Minulla on yksi ystävä, ja joo, tiedän ettei kukaan pakota minua olemaan hänen ystävänsä, vaan voisin vain katkaista välit, jos niin päättäisin.
Meillä on kuitenkin pitkä historia ystävinä, ja monissa asioissa meillä on mm. yhteinen maku sekä usein hauskaa yhdessä. Lisäksi hän on ainoa ystäväni. En halua katkaista häneen välejä kokonaan.
Meidän suhteessamme on kuitenkin ongelma (no joo, varmaan moniakin ongelmia, kuten aina ihmissuhteissa tuppaa olemaan :D). Tämä ongelma on se, että ystäväni on persoonallisuudeltaan dominoiva, ja minä olen alistuva. Nämä on nykytieteen mukaan persoonallisuuspiirteitä, jotka on geneettisesti määräytyneitä, tai ainakin alttius niille, ja niitä vahvistaa myös kasvuympäristön sosiaaliset tekijät.
Minä olen sisarussarjan keskimmäinen, ja tottunut alistamiseen ja tottelemiseen. Ystäväni on ainoa lapsi, ja tämä on vahvistanut hänen dominoivuuttaan.
Minulla ei ole varaa tämän takia varata aikaa psykologille tms. ja kysellä, kuinka vastustaa läheisen ystävän dominointia, käskyttämistä. Olisiko jollain antaa maallikon neuvoa? Onko joku kokenut samaa ja keksinyt tapoja, joilla pitää puolensa paremmin?
Esimerkkinä dominoinnista voin mainita arkisen tilanteen.
Ystäväni soittaa minulle ja pyytää minua seurakseen johonkin viikonlopputapahtumaan. En halua mennä sinne, vaan olen jo suunnitellut viettäväni rauhallisen viikonlopun kotona ja odotan kotiviikonloppua innoissani. Koska tunnen ystäväni ja tiedän hänen dominoivuutensa, vastaan jo lähtökohtaisesti arasti: "Emmä nyt tänä viikonloppuna viitti lähteä mihinkään..."
Ystäväni huokaisee tuskastuneesti ja hermostuneesti ja tokaisee: "Miksi et?". Alan selittää, että en vaan viitsi ja että haluan viettää rauhallisen viikonlopun kotona. Ja tähän ystäväni sanoo esim. valittavalla äänellä, että "Ainahan sä voit viettää rauhallisen viikonlopun kotona". Sanon siihen anteeksipyytävästi ja sydän tykyttäen loukkaamisen pelosta, että "minusta nyt vain tänä viikonloppuna tuntuu siltä, että haluan olla kotona" tms. Ystäväni reagoi tähän vaatimalla minua tuottamaan jonkin faktisen selityksen sille, että haluan olla kotona ja inttää "miksi?" ja sanoo "pakkohan siihen on olla joku SYY, että haluat olla kotona, et kai sä nyt ilman syytä tee jotain päätöstä!". Ja kun alan antaa syitä, ystäväni kumoaa ne yksi toisensa jälkeen loogis-rationaalisesti.
Lopulta olen aivan häntä koipien välissä kuin alistettu ja häpeävä koira, ja saatan joko suostua ystäväni pyyntöön tai kieltäytyä ja lopetella puhelun anteeksipyytävään sävyyn, jolloin ystäväni tuhahtaa vihaisesti "moi" ja katkaisee puhelun. Olen aivan säikyssä tilassa puhelun jälkeen ja saatan itkeä tuntien huomaamattani häpeää ja syyllisyyttä. Siis siinä tilanteessa en välttämättä sitä huomaa, vaan siinä hetkessä minulla on vain epämääräisesti ahdistava olo.
Neuvoja? Apua? Onko vaikka jotain kirjaa, jonka lukemisesta olisi minunlaiselle ihmiselle hyötyä?
Meillä on kuitenkin pitkä historia ystävinä, ja monissa asioissa meillä on mm. yhteinen maku sekä usein hauskaa yhdessä. Lisäksi hän on ainoa ystäväni. En halua katkaista häneen välejä kokonaan.
Meidän suhteessamme on kuitenkin ongelma (no joo, varmaan moniakin ongelmia, kuten aina ihmissuhteissa tuppaa olemaan :D). Tämä ongelma on se, että ystäväni on persoonallisuudeltaan dominoiva, ja minä olen alistuva. Nämä on nykytieteen mukaan persoonallisuuspiirteitä, jotka on geneettisesti määräytyneitä, tai ainakin alttius niille, ja niitä vahvistaa myös kasvuympäristön sosiaaliset tekijät.
Minä olen sisarussarjan keskimmäinen, ja tottunut alistamiseen ja tottelemiseen. Ystäväni on ainoa lapsi, ja tämä on vahvistanut hänen dominoivuuttaan.
Minulla ei ole varaa tämän takia varata aikaa psykologille tms. ja kysellä, kuinka vastustaa läheisen ystävän dominointia, käskyttämistä. Olisiko jollain antaa maallikon neuvoa? Onko joku kokenut samaa ja keksinyt tapoja, joilla pitää puolensa paremmin?
Esimerkkinä dominoinnista voin mainita arkisen tilanteen.
Ystäväni soittaa minulle ja pyytää minua seurakseen johonkin viikonlopputapahtumaan. En halua mennä sinne, vaan olen jo suunnitellut viettäväni rauhallisen viikonlopun kotona ja odotan kotiviikonloppua innoissani. Koska tunnen ystäväni ja tiedän hänen dominoivuutensa, vastaan jo lähtökohtaisesti arasti: "Emmä nyt tänä viikonloppuna viitti lähteä mihinkään..."
Ystäväni huokaisee tuskastuneesti ja hermostuneesti ja tokaisee: "Miksi et?". Alan selittää, että en vaan viitsi ja että haluan viettää rauhallisen viikonlopun kotona. Ja tähän ystäväni sanoo esim. valittavalla äänellä, että "Ainahan sä voit viettää rauhallisen viikonlopun kotona". Sanon siihen anteeksipyytävästi ja sydän tykyttäen loukkaamisen pelosta, että "minusta nyt vain tänä viikonloppuna tuntuu siltä, että haluan olla kotona" tms. Ystäväni reagoi tähän vaatimalla minua tuottamaan jonkin faktisen selityksen sille, että haluan olla kotona ja inttää "miksi?" ja sanoo "pakkohan siihen on olla joku SYY, että haluat olla kotona, et kai sä nyt ilman syytä tee jotain päätöstä!". Ja kun alan antaa syitä, ystäväni kumoaa ne yksi toisensa jälkeen loogis-rationaalisesti.
Lopulta olen aivan häntä koipien välissä kuin alistettu ja häpeävä koira, ja saatan joko suostua ystäväni pyyntöön tai kieltäytyä ja lopetella puhelun anteeksipyytävään sävyyn, jolloin ystäväni tuhahtaa vihaisesti "moi" ja katkaisee puhelun. Olen aivan säikyssä tilassa puhelun jälkeen ja saatan itkeä tuntien huomaamattani häpeää ja syyllisyyttä. Siis siinä tilanteessa en välttämättä sitä huomaa, vaan siinä hetkessä minulla on vain epämääräisesti ahdistava olo.
Neuvoja? Apua? Onko vaikka jotain kirjaa, jonka lukemisesta olisi minunlaiselle ihmiselle hyötyä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.