Oiva Härkönen tuolla alempana kertoi, että itsenäisyydessä ehkä turhankin paljon korostetaan sota-aikaa eikä ymmärretä aina, että itsenäisyydessä on muutakin sisältöä.
Olen Oivan kanssa aika lailla samaa mieltä tästä asiasta. Toki sotasankareillemme kuuluu se kunnia, mikä maamme puolustajille lankeaa. Itse ole kuitenkin kovasti mieltynyt J.K.Paasikiven näkemyksiin maamme puolustamisesta. Paasikivi oli yltiörealisti ja ulko- ja turvallisuspolitiikassa äärimmäisen varovaisuuden kannattaja.
Paasikivi näki, että sota on kansamme kannalta suurin mahdollinen katastrofi. Sen vuoksi hän oli valmis tekemään kivualiaita uhrauksiakin sen eteen, ettei maamme joutuisi tällaiseen sotaan. Hän pyrki siis torjumaan sodan ennakolta. Mannerheimilla oli samanlaista realismia.
Jo talvisodan edellä Paasikivi ja Mannerheim olivat "rauhanoppositiossa" hallitusta vastaan. Paasikivi vaati, että jatkosodan alettua jo vuonna 1941 olisi tullut tarttua sodan lopettamisra koskevaan aloitteeseen. Mannerheim puolestaan presidentiksi tultuaan lähetti Hitlerille vuonna 1944 kirjeen, jossa totesi, että Saksa kyllä suurena kansana kestää hävitynkin sodan, mutta pienenä kansana Suomi voi tuhoutua kokonaan, jos se ei nyt pyri erillisrauhaan.
Paasikiven toimintaa ohjasi sodan jälkeen yhä voimakkaammin tämä sama ajatus - pyrkimys pysyttäytyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Kekkonen jatkoi tätä politiikkaa ja sanoi mm., että Suomi on puolueeton muuten, mutta sodan ja rauhan kysymyksissä aina rauhan puolella. Nämä presidentit Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen ymmärsivät täsmälleen, minkä riskin sota Suomelle aiheuttaa. Jälkeenpäin voi arvioida, että meillä kävi ehkä hyvä tuurikin siinä, että säilyimme täydeltä tuholta. Rauhan politiikot eivät tuollaiseen tuurin varaan voi jatkuvasti pelata. Varustelukilvan ja kylmän sodan aikana Suomi olisi sodan syttyessä murskattu kuin hyttynen, jos olisimme joutuneet sodan jalkoihin. Luulen, että tämä on realismia, vaikka puolusvoimiamme ja -tahtoamme pidettäisiin kuinka hyvänä tahansa.
Niiden teot, jotka pyrkivät estämään sodat, eivät ole koskaan niin näkyviä kuin niiden, jotak sodassa ovat joutuneet puolustamaan maataan. Tämän näkymättömyyden perusteella ei ole kuitenkaan syytä aliarvioida sodan ennalta torjujien työn merkitystä.
Tänäkin päivänä tämä voisi olla viisasta muistaa, kun tehdään ratkaisuja Suomen osallistumisesta erilaisiin sotaliittoihin. Maailma voi olla huomenna toinen kuin se on nyt ja päätämme ei pitäisi asettaa mihinkään sellaiseen köyteen, johon voimme hirttyä. Lähi-idän melskeet ovat onneksi meistä aika kaukana eivätkä välittömät vaikutukset ulotu meille saakka. Mutta senkaltaista maata kuin Ukraina kannattaa jo pitää silmällä. Eurooppalaisten olisi nyt hyvä olla erittäin varovaisia tämän idän ja lännen välissä harmaalla vyöhykkeellä sijaitsevan valtion suhteen. Lännen vaikutusvallan ulottuminen liiaksi sinne jo melkein Venäjän sydämeen, voisi nimittäin olla jo vähän liikaa venäläiselle luonteelle. Se voisi saada aikaan Venäjällä natonalismin nousu, mistä ei koskaan hyvä seuraa.
Olen Oivan kanssa aika lailla samaa mieltä tästä asiasta. Toki sotasankareillemme kuuluu se kunnia, mikä maamme puolustajille lankeaa. Itse ole kuitenkin kovasti mieltynyt J.K.Paasikiven näkemyksiin maamme puolustamisesta. Paasikivi oli yltiörealisti ja ulko- ja turvallisuspolitiikassa äärimmäisen varovaisuuden kannattaja.
Paasikivi näki, että sota on kansamme kannalta suurin mahdollinen katastrofi. Sen vuoksi hän oli valmis tekemään kivualiaita uhrauksiakin sen eteen, ettei maamme joutuisi tällaiseen sotaan. Hän pyrki siis torjumaan sodan ennakolta. Mannerheimilla oli samanlaista realismia.
Jo talvisodan edellä Paasikivi ja Mannerheim olivat "rauhanoppositiossa" hallitusta vastaan. Paasikivi vaati, että jatkosodan alettua jo vuonna 1941 olisi tullut tarttua sodan lopettamisra koskevaan aloitteeseen. Mannerheim puolestaan presidentiksi tultuaan lähetti Hitlerille vuonna 1944 kirjeen, jossa totesi, että Saksa kyllä suurena kansana kestää hävitynkin sodan, mutta pienenä kansana Suomi voi tuhoutua kokonaan, jos se ei nyt pyri erillisrauhaan.
Paasikiven toimintaa ohjasi sodan jälkeen yhä voimakkaammin tämä sama ajatus - pyrkimys pysyttäytyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Kekkonen jatkoi tätä politiikkaa ja sanoi mm., että Suomi on puolueeton muuten, mutta sodan ja rauhan kysymyksissä aina rauhan puolella. Nämä presidentit Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen ymmärsivät täsmälleen, minkä riskin sota Suomelle aiheuttaa. Jälkeenpäin voi arvioida, että meillä kävi ehkä hyvä tuurikin siinä, että säilyimme täydeltä tuholta. Rauhan politiikot eivät tuollaiseen tuurin varaan voi jatkuvasti pelata. Varustelukilvan ja kylmän sodan aikana Suomi olisi sodan syttyessä murskattu kuin hyttynen, jos olisimme joutuneet sodan jalkoihin. Luulen, että tämä on realismia, vaikka puolusvoimiamme ja -tahtoamme pidettäisiin kuinka hyvänä tahansa.
Niiden teot, jotka pyrkivät estämään sodat, eivät ole koskaan niin näkyviä kuin niiden, jotak sodassa ovat joutuneet puolustamaan maataan. Tämän näkymättömyyden perusteella ei ole kuitenkaan syytä aliarvioida sodan ennalta torjujien työn merkitystä.
Tänäkin päivänä tämä voisi olla viisasta muistaa, kun tehdään ratkaisuja Suomen osallistumisesta erilaisiin sotaliittoihin. Maailma voi olla huomenna toinen kuin se on nyt ja päätämme ei pitäisi asettaa mihinkään sellaiseen köyteen, johon voimme hirttyä. Lähi-idän melskeet ovat onneksi meistä aika kaukana eivätkä välittömät vaikutukset ulotu meille saakka. Mutta senkaltaista maata kuin Ukraina kannattaa jo pitää silmällä. Eurooppalaisten olisi nyt hyvä olla erittäin varovaisia tämän idän ja lännen välissä harmaalla vyöhykkeellä sijaitsevan valtion suhteen. Lännen vaikutusvallan ulottuminen liiaksi sinne jo melkein Venäjän sydämeen, voisi nimittäin olla jo vähän liikaa venäläiselle luonteelle. Se voisi saada aikaan Venäjällä natonalismin nousu, mistä ei koskaan hyvä seuraa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mannerheim entisenä tsaarin armeijan kenraalina tiesi sen potentiaalin mikä suurvallalla on. Olen sitä historiapalstalla joskus ihmetellyt kuinka voimistuvan N-liiton uhkaa vastaan ei, kuohuvan 20-luvun alun jälkeen, varustauduttu ennakolta. Enkä tarkoita vain sotilaallista varustautumista vaan sen tosiasian oivaltamista, että kahden välisessä sotatilanteessa suurvalta voittaa.
Tämänkaltaisen ajattelun sijaan täällä eläteltiin toiveita "idän savijalkaisesta jättiläisestä" joka tukehtuu omaan mahdottomuuteensa. Molemminpuolinen hyökkäämättömyys-sopimus toki allekirjoitettiin 30-luvun alussa mutta paljon muutakin olisi voitu tehdä naapurisuhteissa ennen talvisotaa. Miten se Erkon evästys menikään Paasikivelle joka oli menossa neuvottelemaan Moskovaan talvisodan alla. "Unohda, että Neuvostoliitto on suurvalta"
"Jälkiviisaan silmäon somassa paikassa - se kahtoo taaksepäin", näin filosofoi Konsta Pylkkänen.
Jälkiviisatellaan kuitenkin vähän kahdesta erilaisesta ratkaisusta loppuvuodesta 1939.
Suomi ja Viro tekivät erilaiset ratkaisut; Suomi valitsi taistelun ja Viro suostui myönnytyksiin.
Ón paljon esimerkkejä siitä, että sotilaallinen vastarinta ei ole auttanut, vaan maa on tullut silti miehitetyksi. Näinhän kävi niinkin suuren valtion kuin Ranskan. Myös Puola oli perinteikkäällä ratsuväellään Saksan motorisoitua armeijaa vastustamassa ja tuli yliajetuksi muutamassa päivässä.
Suomi ei ole Virossa ei Viro Suomessa. Maantieteelläkin on jotain merkitystä. Virolla oli NL:n näkökulmasta merkitystä kahdessa suhteessa. NL pyrki kontrolloimaan itämerta ja siihen tarvittiin Baltian maiden rannikoiden miehitystä. Siihen tarvittiin NL:n näkökulmasta myös tukikohta Hangosta. Suomesta käsin ei itämerta ollut tarvis sen perusteellisemmin vartioida. Toinen seikka on sitten se, että Viron ja Baltian maiden kautta on suorat maayhteydet Saksaan päin. Suomen kohdalla taas meri on välissä ja siitä ei mennä edes talvipakkasilla panssarivaunuilla Saksaan tai Saksasta NL:oon. Kolmas tekijä on joukkojen sitoutuminen. NL tuskin halusi joukkojaan sidotuksi Suomen kurissa pitämiseen, jos siihen ei ollut muuta sotilaallista tarvetta.
NL:n toiminta sotilaallisessa suhteessa on hyvin loogista. On hyvin epäuskottavaa, että NL:lla olisi ollut joitain muista motiiveista lähteviä laajentumishaluja aikana, jolloin se pelkäsi Saksaa ja myös länsivaltoja sotilaallisesti. Minusta näissä asioissa lähdetään usein kovin epärationaalisesti liikkeelle siitä, että NL:lla olisi ollut jokin itsetarkoituksellinen halu vallata niin paljon alueita kuin mahdollista itselleen. Toki tällaisiakin laajnetumishaluja suurvalloilla on, mutta NL:n toiminta ei tuolloin näyttänyt tähtäävän missään itsetarkoitukselliseen laajentumiseen, vaan kartalta katsottuna se oli laajentumista ja varustautumista sotilaallista uhkaa vastaan.
Eihän tässä kyse tietenkään mistään oikeudesta sanan perinteisessä merkityksessä ole. Kyse on kuitenkin suuremman oikeudesta ja se on valitettava tosiasia, joka pitää ottaa huomioon.
Suomen pääkaupunki oli ainoa - Lontoon ja Moskovan ohella - toiseen maailmansotaan osallistuneiden maiden pääkaupunkien joukosta - jota ei koskaan miehitetty.