Tuntuu kuin olisin menettänyt jotakin...

Kerron nyt pienen tarinan lapsuudestani, joka ei ollut aivan tavallinen kuin muilla lapsilla. Aloitan siitä, että kerron vähän itsestäni. Olen aina ollut hyvin ujo ja hiljainen eikä minulla ole oikeastaan koskaan ollut todellista ystävää. Tai oli minulla yläasteella, mutta pidin itseäni huonompana kuin he, joten pistin välit poikki ( Terkut kahdelle Elinalle, kahdelle Julialle ja Janitalle, se ei johtunut teistä, vaan minusta ). Mutta asiaan... Lapsuuteni oli siis hyvä 12 ikävuoteen asti, kunnes joudin SOS- lapsikylään ja siellä vietinkin viis vuotta, kunnes pääsin itsenäistymisasuntoon ja jossa asun tälläkin hetkellä.Siihen, että jouduin lapsikylään, ei oikeastaan koskaan ollut todellista syytä. Mutta miksi sitten jouduin sinne?

Se päivä oli perjantai 13. kun poliisit tulivat hakemaan minut, mietin koko automatkan, mitä väärää olen tehnyt. Poliisilaitoksella selvisi, että joku on kertonut, että isi ja enoni ovat käyttäneet minua hyväksi. Olin siinä mielessä helpottunut, kun tajusin, etten ole tehnyt mitään väärää ja että pääsisin pian kotiin, kun kerron, ettei mitään väärää ole tapahtunut, Noh, äiti joutui viemään minut SOS-lapsikylään tutkinnan ajaksi. Tämä tutkinta kestikin pari vuotta... Aluksi olin toiveikas, että pääsen varmasti pian kotiin, mutta sitten minulta jouduttiin ottamaan kännykkä pois, etten voisi keskustella vanhempieni kanssa.

Tässä vaiheessa murruin ja itkin pariinkin otteeseen. Lopulta aloin käymään uutta koulua ja monet olivat minulle todella ystävällisiä, ehkä liiankin. Edellisessä koulussa minua kiusattiin, joten olin siinä mielessä iloinen uudesta mahdollisuudesta. Lukion aloitin pitkän harkinnan jälkeen ja kävin sen ihan hyvin arvosanoin.

Tutkinta kesti siis pari vuotta enkä nähnyt tänä aikana isääni ollenkaan. Mutta olipa outoa, kun näin hänet taas pitkästä aikaa. Kotonakin pääsin pian käymään ja näin koirani pitkästä aikaa. Rakastan kotiani yli kaiken ja minua hirvittää vieläkin, kun minulta ja vanhemmilta riistettiin nämä vuodet. Kaikista eniten minua surettaa se, että koirani jouduttiin lopettamaan kaksi vuotta sitten. Sakke oli tärkeä osa elämääni ja minusta tuntuu, että menetin tärkeimmän osan lapsuuttani. Mutta elihän tuo pitkän ja hyvän elämän eli 16 vuotta.

Noh, miksi mie kerron tämän kaiken. Ehkä siksi, ettei kaikilla ole täydellistä lapsuutta. Ja miten kova tuska minulla on vieläkin kohta kymmenen vuoden jälkeen. Vaikka tuskin tämä tuska täysin koskaan häviää. Se on varmasti jättänyt jäljen minuun ja perheeseeni koko loppuelämäksi.