Verinen Tampere silminnäkijän kuvaamana

Vilpitön toiveeni on, että on Pohjanmaa vajoaisi Itämereen niin ei tuollaisia sontaa enää puskisi maan pinnalle.

Miksi Kianto oli niin sairaan kiinnostunut punaisten kaatuneista?


Hän kuvailee kirjassaan yksityiskohtaisesti jopa ammuttujen punaisten naisten veren tahrimat "veenuskiharatkin".

Kirjassa on sivulta 199 alkaen luku VIA MORTIS - TUONEN TIE ja siinä kuvataan ruumiita eri asennoissaan ja -paikossaan. Sivulla 202 on tuo kuuluisa "sysimustat, tuuheat veenuskiharat veren tahroissa..." -kuvaus.

Heti perään on sivulta 206 alkaen luku HÄVITYKSEN KAUHISTUS ja sama meno jatkuu. Kuvaukset on 1918 keväältä Raudun ja Antrean rintamalta.

Kirjassa kuvataan moneen otteeseen kuinka valkoiset ampui läjäpäin naisia, lapsia, vanhuksia ja haavoittuneita. Siis kaikkia joita pidettin punaisina.

Kiannon kirja julkaistiin vasta 10 vuotta tapahtumien jälkeen ja sittenkin sitä piti kuulema "siistiä".

Ilmari Kianto Elämän ja kuoleman kentältä.

Sotarunoilija Aarni Suursalon vaikutelmia vapaussodasta, Otava 1928

Kianto kertoo kirjassaan saaneensa oikein Mannerheimilta luvan kiertää etulinjassa katselemassa rintamaa. Saipa vapaan ja rajoittamatoman junankäyttöoikeudenkin. Hän kävi "piikkilanka-aidan sisällä" olevassa junassa puolen tunnin keskustelun ylipäällikön kanssa kun eräs ruotsinkielinen upseeri oli estänyt hänen pääsynsä sotilaskuljetuksen mukana Oulusta etelään päin.

Vahtolan kertoo kuinka Kianto halusi kokea todellista extremeä Vienan retkien aikana. Hän meni mukaan ampumaan erään kiinni saadun venäläisen, jota pidettiin vakoojana ja sabotöörinä. Hän halusi kokea miltä ihmisen ampuminen tuntuu. Asiasta on kerrottu, Vahtolan kirjassa Suomi suureksi, Viena vapaaksi.

http://www.oulu.fi/historia/hlokunta/vahtola.htm

Kiantoa kiinnosti kuolema ja hän oli aivan innoissaan 1918 keväällä päästessän 1. kerran katsomaan kolmen venäläissotilaan tuomitsemisen ja teloituksen. Tosin yksi noista onnettomista olikin puolalainen

Ei siis liene ihme, että hän niin kovasti halusi olla "rauhassa" myöhemmällä iällään. Vanhat asiat kalvoi varmasti hautaan saakka, kuten monia muitakin lahtareita. Muistettava on kuinka jo 1920 -luvulla itsemurhien määrä kohosi hurjasti juuri näiden lahtarien keskuudessa. Omatunto kalvoi, eikä jättänyt rauhaan. Moni alkoholisoitui ja surmasi itsensä kauheiden muistojen takia.

Kiannon julma julistus, Keski-Suomalainen huhtikuussa 1918

Kenties järkyttävin on kirjailija Ilmari Kiannon huhtikuussa 1918

Keskisuomalaisessa julkaistu punakaartin naisiin kohdistunut vaatimus, joka hakee varmaankin vertaistaan sivistyskansojen historiasta:

”Eikö olisi oikeaa tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti varoittaakseen niiden kurjien ammattisisaria. Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi

ehkä enemmän kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naaras synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset olivat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat?”

Punakaartin naisia, missä tehtävissä he olivatkaan, häväistiin ja teloitettiin suruttomasti. Nykytietämyksen mukaan sodan jälkiselvittelyissä

teloitettiin 364 naista, eniten Lahdessa 1918. Siellä teloitettiin yli sata naista, pääasiassa nuoria tyttöjä.


http://www.kolumbus.fi/kansi.kianto/Tiesitko_Ilmari_Kiannosta.html

http://www.kolumbus.fi/kansi.kianto/index.html

Kaleva Kotimaa 17.9.2007

http://www.kaleva.fi/uutiset/punaisia-naisia-noyryytettiin/680466

Punaisia naisia nöyryytettiin

Wikipedian jutussa on hieman eri versio samasta jutusta:

Keskisuomalainen-lehdessä 12. huhtikuuta 1918

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmari_Kianto

»Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta – siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä "keisarinleikkaus" – kirurgimme olkoon kansan tuomio»

(Ilmari Kianto)

Vihasiko Ilmari Kianto punaisia?

"Suomen vapaussota, se on nyt päättynyt ja vasta nyt saattaa sanoa, mitä se oli. Se oli kuin koko ilmapiirin valaiseva sähkö, rätisevä pyrstötähti, joka äkkiä sammui. Se oli kuin hurmaava unennäkö elämän ja kuoleman kukkineen. Nyt istumme kaikki pimeässä kuin riitelevät katurakit."

Ilmari Kiannon sisällissodasta kertova kirja Elämän ja kuoleman kentältä julkaistiin vasta sodan kymmenvuotismuistelon yhteydessä. Vielä sotavuonna oli Kustannusyhtiö Kirjan toimitusjohtaja Eino Railo epäillyt kirjailijan menettäneen järkensä tämän piikitellessä sotarunoilija Aarni Suursalon suulla tunnettuja valkoisia ja kuvatessa alastomia punaisia naisvainajia. Railo uskoi teoksen tuhoavan Kiannon kirjailijauran.

Julkaisematon työ leikkasi tietysti aimo loven kirjailijan kukkaroon. Mutta Kianto pelkäsi myös maineensa tahraantuvan: Kiannon mukaan Pohjanmaalla ihmeteltiin muistelmakirjan julkaisun viivästymistä. Voitokkaan sodan kuvaamiseen oli taloudellisten syiden lisäksi myös sosiaalisia paineita.

Rahvaan punaiseen rappioon oli syynä sukupuolimoraalinen rappio. Sotakirjassaan hän kertoo: "Ei ollut ryhtiä venäläisissä, vetelyksissä, jotka olivat tuomittuja kadotukseen jo senkin takia, että suunnaton parvi Suomen porttoja heikonsi heidän miehuuttaan. Molempien kansallisuuksien häpeä se oli - tulisiko siitä vihdoin loppu? Kuin mikäkin sikopahna oli tuo kasarmi, jossa erään lajin naiset loppuun asti rypivät... Kuinka monta tyttöä olikaan noiden ilkiöiden syliin juossut ja iäksi itsensä saastuttanut! 'Siperian koirat! Suuri Jumala!' Niillä kahdella sanalla se oli naulittuna kuin tallin takaseinään koko viheliäinen slaavilainen rotu ja punakaartilainen saki." Pahan poisleikkaaminen saastuneesta kansanruumiista sai sotarunoilijan mielen ylevään hurmokseen: "Historian jumalatar näytti antavan koston Suomen kansan käsiin - kerrankin. Se oli kuin unennäköä." Punaiset edustivat seksuaalivietin luonnotonta puolta, jonka sosialistit, uuden herrasluokan jäsenet olivat saaneet aktiiviseen toimintaan. Punaryssät ja venäläiset miehet olivat kiimaisia raiskaajia ja heidän naisensa himokkaita porttoja.

Sodan vainajaröykkiöissä kiteytyi Suursalon käsitys sodasta, hyvän ja pahan välisestä taistelusta, johon kuului myös seksuaalinen elementti. "Lisää! Ja vielä vähän lisää! Verisiä ruumiita, murskattuja kalloja, ulosvuotaneita aivoja, käryäviä ruumiita, tapetuita, alastomiksi raastettuja naisia... Tuossa lepää tyttö, kaula puhki, kintut paljaina... Tuossa nuori nainen kyljellään, miehen turkishousut säärissään, sysimustat, tuuheat veenuskiharat veren tahroissa... Tuossa on ilmetty Kristus-tyyppi, mustat kähärät, musta parta - vasen kätensä painaa ikäänkuin suojellen murskattuja sukuelimiä... Monella kaatuneella uroolla ovat häpyosat näkyvissä - kurjuuden symbooli. Sotarosvojen leikkiä!" Mutta vajan hämärässä makaavat valkoiset kaatuneet herättivät toisenlaisia tunteita: "Äänetönnä hän katseli nuoria, solakoita urhoja, joista monen kauluksessa kimmelsivät upseerin tähdet - siinä oli sekä mökinpoikia Karjalasta, että helsinkiläisiä herraspoikia..."

Elämän ja kuoleman kentältä-teos esittää sotaa reaalisesti valkoisen paatoksen läpi. Valkoiset eivät kuitenkaan ole puhtaan valkoisia, vaan heidän joukossaan on myös teennäisiä ja koreilevia ihmisiä. Sotarunoilija myös hetkittäin epäilee kaikkien julmuuksien tarpeellisuutta. Kianto ironisoi romaanihenkilönsä valkoisuutta: pikkaraisessa tuikkumyötäisessä Suursalo julistautuu valkoiseksi anarkistiksi. Mutta totta toinen puoli: näin sotarunoilijan identiteetti erosi molemmista osapuolista.

http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/kianto.htm

"Kun Kiannon sotakirjalle ei löytynytkään kustantajaa, Kianto kirjoitti joulukussa 1918 Eino Railolle, ettei tämä sovellu edes hänen kengännauhojensa solmijaksi. Kiannon mielestä kirjan isänmaallisuus olisi kestänyt vertailun muiden sotakuvausten rinnalla: "Sinä tartuit naisten ruumiisiin ja tahdoit häpäistä minua aivankuin et sinä ikinä olisi syventynyt suurten kirjailijain sodankuvauksiin, kun tahdotaan paljastaa ihmissielun tunteet alastomuudessaan... Sinä sekoitit tähän sotakirjaan paljon persoonallista mielipahaasi minun kaksoisavioliittoani kohtaan."

Kianto näki julkisen maineensa ja sotakirjan kielteisen julkaisupäätöksen välillä yhteyden. Kiannon maine korpimaan donjuanina ajoi hänet korostamaan omaa siveellistä suoruuttaan punaisten eläimellisyyden julistamisen kautta. Kianto kävi kahden rintaman sotaa, jossa hän punaisille kuolemansäkeitä sepitellen tukki häntä arvostelleiden valkoisten paheksuvia suita."


Kiannon kuvaus valkoisten lahtareiden suorittamasta venäläisten sairaalan (ambulanssin) hävityksestä on ylivertainen kaikista: Kuolleita hoitajanaisia siellä ja täällä sekä heidän tapettuja koiriaan. Ruumiita joka puolella. Venäläiset olivat Kiannon mielestä kaikki veneeristen tautien saastuttamia ja tautien hoitamiseen tarkoitettuja opaskirjoja lojuikin kaikkialla lattioilla. Kaikkialla oli saastaista ja likaista, sekä ruokatarvikkeita lojui lattiollla ruumiiden seassa. Tapetuista suurin osa oli potilaita ja siis haavoittuneita. Missään kohtaa kirjaa hän ei tuomitse vanhusten tai lasten tappamista tai haavoittuneiden ampumisia.

Hänestä oli tullut hetkessä ankara saksalaisten ihailija ja jääkäreiden suuri suosija.

Onkin kuin kohtalon ivaa että Kianto tuomittiin juuri venäjänkielisen tekstinsä takia Talvisodan aikana vankilaan maanpetoksesta!

http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/kianto.htm

Kaikesta kuvauksesta näkee, että ne perustuu Kiannon omakohtaisiin havaintoihin. Ei siis ihme, ettei Kianto saanut kirjaansa heti tuoreeltaan julkaistua. Asioista ei haluttu puhua niiden ollessa liian tuoreessa muistissa.

Kyllä valkoiset oli julmia lahtareita, oikein kirjaimellisesti. Kianto teki tyhmyyttään palveluksen jälkipolville kirjoittaessaan kaiken tuon näkemänsä muistiin. Suomessa kauhistellaan jotain Serbian joukkomurhia ja samalla unohdetaan kuinka täällä lahdattiin paljon raaemmin noin 70 vuotta aiemmin.

Kianto ja Pentzin tekivät palveluksen jälkipolville tallentaessaan tuon kaiken kaameuden jälkipolville. Kiannon kuvaus on pakasta jossa punaiset yrittivät murtautua itään ja pakoon. Olen lukenut toisaalta kuinka valkoisten ammukset oli niin lopussa, että viimeinen konekiväärin vyö oli jo puolivälissä. SEURAAVA PUNAISTEN RYNNÄKKÖ OLISI JO PÄÄSSYT PAKOON. Nyt he joutiivat vangeiksi ja osa ammuttaviksi ja loput nälkään näännytettäviksi!

Älä siis äänestä lahtareita vaaleissa. Pahin lahtarpuolue on RKP ja sitten tuleekin kokoomus ja kepu.

Valkoiset riehuivat kuin veren mausta ja hajusta hulluksi tullut villikoiralauma. Sen alemmas ei ihminen voi enää vajota kuin mitä vajosi Suomen lahtari.

Muistakaahan vaalikopissa menneet.

"Se oli ruumispino. N. 100 metrin pituinen se oli ja paikoin metrin korkuinen."

Koska punaiset taistelivat veltosti ja antautuivat heti niin on selvää, että punaisten taistelutappioita se kasa ei ollut. Ne olivat antautuneita, jotka yleensä ammuttiin niille jalansijoilleen. Mutta nämä tuhannet teloitetut puuttuvat valkoisen terrorin syntilistalta ja ovat tilastoituina punaisten taistelutappioiksi.