhat lahtarisyntinsä eli toimisen vapaaehtoisena valkoisten teloituskomppaniassa ja kovaotteisena Valpon kuulustelijana, jonka nyrkkiä useampikin kommunisti sai tuta. Lisäksi Neuvostoliitto edisti Kekkosen kuningastietä ja ajoi tämän lähes ikiaikaiseksi presidentiksi.
Kuuluisia agentteja
Kekkosen lisäksi KGB:llä oli Suomessa muitakin vakoilijoita. Kirjassaan Golitsyn nimeää Kustaa Vilkunan (agentti ”Ahti”) ja kuulusteluissaan lisäksi TPSL:n puheenjohtaja Emil Skogin, Aarre Simosen ja poliisikomentaja Gabrielssonin. Rautkallion mukaan yhteysmiehenä toimi myös Eero A. Wuori.
Kustaa Vilkuna piti yhteyttä myös NATO:n tiedusteluvoimiin. Nämä olivat värvänneet puolelleen suomalaisen elinkeinoelämän varoilla Pariisissa puuhastelevan Tauno Jalannin ja ainakin osaksi myös asekätkentätuomiotaan kärsimästä vapautuneen everstiluutnantti Valo Konstantin Nihtilän, jota Vilkunan mukaan pidettiin Suomen vastarintaliikkeen ”yhdysupseerina” NATO:on päin. NATO organisoi suomalaisten avulla Neuvostoliittoon suuntautuneita suomalaisia tiedustelupartioita, jotka operoivat Pohjois-Norjasta käsin.
Päätyönä vehkeily?
Rautkallion mukaan Kekkonen vehkeili KGB:n kanssa lähes päätöikseen. Hän pelasi Paasikiven selän takana ja pelasti pääministerinäkin nahkansa vain Neuvostoliiton Suomelle antaman luoton ansiosta. Kotimaassa Kekkonen pelasi Kremlin kortilla aina, kun hänen asemaansa uhattiin.
Moskovassa tanssittiin Kekkosen pillin mukaan ja hän tilasi tarpeisiinsa neuvostojohdon puheita ja nootteja. Hakemattakin tulee mieleen, että olisi Kekkonen kai sodankin saanut, muttei ymmärtänyt pyytää.
Hallituksia Kekkonen teloitteli sen kun vain puoluehajaannuksien synnyttämiseltään ehti. Kekkonen järjesteli myös Väinö Leskisen käännyttämistä, minkä tuloksena tämä julkaisikin amerikkalaisvastaisen kirjoituksen ”Kaiutinmiehet lännen etuvartiossa” vaikka otti samanaikaisesti vastaan amerikkalaista rahaa ja raportoi heille kaiken tietämänsä.
Kekkosen rötöksiä riittää Rautkallion kirjassa 298 sivua. Kaiken kaikkiaan Rautkallion kirja on mitä henkeäsalpaavin agenttiromaani. Historiallisena tutkimuksena se on yksityiskohdissaankin antoisa, mutta väitöskirjana sitä tuskin hyväksyttäisiin. Rautkallion siteeraamien lukuisten lähteiden täytynee olla olemassa, mutta johtopäätöksistä ei kaikin osin voi olla aivan vakuuttunut.
Mutta jos Rautkallion Kekkosesta maalaama kuva pitää osittainkin paikkansa, joutuu virallinen Kekkoshistoria vielä häpeään. Urho Kekkonen paljastuu sellaiseksi vieraan vallan etäispäätteeksi, että oikein hirvittää.
TIMO KERVINEN
7.2.1997 "
***************
Lainaus on verkkouutisista.
Kiistelty ja jopa kiitelty historiantutkija Hannu Rautkallio on kirjoittanut teoksen ”Laboratorio Suomi. Kekkonen ja KGB 1944-1962”. Teoksen luvataan paljastavan mikä oli NKP:n vaikutus Suomen politiikkaan ja miten yhteistyö Kekkosen ja KGB:n välillä toimi. NKP:n keskuskomitean arkistossa säilytettävien asiakirjojen ohella teoksessa tukeudutaan myös aiemmin julkaisemattomiin amerikkalaisiin ja brittiläisiin asiakirjoihin sekä lukuisiin haastatteluihin.
Rautkallion kirjan ensimmäinen todistaja on joulukuussa 1961 Helsingin kautta länteen loikannut Anatoli Golitsyn. Golitsyn oli loikatessaan 36-vuotias KGB-upseeri, joka oli erikoistunut NATO:on kohdistuvaan vastavakoiluun. Hänen asemapaikkansa oli Helsinki, jossa hän käytti nimeä Anatoli Klimov. Loikkauksessa avusti amerikkalainen ”diplomaatti” Frank Friberg, joka järjesti KGB-miehen Tukholman kautta Yhdysvaltoihin.
Kekkonen kärähtää
Yhteisen lentomatkan aikana Golitsyn paljasti Fribergille KGB:n ja Kekkosen yhteistyön koko laajuuden, Neuvostoliiton lähetystön KGB-miehityksen sekä siinä sivussa erään USA:n lähetystössä työskentelevän agentin.
Koska oli pelättävissä, että Golitsyn paljastaa koko vuoden 1961 noottikriisin olevan pelkästään Kekkosen ja KGB:n lavastus, jolla Kekkosen uudelleenvalinta turvataan, käynnistivät Kekkonen ja KGB mittavan peittelyoperaation. Suojelupoliisia (SUPO) estettiin tutkimasta asiaa, joka salattiin samalla ulkoministeriön virkamiehiltä ja jopa Ahti Karjalaiselta.
Loikkarin takaa-ajoon valjastettiin umpijuoppo Helsingin poliisikomentaja Karl Erik Gabrielsson, jolla oli ”läheiset henkilökohtaiset” suhteet Tehtaankadun suurlähetystöön. Poliisi johdatettiin tutkimaan vääriä jälkiä ja kelvottomasta tutkinnastakin syntyneet asiakirjat salattiin jopa suojelupoliisilta.
SUPO sai kuitenkin kuulla totuuden kun Friberg palasi Suomeen ja kertoi SUPO:n johdolle Golitsynin loikkauksesta ja Kekkosen suhteista KGB:hen. SUPO:n apulaispäällikölle Henrik Stenlundille Fribergin tarina oli ”shokkiterapiaa”, eikä päällikkö Armas Anhava halunnut tietää asiasta mitään. CIA paljasti Kekkosen KGB-kytkennän myös puolustusvoimien komentaja Sakari Simeliukselle ja yleisesikunnan päällikkö Aatos Maunulalle.
USA lähestyy Kekkosta
Konspiraattori Kekkosen pelko läntisistä kasvoistaan oli suuri. Hän lähetti Ahti Karjalaisen välityksellä työmääräyksen Yhdysvaltoihin. Suurlähettiläs R.R. Seppälä lähetettiinkin rukoilemaan USA:n States Departementilta, että tapaus Golitsyn unohdettaisiin. USA:n ulkoministeriö ei kuitenkaan ollut halukas valaisemaan kaikkia tietojaan Seppälälle, vaan päätti lähestyä suoraan Kekkosta.
Suurlähettiläs Bernard Gulfer kävi tapaamassa Kekkosta Tamminiemessä ja kertoi Golitsynin väittäneen, että koko nootti oli lavastettu. Kekkosesta ei ollut tämän kiistäjäksi. Hän vetosi Neuvostoliiton painostukseen ja uhkaan. Kekkosen tapaamisesta tekemien muistiinpanojen mukaan Golitsyn oli kertonut, että Neuvostoliiton tarkoituksena oli tuhota Suomesta kaikki neuvostovastaiset voimat.
Tuhoamistaistelussa käytettiin sellaisia henkilöitä, jotka ovat Neuvostoliiton ”painostuksen ja kontrollin alla”. Heidän lisäkseen aisankannattajana käytettiin niitä, jotka ovat Neuvostoliiton vaikutuksen alaisina, mutta eivät suoraan sen käskynalaisina (vaikutusagentti). ”Tällaisten lukumäärä on huomattavan suuri ja heitä on kaikissa asemissa hallituksessa ja yhteiskunnassa”, merkitsi Kekkonen päiväkirjaansa.
Kekkosen pettymykseksi State Departement ei pitänyt tietojaan salassa, vaan levitti yhteenvedon Golitsynin kertomuksista liittolaisilleen ja vieläpä naapurimaallemme Ruotsille. Tage Erlander kertoikin lähettiläs Sakari Tuomiojalle, että Kekkosen ja Suomen asemaa oli dramaattisesti uudelleen arvioitu Yhdysvalloissa.
USA valmis pelastamaan Suomen
Erlander oli saanut amerikkalaisilta tietää, että mikäli Suomi joutuisi uudelleen painostuksen kohteeksi, ei USA:n asenne olisi yhtä passiivinen kuin 1961. Yhdysvallat oli siis päättänyt pelastaa Suomen Kekkosesta huolimatta - tai ehkäpä juuri häneltä.
Koska maan johdossa oli konspiraattori, painosti USA naapurimaitamme tukemaan tarvittaessa Suomen asemaa. Otettiin myös yhteyttä puolustusvoimiin ohi Kekkosen, sillä olihan armeija ainoa ”vielä vapaa” instituutio. Suunnitelmissa mentiin vieläkin pidemmälle. Piti kanavoida dollareita ”luotetuille suomalaisille” ja järjestää ”vastarintamiehille sissikoulutusta”.
Kaavailtiin rajoillemme salaisia varusteluasemia odotettavissa olevan sissisodan varalta ja valmistauduttiin perustamaan pakolaishallitus eli ”Vapaan Suomen Komitea”. Amerikkalaisen tiedustelulaitoksen historiaa tunteva voi hyvinkin uskoa, että näin todella tapahtui.
Puolueettomuuden kulissit romahtavat
Kekkoslaisen puolueettomuuden kulissit olivat romahtaneet. Vielä pahempaa oli tulossa. Amerikkalaiset antaisivat Golitsynin julkaista muistelmansa ja Kekkonen joutuisi ikuiseen häpeään koko maailman silmissä. Tästä huolestuttiin myös NKP:n keskuskomiteassa. Suurlähettiläs Zaharov vaati ulkoministeri Karjalaiselta, että suomalaiset tekisivät jotakin julkaisemisen estämiseksi. Tähän Karjalaista patisti myös pääepäilty Kekkonen.
Eikä tämäkään Kekkoselle riittänyt. Hän luonnosteli amerikkalaisille kirjeen, jossa hallituksen nimissä toivottiin, ettei loikkarin väitteitä esiintyisi julkisuudessa. ”Asia ei tietenkään kiinnosta”, mutta mahdolliset väärät väitteet uhataan oikaista. Lähettiläs Seppäläkin nöyryytettiin vielä erikseen anomaan muistelmille julkaisukieltoa, mille amerikkalaiset tietenkin ilakoiden naureskelivat. Pyynnön täyttäminen olisi vaikeaa, koska ”Yhdysvallat on vapaa maa”.
Eipä aikaakaan kun amerikkalaiset muistuttivat Kekkosta hänen kuolevaisuudestaan. Ulkoministeri Dean Rusk antoi täkäläiselle lähettiläälleen ohjeet tiedustella Kekkoselta hänen käsitystään ”Suomen puolueettomuudesta viimeaikaisten ilmiöiden valossa”. Samalla Kekkosta tuli muistuttaa siitä, mitä tämä oli USA:n vierailullaan puolueettomuudesta viisastellut. USA lupasi vastakin tukea ja kunnioittaa Suomen puolueettomuutta, mutta vastavuoroisesti edellytettiin ”Suomen olevan tosiasiassa puolueeton”.
”Timo”
Amerikkalaisten uskollinen propagandaväline Valitut Palat julkaisi muissa maissa ilmestyvissä painoksissaan artikkelin ”Pelaako Suomi venäläistä rulettia”, jossa Golitsynin paljastukset kaadettiin Kekkosen niskaan. Kekkonen pelasi yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa ajaakseen omia etujaan.
Kekkosen pelkäämät muistelmat julkaistiin vasta 1984 - siis yli 20 vuotta loikkauksen jälkeen. Niiden mukaan KGB värväsi Kekkosen eli agentti ”Timon” jo 1940-luvulla. Tämä tapahtui heti sodan jälkeen. Jo tätä ennen Kekkonen oli vuotanut sodankäynnin kannalta olennaisia tietoja Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian asiamiehille. Kekkonen siis vahingoitti Rautkallion mukaan maata lähes kaikilla tavoilla.
Vastapalvelukseksi Neuvostoliitolle tekemistään palveluista Kekkonen sai anteeksi vanhat lahtarisyntinsä eli toimisen vapaaehtoisena valkoisten teloituskomppaniassa ja kovaotteisena Valpon kuulustelijana, jonka nyrkkiä useampikin kommunisti sai tuta. Lisäksi Neuvostoliitto edisti Kekkosen kuningastietä ja ajoi tämän lähes ikiaikaiseksi presidentiksi.
Kuuluisia agentteja
Kekkosen lisäksi KGB:llä oli Suomessa muitakin vakoilijoita. Kirjassaan Golitsyn nimeää Kustaa Vilkunan (agentti ”Ahti”) ja kuulusteluissaan lisäksi TPSL:n puheenjohtaja Emil Skogin, Aarre Simosen ja poliisikomentaja Gabrielssonin. Rautkallion mukaan yhteysmiehenä toimi myös Eero A. Wuori.
Kustaa Vilkuna piti yhteyttä myös NATO:n tiedusteluvoimiin. Nämä olivat värvänneet puolelleen suomalaisen elinkeinoelämän varoilla Pariisissa puuhastelevan Tauno Jalannin ja ainakin osaksi myös asekätkentätuomiotaan kärsimästä vapautuneen everstiluutnantti Valo Konstantin Nihtilän, jota Vilkunan mukaan pidettiin Suomen vastarintaliikkeen ”yhdysupseerina” NATO:on päin. NATO organisoi suomalaisten avulla Neuvostoliittoon suuntautuneita suomalaisia tiedustelupartioita, jotka operoivat Pohjois-Norjasta käsin.
Päätyönä vehkeily?
Rautkallion mukaan Kekkonen vehkeili KGB:n kanssa lähes päätöikseen. Hän pelasi Paasikiven selän takana ja pelasti pääministerinäkin nahkansa vain Neuvostoliiton Suomelle antaman luoton ansiosta. Kotimaassa Kekkonen pelasi Kremlin kortilla aina, kun hänen asemaansa uhattiin.
Moskovassa tanssittiin Kekkosen pillin mukaan ja hän tilasi tarpeisiinsa neuvostojohdon puheita ja nootteja. Hakemattakin tulee mieleen, että olisi Kekkonen kai sodankin saanut, muttei ymmärtänyt pyytää.
Hallituksia Kekkonen teloitteli sen kun vain puoluehajaannuksien synnyttämiseltään ehti. Kekkonen järjesteli myös Väinö Leskisen käännyttämistä, minkä tuloksena tämä julkaisikin amerikkalaisvastaisen kirjoituksen ”Kaiutinmiehet lännen etuvartiossa” vaikka otti samanaikaisesti vastaan amerikkalaista rahaa ja raportoi heille kaiken tietämänsä.
Kekkosen rötöksiä riittää Rautkallion kirjassa 298 sivua. Kaiken kaikkiaan Rautkallion kirja on mitä henkeäsalpaavin agenttiromaani. Historiallisena tutkimuksena se on yksityiskohdissaankin antoisa, mutta väitöskirjana sitä tuskin hyväksyttäisiin. Rautkallion siteeraamien lukuisten lähteiden täytynee olla olemassa, mutta johtopäätöksistä ei kaikin osin voi olla aivan vakuuttunut.
Mutta jos Rautkallion Kekkosesta maalaama kuva pitää osittainkin paikkansa, joutuu virallinen Kekkoshistoria vielä häpeään. Urho Kekkonen paljastuu sellaiseksi vieraan vallan etäispäätteeksi, että oikein hirvittää.
TIMO KERVINEN
7.2.1997 "
***************
Lainaus on verkkouutisista.
Vastaukset 2
Vanhimmat
" Vaikka Gordievski-Rogatchi ei paras johdatus asiaan olekaan, on sen käsittelemä agenttien problematiikkaa kuitenkin mielenkiintoinen ja relevantti. KGB (ja sen edeltäjäorganisaatiot) jakoivat asiakkaansa agentteihin ja luottamuksellisiin kontakteihin. Edelliset olivat periaatteessa tietoisia, aatteesta, kiristyksestä tai rahasta - vuosien myötä aatteen vuoksi rekrytoitujen osuus koko ajan väheni - Neuvostoliiton tiedusteluelinten toimeksiantoja suorittavia vakoilijoita ja/tai poliittisia vaikuttajia. Luokiteltuaan aikaisemmin periaatteessa kaikki kontaktinsa agenteiksi KGB Gordievskyn mukaan otti 70-luvulla myös jälkimmäisen kategorian käyttöön todettuaan, että suuri osa agenteista ei ollut sillä tavoin ohjattavissa kuin oppikirjojen mukaan olisi tullut olla. Molemmilla kategorioilla oli kuitenkin paksut kansiot ja peitenimi Moskovassa.
Moskovassa tehty luokitus ei välttämättä vastannut sen enempää kohteen subjektiivista käsitystä asemastaan kuin objektiivista arviota hänen suhteestaan KGBhen. Sen ohella, että Moskovaan toimitettujen raporttien luotettavuus voi monin tavoin olla kyseenalainen, eivät ne myöskään kerro toisen osapuolen motiiveista varmaa tietoa.
Otetaan vaikka tapaus Urho Kekkonen. Vaikka itse aktia ei kukaan länsitutkija ole nähnytkään on riittävän monelta taholta tieto siitä, että Kekkonen oli KGBn kirjoissa peitenimellä "Timo" tunnettu kontakti. Sekin lienee selvää, että itse alan entisenä ammattilaisena Kekkoselle on täytynyt olla liki alusta alkaen selvää, että hänen keskustelukumppaninsa toimivat Neuvostoliiton tiedusteluorgaaneissa.
Luonnollista on, että Kekkosen KGB-kontaktit markkinoivat suhdettaan mahdollisimman korostuneesti neuvostovaltaa palvelevana klienttisuhteena. Tämän käsityksen on myös Hannu Rautkallio sellaisenaan niellyt ja tulkitsee kaikkea käsiinsä saamaa (ja myös saamatonta) senmukaisesta. Suhteen todellinen luonne on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksiselitteinen."
http://www.tuomioja.org/ash.htm
Nyt kaikki Kekkosta äänestämmään kapi-ukon kiusaksi!
Minäkin olen äänestänyt jo monta kertaa.
Kaikkien perheenjäsenien kännyköillä ja netissäkin useasti.