Ennustus

Kuikkapari suhahti aamulennollaan suuren sikalan ylitse. Vasta äsken horisontin alle laskenut aurinko kipusi taas hyvää vauhtia ylemmäs. Sikalan itäinen seinä otti vastaan kesäaamun ensisäteitä ja pääskyt virkosivat puuhiinsa lämmön tuntiessaan.

Sisällä karsinassa numero seitsemän makasi nuori emakko puhtailla oljilla henkeään haukkoen. Se ponnisti, hengitti ja ponnisti taas. Pahnue oli sen ensimmäinen, eikä se tiennyt mitä tuleman piti. Toki muut Synnyttäjät olivat sitä etukäteen valistaneet, mutta yksin sen oli tämä läpikäytävä.

Ensimmäinen porsas liukui ulos viiltävien kipujen aaltoillessa sen kehossa. Toinen tuli jo helpommin, kolmatta se ei juuri tuntenutkaan. Neljäs, viides ja kuudes putkahtivat oljille jo helposti. Karsinan ulkopuolella kahdella jalalla liikkuvat Palvelijat nojasivat kaiteeseen ja katselivat huolestuneena. Pieneksi tuntui pahnueen koko jäävän ensisynnyttäjällekin, he miettivät.

Emakko luuli kaiken olevan jo ohitse, kun raju poltto vavisutti vielä sen kehoa ja seitsemäs porsas liukui ulos. Se haukkoi henkeä vatsallaan maaten, raotteli silmiään ja yritti kiivaasti pystyyn. Muut porsaat sen ympärillä vinkuivat ja kiskoivat jo itseään irti napanuorista. Äiti kääntyi ja heti kun porsaat pääsivät irti nuorasta, hakeutuivat ne emänsä vatsalle ja imivät kiivaasti ensimmäistä ateriaansa.

Äiti tutki seitsemää porsastaan. Luoja, ne kaikki olivat poikia! Tuore äiti vinkaisi ja naapurikarsinoiden Synnyttäjät havahtuivat. Alkoi kiivas huutelu, kun viesti kiiri läpi sikalan. Karsinan numero seitsemän ensisynnyttäjä oli saanut pienen pahnueen, seitsemän, ja kaikki poikia! Ennustus oli käymässä toteen: EnsiSynnyttäjän Seitsemäs Poika oli tullut!

Äiti antoi seitsemännelle pojalleen Kristoffer, kuten kuuluikin. Kristoffer ei itse vielä ymmärtänyt erikoisuuttaan, mutta äiti antoi sille aina tuotteliaimman nisän, huolehti sen puhtaudesta ja puolusti sitä, jos aihetta oli. Kristoffer, Kris, sai runsaasti maitoa ja huolenpitoa ja kasvoikin siksi muita nopeammin. Nuori äiti tunsi samalla ylpeyttä ja vastuun tuomaa pelkoa siitä, että Ennustus oli käynyt toteen juuri hänen kohdallaan.

Sikalan asukkaista suurin osa kuului Jalostujien heimoon. He viettivät noin kuusi kuunkiertoa tässä maailmassa, minkä jälkeen he nousivat ylemmälle tasolle suuren Hurisevan Laatikon kuljettamana. Toinen ryhmä oli Synnyttäjät, joita oli vain murto-osa jalostujista. Ylimpänä hierarkiassa oli Ylipappi, liki kolmesataa kiloinen karju. Se asui yksin omassa palatsissaan, jossa Synnyttäjät säännöllisesti kävivät hedelmöittymässä. Kukaan ei tiennyt, mistä Ylipappi oli tullut, se oli ollut täällä niin kauan kuin yksikään elossa oleva Synnyttäjä kykeni muistamaan.

Nuoret porsaat touhusivat ja leikkivät koko sen ajan, minkä hereillä olivat. Kahdella jalalla kulkevat Palvelijat olivat viilanneet niiden kulmahampaat, kuten protokolla vaati, jotta ne eivät satuttaisi toisiaan. Krisillä ei ollut huolta haavoittumisesta, sillä nyt jo koko sikala tiesi sen erikoislaatuisuuden. Palvelijat käynnistivät säännöllisesti Ruokkijan, joka annosteli ohravelliä karsinoihin. Muutoinkin siat tiesivät olevansa erityisasemassa, sillä heidän ei kuuna päivänä tarvinnut tehdä elettäkään ravinnon tai lämmön eteen. Palvelijat kyllä hoitivat moiset rutiinit.

Kris muistaa aina ensi vierailunsa Ulkona. Se oli yhdessä veljiensä kanssa kävellyt sikalan laveaa käytävää ovensuuhun, josta kajasti kirkas ja julma valo. He astuivat varovasti aitaukseen ja hetken he tunsivat pakokauhua avaruuden edessä. Ilma oli sakeanaan tuoksuja, oli läheisen synkän metsän petojen haju, metelöivien liikkuvien laatikoiden synnyttämä pistävä käry ja mätänevien kasvien tunkkainen tuoksu. Kaikkein pahimmalta tuntui tuuli, joka pyyhki niiden alastoman kehon ylitse ja sai olon tuntumaan niin haavoittuvalta. Veljekset oppivat inhoamaan ja pelkäämään päiviä, jolloin palvelijat pakottivat ne aitaukseen.

Oli sikalassa yksi, joka oli erilainen. Muut suhtautuivat siihen hyväntahtoisesti, sillä Hullu-Simeoni kuului ikään kuin kalustoon. Se oli nuorena karannut aitauksesta ja vasta monen päivän päästä olivat palvelijat taluttaneet sen takaisin ja laittaneet omaan pieneen karsinaansa. Palvelijoiden jälkeläiset kiintyivät Hullu-Simeoniin niin, ettei se koskaan päässyt seuraavaan maailmaan Hurisevan laatikon kuljettamana, vaan kyhnötti karsinassaan palvelijoiden hupina. Krissiä sen kohtalo kävi sääliksi, mutta muille sitä ei sopinut sanoa.

Eräänä iltana, kun Kris lepäsi vatsa pullollaan äitinsä kupeessa, tökkäsi äiti sitä kevyesti ja ohjasi kuopuksensa karsinan nurkkaan eroon muista.
-Poikani, äiti sanoi ja jatkoi, -Lähden huomenna Ylipapin luokse ja tiemme eroavat. Kris katsoi äitiään epäuskoisena ja tunsi pakahtuvansa.
-Mutta miten me pärjäämme, veljeni ja…minä?, se uikutti ja tunsi olevansa taas yhtä pieni ja avuton porsas kuin syntyessäänkin.
-Kyllä sinä pärjäät, Kris. Muista, että sinä ja veljesi kuulutte siihen armoitettuun Jalostujien joukkoon, jotka kohtaatte KeskiTalvenJuhlan. Ja sinä, Kris, olet tuon joukon ydin, ennustettu Kuningas, äiti kuiski ja hieroi kärsällään poikansa niskaa. Toki Kris tuon jo tiesi, mutta silti sen mielen täytti suunnaton epätoivo ja kaipuu.
-Hyvä on, minä pärjään.., se kuitenkin lupasi äidilleen ja pakotti hymyn kasvoilleen.

Äiti lähti seuraavana päivänä. Palvelijat ohjasivat sen yhdessä kymmenen muun Synnyttäjän kanssa ulos sikalasta. Kris veljineen seisoi hievahtamatta karsinassaan, kylki kyljessä ja vaiti. He olivat tienneet tämän päivän koittavan, mutta silti se tuli niin nopeasti. Palvelijat käynnistivät Ruokkijan, mutta meteli oli vain pienoinen häivähdys siitä, mitä se oli aiemmin ollut. Kuitenkin Kris tunsi olonsa helpottuvan, kun se ahmi maittavaa velliä. Hiljalleen se jo alkoi laskea leikkiä veljiensä kanssa, mutta muisto äidistä viilsi silti pientä rintaa aina, kun sillä oli asiaa aikaa miettiä.

Kristoffer oli jo satakiloinen, vanttera sika. Sen lihakset olivat tiiviit ja keho täydellinen. Se totisesti oli Ennustettu. Sikalan asukkaat kohtelivat sitä suurella kunnioituksella ja jokainen, joka sen kohtasi, koki nähneensä jotain suurta. Kristofferin tarvitsi vain tehdä ele kohti Ruokkijaa, niin sille annettiin tilaa ja päivinä, jolloin ne pakotettiin Aitaukseen, oli Kristofferille aina varattu paikka lähimpänä sikalan oviaukkoa. He tiesivät, että Kristoffer olisi täällä enää vain vähän aikaa. Jokainen kuitenkin tiesi, että tarinat hänestä jäisivät elämään, kuten elivät jokaisesta aiemmastakin Kuninkaasta.

Pian koitti päivä, jolloin Kristoffer veljineen astuisi Hurisevaan Laatikkoon. He olivat paastonneet ja valmistautuneet juhlaan huolella. Palvelijat avasivat karsinan oven. Kris seisoi kookkaana ja ryhdikkäänä etummaisena ja veljensä hänen takanaan.
-Veljet, päivä on koittanut, se julisti ja lähti astelemaan hitain ja ylevin askelin pitkin sikalan käytävää. Muut asukkaat riemuitsivat ja huusivat eläköön-huutoja, kun Seitsemän käveli kohti ulko-ovea. Hullu-Simeoni poukkoili karsinassaan sekopäisenä ja vinkui:
-Hullut! Yksinkertaiset! Ettekö tiedä, että kaikki on petosta! Paetkaa vielä kun voitte!, se vinkui ja huusi karsinansa raoista. Kristoffer hymähti tietämättömälle ja vilkaisi huvittuneena veljiään, jotka nekin tirskahtelivat Simeonin vaahtoamiselle. Ne kipusivat nostosiltaa pitkin konttiin ja kääntyivät jättämään hyvästit menneelle maailmalleen. Hitaasti kontti sulkeutui ja Huriseva Laatikko nytkähti liikkeelle.

Laatikko pysähtyi ja kontti aukesi. Kris käveli sisään suureen ja avaraan rakennukseen. Ne saatettiin syvän montun reunalle ja ohjattiin sisään nosturin kannattelemaan kehikkoon. Veljekset asettuivat Ennustuksen vaatimaan muodostelmaan: Kris seisoi etummaisena ja veljet kolmen porsaan ryhminä kahdessa rivissä hänen takanaan. Palvelijat sulkivat kehikon oven ja kehikko nytkähti ilmaan.
-Veljet… olen niin ylpeä teistä, sanoi Kris hiljaa ja kääntyi katsomaan heitä viimeisen kerran. Veljet hymyilivät takaisin ja pienet silmät kostuivat liikutuksesta. Kris asettui seisomaan arvokkaasti heidän eteensä. Se kohotti hiukan kärsäänsä ja ilo loisti sen kasvoilta, kun kehikko laskeutui alas monttuun.
-Olen valmis.., se kuiskasi hiljaa itsekseen ja vetäisi syvään henkeä.

Mies nosti kehikon takaisin ylös hiilidioksidin täyttämästä montusta. Hiilidioksidi oli tainnuttanut siat silmänräpäyksessä.
-No kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää, mies mutisi katsoessaan muodostelmassa makaavia pökertyneitä sikoja. Se nappasi etummaisen, sen suurimman takajalasta kiinni, iski sen lihakoukkuun ja lopetti sian elämän terävällä pistolla eturaajojen väliin. Tottunut viilto tyhjensi ruhon verestä ja pian Kris veljineen kiikkui kohti Jalostamoa.

Tummiin pukeutunut juhlaväki seisoskeli suuressa salissa. Hiukan pönäkkä mies kannatteli suurta vatia, jossa sellofaaniin käärittynä lepäsi täydellinen ja suurella huolella valmistettu liha. Mies puhui juhlavasti ja joka sanaa painottaen.
-Minulla on ilo ja kunnia luovuttaa Teille tämä huolella valmistettu ja suomalaisen joulupöydän kuninkaaksi mainittu joulukinkku, arvoisa Rouva Presidentti, mies paasasi, astui askeleen Presidenttiä kohti ja ojensi suuren vadin. Juhlayleisö hymyili ja taputti teennäisen innokkaina turpeita käsiään, kun Presidentti otti vastaan lahjan kiittäen kohteliaasti.

Ennustus oli käynyt toteen.