Hei. Olen kohta täysi-ikäinen opiskelija.
Tämän vuoden aikana elämäni on muuttunut selvästi huonompaan suuntaan henkisten kriisien ansiosta.
En nyt rupea tarinoimaan, mutta ihan lyhyesti sanottuna olen alkanut jännittää/pelätä useita tilanteita ihan toden teolla.
Nämä tilanteet ovat luokan edessä esiintymiset, kokeet ja uututena myös ruokailutilanteet. Käytän päivittäin Propralia (10 mg), yleensä puolikkaan tabun verran.
Eniten minua vaivaa tuo ruokailutilanteiden pelko. Aamuisin olen usein ärtynyt, erittäin väsynyt ja huonotuulinen, sillä ajattelen koko ajan, tai siis pelkään, että käteni alkavat täristä. Ruokailun kuluessa, jos näin ei käy, ahdistus häviää kokonaan ja loppupäivän ajan olen yleensä ihan hyvällä päällä. Ongelmaksi on muodostunut se, etten enää yksinkertaisesti kestä tuota aamuista, jatkuvaa ahdituksen tunnetta ja pelkoa käsien tärinästä. Tuohon ahdistukseen liittyy ahdituksen tunnetta rintakehässä, pinnallista hengitystä ja kauheita mielikuvia.
Olen keskustellut asiasta äitini kanssa ja hän sanoi, että hänelläkin oli nuoruudessaan ollut saman tyyppisiä oireita, jotka hävisivät aikanaan. Mutta, mä en enää jaksa odottaa tuota.. Nyt, kun on joulustressi vielä päällä, niin ottaa todellakin koville. Olen oikeasti jopa harkinnut koulun keskeyttämistä. Terkkarille olen jutellut; hän sanoi, että minun pitäis varata aika psykologille. Tämäkään ei onnistu ennen tammikuuta, eli en oikeastaan pysty asiasta keskutelemaan kenellekään.
Kuulostaako ongelmani paniikkihäiriöltä vai kahvikuppineuroosilta? Kumpi on vakavampi?
On kummallista, että olen tavallaan aivan eri ihminen vapaa-ajalla kuin koulussa. En jännitä, en kuvittele kauheita, enkä mitään... Mutta joka helvetin aamu, kun kouluun astun, ahdistun peläten sitä, että muut huomaavat ahdistukseni/jännitykseni.
Lisäksi olen alkanut jännittää kirjallisia kokeita. Tai siis, jos olen opiskellut asiat hyvin ja tiedän pärjääväni kokeessa, niin no problem, mutta jos koekysymykset ovat vaikeita, en pysty keskittymään koepaniikin takia ja koe saattaa mennä näin ollen penkin alle.. Mutta siis tämä ongelma ei ole todellakaan yhtä suuri kuin
tuo edellä mainitsemani.
Luin jostain sivulta, että paniikkihäiriön oireita ovat vapina, sydämen tykytys, hengenahdistus, ahdistuksen tunne ja hikoilu. Kumma kyllä minulla on noita kaikkia oireita esiintynyt, senpä takia pelkään pahinta.
Äitini on vahvasti sitä mieltä, etten saa ruveta Propralin lisäksi käyttämään muita lääkkeitä, ei ainakaan riippuvuutta aiheuttavia. Mutta kun en oikeasti kestä enää tätä tilannetta... Kavereilleni en voi tästä kertoa, he ovat vielä tässä iässä sen verran suvaitsemattomia...
Ja ihan vinkkinä vaan, ettei minuun kyllä tepsi mitkään sellaiset neuvot, että "älä ajattele käsien tärinää; luota itseesi; kyllä sinä pystyt siihen" jne. Tilanne on jo sen verran hankala.
Arvostan itseäni kuitenkin vielä sen takia, että kauheasta jännityksestä/ahdistuksesta huolimatta olen pystynyt osallistumaan yliahdistaviin tilanteisiin ja selviämään niistä. En kertaakaan ole joutunut turvautumaan mihinkään "pakokeinoon", vaikka mieli on tehnyt. Usein on esim. ennen ruokalaan menoa saattanut ahdistaa käsittämättömästi, mutta aina olen vain pystynyt sinne menemään, mutta silti.. Haluaisin saada jo jotakin muutakin ajateltavaa kuin nämä ongelmani.
Kertokaa please omia kokemuksianne ja miten olette päässeet ahdistuskierteestä ulos?
Onko olemassa mitään luonnonvalmistetta/vitamiinia, mitä voisin kokeilla?
Kiitos jo etukäteen :)
Tämän vuoden aikana elämäni on muuttunut selvästi huonompaan suuntaan henkisten kriisien ansiosta.
En nyt rupea tarinoimaan, mutta ihan lyhyesti sanottuna olen alkanut jännittää/pelätä useita tilanteita ihan toden teolla.
Nämä tilanteet ovat luokan edessä esiintymiset, kokeet ja uututena myös ruokailutilanteet. Käytän päivittäin Propralia (10 mg), yleensä puolikkaan tabun verran.
Eniten minua vaivaa tuo ruokailutilanteiden pelko. Aamuisin olen usein ärtynyt, erittäin väsynyt ja huonotuulinen, sillä ajattelen koko ajan, tai siis pelkään, että käteni alkavat täristä. Ruokailun kuluessa, jos näin ei käy, ahdistus häviää kokonaan ja loppupäivän ajan olen yleensä ihan hyvällä päällä. Ongelmaksi on muodostunut se, etten enää yksinkertaisesti kestä tuota aamuista, jatkuvaa ahdituksen tunnetta ja pelkoa käsien tärinästä. Tuohon ahdistukseen liittyy ahdituksen tunnetta rintakehässä, pinnallista hengitystä ja kauheita mielikuvia.
Olen keskustellut asiasta äitini kanssa ja hän sanoi, että hänelläkin oli nuoruudessaan ollut saman tyyppisiä oireita, jotka hävisivät aikanaan. Mutta, mä en enää jaksa odottaa tuota.. Nyt, kun on joulustressi vielä päällä, niin ottaa todellakin koville. Olen oikeasti jopa harkinnut koulun keskeyttämistä. Terkkarille olen jutellut; hän sanoi, että minun pitäis varata aika psykologille. Tämäkään ei onnistu ennen tammikuuta, eli en oikeastaan pysty asiasta keskutelemaan kenellekään.
Kuulostaako ongelmani paniikkihäiriöltä vai kahvikuppineuroosilta? Kumpi on vakavampi?
On kummallista, että olen tavallaan aivan eri ihminen vapaa-ajalla kuin koulussa. En jännitä, en kuvittele kauheita, enkä mitään... Mutta joka helvetin aamu, kun kouluun astun, ahdistun peläten sitä, että muut huomaavat ahdistukseni/jännitykseni.
Lisäksi olen alkanut jännittää kirjallisia kokeita. Tai siis, jos olen opiskellut asiat hyvin ja tiedän pärjääväni kokeessa, niin no problem, mutta jos koekysymykset ovat vaikeita, en pysty keskittymään koepaniikin takia ja koe saattaa mennä näin ollen penkin alle.. Mutta siis tämä ongelma ei ole todellakaan yhtä suuri kuin
tuo edellä mainitsemani.
Luin jostain sivulta, että paniikkihäiriön oireita ovat vapina, sydämen tykytys, hengenahdistus, ahdistuksen tunne ja hikoilu. Kumma kyllä minulla on noita kaikkia oireita esiintynyt, senpä takia pelkään pahinta.
Äitini on vahvasti sitä mieltä, etten saa ruveta Propralin lisäksi käyttämään muita lääkkeitä, ei ainakaan riippuvuutta aiheuttavia. Mutta kun en oikeasti kestä enää tätä tilannetta... Kavereilleni en voi tästä kertoa, he ovat vielä tässä iässä sen verran suvaitsemattomia...
Ja ihan vinkkinä vaan, ettei minuun kyllä tepsi mitkään sellaiset neuvot, että "älä ajattele käsien tärinää; luota itseesi; kyllä sinä pystyt siihen" jne. Tilanne on jo sen verran hankala.
Arvostan itseäni kuitenkin vielä sen takia, että kauheasta jännityksestä/ahdistuksesta huolimatta olen pystynyt osallistumaan yliahdistaviin tilanteisiin ja selviämään niistä. En kertaakaan ole joutunut turvautumaan mihinkään "pakokeinoon", vaikka mieli on tehnyt. Usein on esim. ennen ruokalaan menoa saattanut ahdistaa käsittämättömästi, mutta aina olen vain pystynyt sinne menemään, mutta silti.. Haluaisin saada jo jotakin muutakin ajateltavaa kuin nämä ongelmani.
Kertokaa please omia kokemuksianne ja miten olette päässeet ahdistuskierteestä ulos?
Onko olemassa mitään luonnonvalmistetta/vitamiinia, mitä voisin kokeilla?
Kiitos jo etukäteen :)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Menehän vaikka yleislääkärille ( itse kävin tänään yksit.) ja kerro epäilyistäsi paniikkihäiriön/kahvikuppineuroosin suhteen. Kaksi eri asiaa ovat ja paniikki on omasta kokemuksesta kamala. Itse sain avun tuolta em. lääkäriltä. Miksi ihmeessä äitisi pitäisi lääkityksestäsi päättää? Paitsi jos sinulla on ollut jotain lääkkeiden väärinkäyttöä niin sitten ymmärän hänen huolensa. Minulla on rauhoittava lääke nyt aluksi pari viikkoa, jotta virallinen paniikkihäiriölääkkeen vaikutus alkaa. Eli tuota "koukkulääkettä" ei kauaa käytetä ja siitä "vierottaudutaan" hallitusti ja hissukseen irti. Tohtrin luo vaan rohkeasti, kyllä ihmisellä on oikeus nauttia elämästä ilman ylimääräisiä pelkoja ja lääkityksen käytöstä ei todellakaan tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa.
Olen itse sairaanhoitaja joten jotain tiedän noista lääkkeistäkin ja niistä irrotaautumisesta.Nyt vaan rohkeasti eteenpäin!
osta MULTIVITA ja sano "fuck yourself" paniikille, se lähtee tai sitten " se p annaan lähtemään ".
eli homma kotiin vaan luonteella!!!!
Jos olet kiinostunut noista vitamiineista ym. niin otappa selvää vaikka tri Tolosen E-Epa:sta ja Bio-karnosiinista. Olisko ollu bio-vitan sivuilla jotain linkkejä ym. joissa oli, että voisivat auttaa paniikkiin ym. Vaikka ammattini puolesta joudun tuota koululääketeidettä kannattamaan, niin itse aloitan em. käytön ihan kokeeksi kun oli niin rohkaisevia viestejä tullut käyttäjiltä ko. sivustalle.
Tällä palstalle ei varmaankaan saa kamalasti neuvoja, että älä ajattele, kun jokainen tietää sen mahdottomuuden jo itsessään.
Vaikea erotella kumpaa tuo nyt olisi...vai onko kyseessä ahdistuneisuushäiriötä, poikkeuksellisen voimakasta jännittämistä tms.Oli se sitten minkä nmikkeen alla olevaa hyvänsä, se kuitenkin haittaa elämääsi.Luontaistuotteista on monillekkin apua, esimerkkinä E-epa 500mg, jota kannattaa ottaa aluksi isompi annos kuin pakkauksessa mainittu määrä.Yliannostusvaaraa ei ole.Omalla kohdallani nostin määrän neljään kapseliin päivässä, ennen kuin aloin huomaamaan vaikutusta.Toinen on B-vitamiinit ja tähän pätee sama, kauppojen B.llä ei ole tehoa muuta kuin puutoksen ennaltaehkäisyyn. Jännittäminen, stressi, masennus jms. kuluttavat nämä varastot tyhjiin, joten siksi alussa pitää saada isompi annos jota sitten ylläpidetään. B-vitamiinithan on vesiliukoisia, joten liika poistuu pissan mukana.Oloa kannttaa tarkkailla, kun alat tuntemaan oloa energisemmäksi ja se pysyy, voi annosta laskea, muuten tulee turhan kallista pissiä;)
Bio-karnosiinista ovat monet kertoneet saaneensa avun. Otin tätä itsekkin, mutta en huomannut vaikutusta.Sitten on aminohapot, jotka ovat tärkeitä elimistössämme.Niiden puutokset aiheuttavat paniikkioireita. Esimerkkinä tryptofaani ja tauriini vaikka, aivot tarvitsevat molempia setotoniinitason ylläpitoon. Ruuastakin näitä saa, mutta esimerkiksi juuri ilman B-vitamiinia suurin osa menee elimistöön.Niasiini toimii "kuskina" aivoihin siis.Hedelmämehua aina kyytipojaksi:)
Muistaa pitää kuitenkin, että yhtä lääkettä kaikille ei ole, eli vähän pitää fiksailla, että löytyy ne omat jutut ja puutokset.
Kirjastosta kannattaa lainata kirja vapaaksi ahdistuksesta ja peloista, kirjoittaja Bourne.
Sisältää paljon harjoituksia joista on ollut monille apua.
Tällaisia eväitä täältä:)
Varaa ihmeessä aika terveysasemalta omalääkärille tai mene yksityiselle yleislääkärille (jos lompakko kestää, psykiatrille). Unohda psykologi tässä vaiheessa.
Ongelma on Sinun, ei Äitisi! Hän ei määrittele lääkitystäsi. Paniikkihäiriötä hoidetaan nykyisin SSRI-lääkkeillä, jotka eivät aiheuta riippuvuutta. Täsmälääkkeenä (tai alkuvaiheessa kuten Viivi asian oikein ilmaisi) voidaan käyttää rauhoittavia lääkkeitä, yleensä bentsodiatsepiineja, joista ei satunnaisesti käytettynä tule riippuvaiseksi.
Propral-annoksesi on luvattoman pieni! 20-40 mg tuntia ennen jännittävää tilannetta voi jo vähän auttaakin. Puolikkaasta kymppimillisestä tuskin kostuu mitään.
Kommentoin ainoastaan tuota kahvikuppineuroosia. Itse olen kokenut sitä muutamia kertoja, mutta se ei ole muodostunut minulla jännittämisen pääoireeksi.
Kahvikuppineuroosissahan itse ongelma ei minun kokemuksieni mukaan ole se varsinainen käsien tärinä. Varsinainen ongelma siinä on se häpeä ja se ajatus, mitä toiset ihmiset minusta nyt ajattelevat. Toisille ehkä paljastuu se karu tosiseikka, että se vahva kuva, mitä minä haluan muille esittää, ei olekaan totta. Takana onkin pelkäävä ihminen.
Jotta ihmisestä tulee todellisuudessa vahva, eikä ainoastaan vahvojen kulissien ylläpitäjä, ihmisen on myönnettävä oma heikkoutensa. Vahva ihminen ei ole se, jonka kädet eivät tärise, vaan vahva ihminen on se, jolle on yhdentekevää, mitä muut ihmiset ajattelevat, kun ne kädet tärisevät! - Ja lopulta koko ongelman paradoksi piilee siinä, että mitä yhdentekevämpää asia on, sitä vähemmän ne kädet tärisevät!!
Tiedän aivan kokemuksesta, että omien kulissien ja illuusioiden murtaminen ei ole helppo tehtävä, mutta sitä kannattaa yrittää. Ja aina se oma ongelma on suurempi kuin se naapurin ongelma. Punastumisesta kärsivä ottaisi mieluummin sen käsien tärinän ja päin vastoin.
Peloista pääsee käymällä niitä päin ja vetämällä niiltä jalat alta. On iskettävä pelon arimpaan paikkaan. Kahvikuppineuroosissa se on se, mitä siitä kärsivä ei missään tapauksessa haluaisi tehdä eli että kertoo esim. ruokaseurueelleen tästä ongelmastaan. Kun ei ole mitään salattavaa asian suhteen, sitä ei tarvitse myöskään jännittää! Pelolta on näin leikattu terä pois.
Ja ihmisistä suurin osa on kuitenkin aika ymmärtäväisiä. Kahvikuppineuroosista kärsiville voin tässä yhteydessä lisäksi lohdutukseksi kertoa, että ihmiset ovat kyllä jo havainneet ongelmanne! Kyllä sen huomaa hyvinkin herkästi! Asiasta kertominen tuskin on siis mitään uutta heille! ;-) Omaa oloa se voi helpottaa!
Kiitos kovasti vastauksistanne! Toivottavasti tähän viestiinkin saisin samalla mitalla vastauksia :)
Suosittelitte lääkärillä käyntiä. Noh, sen olen jo jopa kahdesti tehnyt. Alkusyksystä kävin ensimmäisen kerran pyytämässä Propralia vaivaani. Alkuvaiheessa käytin päivittäin 1x10mg. Sitten onnistuin vähentämään siihen pisteeseen saakka, että viikon olin kokonaan käyttämättä lääkettä, eikä kahvikuppineuroosia ilmaantunut. Olin tuohon aikaan erittäin tyytyväinen elämääni ja ajattelin, että olin omin voimin päässyt vaivasta eroon! Sitten kuitenkin tuli kauheat koulupaineet vastaan, ja vaivani palasi takaisin kuin salamaniskusta! Aloitin taas lääkkeen käytön. Siitä hetkestä lähtien olen satunnaisesti popsinut sitä vajaan puolikkaan tabun verran päivittäin (kävin hakemassa uuden reseptin n. kuukausi sitten), viikonloppuisin en missään nimessä käytä lääkettä, sillä silloin en koe siihen olevan tarvetta. Ja tuosta rauhoittavasta lääkkeestä - olen erittäin, erittäin kriittinen lääkkeitä kohtaan. Suorastaan mielummin kärsin kuin alan niitä käyttää, vaikka näin ei pitäisi tehdä. Äitini kuitenkin vakuutti, jos sorrun mielialalääkitykseen, joka vaikuttaa keskushermostoon aiheuttaen riippuvuuden, pilaan elämäni, enkä pääse vaivastani eroon. Itsekin tiedän sen, ettei lääkkeet ole ratkaisu ongelmaan, vaan ongelmien kohtaaminen. Mutta tilanteeni on rasittava: joka päivä kohtaan tuon ongelmallisen tilanteen koulussa, mutta silti ahdistus ei häviä!
Tiedän, että lääkitykseni (n. puoli tabua 10mg/pvä) on aika pieni, mutta minuun se tuntuu tepsivän erinomaisesti. Muutama esitelmäkin on sen ansiosta mennyt mallikkaasti. Mutta nyt haluaisin kovasti päästä tuosta itse ongelmasta ja ahdistuksesta eroon.
Olen havainnut, että stressi ja jännittämisoireeni kulkevat käsikädessä. Mitä huonompi mielialani on, sitä enemmän ahdistaa/itkettää/jännittää. Tänään mielialani on ollu suhteellisen korkealla, ja jännittämiseni on tuntunut aika minimaaliselta. En enää kuitenkaan kestä noita jatkuvia mielialan vaihteluja; ennen en jännittänyt, vaikka olinkin alakuloinen - nykyään pienikin suru/murhe laukaisee ahdituksen.
Onko koulupsykologista apua tämän asian suhteen? Terveydenhoitaja suositteli häntä..
Entä miten on rentoutusäänitteiden laita? Auttavatko?
Äitini sanoi muuten, että hän itse pääsi aikoinaan masennuksesta/stressistä eroon kamommillan/vihreän teen ja B-vitamiinin avulla. Voisiko tuosta b-vitamiinista todellakin olla noin hyvä apu? Haluaisin oikeasti ensin kokeilla luontaistuotteita, ennen kuin harkitsen "kunnon" lääkitystä.
Ja vielä tuohon ensimmäiseen viestiin palatakseni: olen nyt melko varma, etten kärsi paniikkihäiriöstä, sillä sehän voi ilmaantua ihan missä vaan (en ole koskaan kärsinyt paniikista esim leffateatterissa/kaupassa -> päinvastoin, suuret ostoskeskukset ovat rentouttavia paikkoja!). Olen tiedostanut itselleni, että kärsin jonkun asteisesta kahvikuppineuroosista/sosiaalisten tilanteiden pelosta. Ahditukseni on siis tilannekohtaista.
Joku teistä sanoi, että minun pitäisi kertoa kahvikuppineuroosistani kavereilleni, mutta valitettavasti en ole tähän tarpeeksi "kypsä".
He ovat saaneet minusta sellaisen kuvan, etten pienestä murehdi ja että olen aina yleensä hyvällä tuulella. Ja sitä paitsi, jos heille kertoisin, minusta tuntuisi, että olisin jatkuvasti heidän "silmätikkunaan" ja sitäpaitsi en ole edes varma, ovatko he tiedostaneet vaivaani... Itse nimittäin voisin sanoa, ettei minusta kukaan voisi päälle päin määritellä, että kärsin tästä vaivasta: olen nimittäin ihan normaalikokoinen ja tavallinen nuori mies, tosin eroan siinä muista, että olen huomattasti herkempi/tunteellisempi ja kypsempi muihin ikäisiini verrattuna.
Odotan nyt innolla vuoden vaihdetta, kun pääsen koulupsykologin kanssa juttusille. Haluaisin kuitenkin myös kokeilla hypnoosia. Siinä ei valitettavasti taideta mitään opiskelija-alennuksia myöntää ja tuskinpa minun rahatilanteellani hypnoosihoitoon mentäisiin.. ja käsittääkseni kaikki hypnotosoijat eivät edes ole ammattitaitoisia/luotettavia.
No, tässä oli taas tekstiä kerrakseen. Toivottavasti joku jaksaisi vielä vastailla. Vastauksia on niin helpottava lukea, kun saa aina lisää toivoa tähän kamalaan tilanteeseen :)
Ymmärrän hyvin, että et halua kertoa ja kuvaat syyksi sitä, että monet pitävät sua tietynlaisena ihmisenä, reippaana jne.
Jos ajatellaan yleisesti vaikka paniikkihäiriötä, niin kuinka moni paniikkihäiriöinen on nähnyt toisen paniikkihäiriöisen? useimmiten vastaus on, että kukaan ei ole nähnyt, koska se ei näy päällepäin, vaikka itsestä siltä tuntuukin ja vahvasti!On hyvin todennäköistä, että siellä ruokalassakin istuu joku toinenkin, joka miettii samoja ja luulee olevansa ainoa, mahdollisesti pidät häntä kivana ja puheliaana ja muutenkin hyvänä tyyppinä.
Millaisella lääkärillä kävit? Terveyskeskuksessako? Voit pyytää sieltä lähetettä psykiatrian polille, aina kannattaa kokeilla.Niin kuin täällä jo aiemmin sanottiinkin sinä itse päätät lääkityksestäsi, mutta tietoa kannattaa toki asiasta etsiä.Olen itsekkin pelokas lääkkeiden suhteen ja kärsin useimmiten vaivoista kun otan yhtään pilleriä, mutta hieman kantani poikkeaa tuosta äitisi kannasta. En usko mielialalääkkeiden aiheuttavan niinkään fyysistä riippuvuutta (toki siinä on nämä, että pitää lopettaa hitaasti jms) mutta en usko lääkkeiden vaikuttavan yksistään. Jos lääkitystä käytetään ilman terapiaa aiheuttaa se mielestäni henkisen riippuvuuden.
Eli ne pelot jotka asuvat sisälläsi ja mistä ne pelot alunperin tulevat, on syytä selvittää terapiassa.Yksikään lääke ei voi poistaa näiden pelkojen alkuperäistä aiheuttajaa, vaan helpottaa mahdollisesti sen kanssa elämistä ja sen käymistä lävitse.Lääkitys ilman terapiaa on sen pelon alkuperäisen aiheuttajan siirtämistä vain eteenpäin ja jos ja kun kopetat lääkityksen palaavat oireesi. Tämä on mielestäni se riippuvuus mitä ajatellaan mielialalääkkeiden kohdalla.
Sanot, että kohtaat ongelman joka päivä koulussa, mutta silti oireesi eivät katoa. En usko, että varsinainen ongelmasi on koulun ruokailutilanne. Alkuperäinen ongelmasi on todennäköisesti jossakin ihan muualla, mutta ilmenee tässä.
Tällaisia alkuperäisiä ongelmia voi olla vaikka mitä, mutta laitan vaikka pari esimerkkiä, että olisi helpompi hahmottaa mitä tarkoitan. Esim.
lapsuuden ruokailutilanteet,koulukiusaaminen, lapsena koettu jokin vahva pelko, turvattomuuden tunne,traumaattinen kokemus jne. Mikä lie se asia onkin, et ole todennäköisesti käsitellyt sitä loppuun ja se ilmenee nyt tässä muodossa.
Kirjoitin jo aiemmin sulle tuosta B.stä, se on hyvin tärkeässä asemassa serotoniinin tuotannon suhteen, joten kannattaa kokeilla.Jos juot kahvia, pyri jättämään se pois.Sama koskee cocista, kofeiini pahentaa oireita.
E-epaa kannattaa kokeilla myös, noista annosjutuista jo kerroinkin aiemmin.
Lisänä pieni ajatus vielä:
Aikuiset ihmiset ovat luonnostaan jo sellaisia, että jos jollakin nyt vaikka lentäisi kahvikuppi kädestä (useimmiten niin ei edes tapahdu, vaikka siltä tuntuisikin), niin mitä sitten? Mitä itse tekisit jos jollekkin kävisi niin? Mitä todennäköisemmin jatkaisit syömistä samalla tavalla kuin ennen sitäkin. Pitäisitkö tätä ihmistä jotenkin erilaisena kuin tätä tapahtumaa ennen? Mitä luultavammin et.Vaikka huomaisitkin, että hän jännittää, hän on se sama ihminen edelleen sinulle.
Kiitoksia jälleen vastauksestasi!
En tiedä, liittyykö ahdistus/jännittäminen ennen noita ruokalatilanteita lapsuuteen, voihan se niinkin olla, mutta se olisi sitten paljon pahempi juttu, sillä en helpolla välttämättä tiedosta, mitä traumaattista lapsuudessa on tapahtunut..
Minä kuitenkin luulen, että kahvikuppineuroosini on saanut alkunsa eräästä ruokailutilanteesta alkusyksystä. Muistan sen hetken kuin eilisen! Siitä lähtien mikään kouluruokailutilanne ei ole ollut yhtä normaalin tuntuinen kuin ennen sitä. On ollut parempia, mutta myös selvästi huonompia hetkiä. Tuon kauhean alkusyksyisen "tärinäkohtaukseni" jälkeen on samanlaisia (tosin jokseenkin lievempiä) "kohtauksia" ilmennyt onneksi vain muutaman kerran. Toki joka kerta aina ajattelen, että käteni tärisee, voi ei!, mutta olen kuitenkin niillä kerroilla ollut melko vakuuttunut, ettei se ole niin näkyvää ollut..
Monesti on ollut varsin onnistuneitakin ruokailutilanteita, mutta en ymmärrä, miksei ahdistukseni niiden myötä lievene?! Voisiko syy sitten olla tosiaankin jossain muussa? Mutta eikös sitä ole aika vaikea selvittää, jos tieto on jäljellä vain alitajunnassa?
Olen nyt ajatellut ostavani tosiaan noita B-vitamiineja, toivottavasti niistä nyt jotain hyötyä olisi. Mutta kuinka suuresta annostuksesta on jo hyötyä? Monta tablettia/päivä?
Sitten vielä eräs kysymys. Syksyllä minulla ilmeni tuota kahvikuppineuroosia useaan otteeseen erään toisen koulun ruokalassa. Siitä on jo pari kuukautta. Nyt, kun sattumalta jouduin tuohon kouluun uudestaan hetkeksi ja kävelin ruokalan vierestä, rupesi minulla ahdistamaan henkeä yhtäkkiä ja kiristämään kurkkua/niskaa. Sitten vain muistin, mitä kaikkea negatiivista siellä oli tapahtunut.. Mutta en voi ymmärtää, miten aloin fyysisesti reagoida noin, vaikka en edes ajatellut koko asiaa? Ei minulla samanlaista reaktiota ilmene missään muualla, paitsi tuolla.. Enkä edes tiedä, miksi. Tilanne huolestuttaa minua juuri sen takia, että joudun varmasti tulevaisuudessakin olemaan tekemisissä tuon koulun ja sen ruokalan kanssa. Mutta mitenkä sitten eliminoida näin outo reaktio? Yritin miettiä kaikkia mahdollisia syitä, miksi nimen omaan tuo ruokala aiheuttaa tuollaisen reaktion.. toinen vaihtoehto olisi sitten eräs opiskelija samassa paikassa, johon tunsin erittäin paljon vetoa. Joka kerta, kun hän käveli ohitseni, sydämeni pomppaili tuhatta ja sataa.. (siis tietysti positiviisessa mielessä). En todellakaan tiedä, voisiko hän olla osasyynä tuohon "ruokala-reaktiooni", mutta usein hänen läsnäolonsa siellä on toisaalta saanut minut onnesta sekaisin, mutta toisaalta pahentanut fyysisiä oireitani.
No jos ajatellaan vaikka paniikkihäiriötä, niin ensimmäinen kohtaus saattaa tulla missä vain ja riippuen siitä missä se sattuu tulemaan, paikka leimautuu mielessäsi pelottavaksi paikaksi, jossa alat pelätä jatkossakin.Sillä mistä paniikki on alun perin tullut, ei ole tekemistä paikan kanssa jossa se ensimmäisen kerran esiintyy, vaan on täysin irrallaan tilanteesta.
Esimerkiksi itse sain ensimmäisen kohtauksen eräällä julkisella paikalla ja siitä asti olen pelännyt kyseistä paikkaa kuin ruttoa, mutta tiedostan selkeästi että varsinaisen paniikin synnylle ei paikalla ole mitään osaa eikä arpaa, vaan ne syyt löytyvät kaukaa muualta.
Kerroit että olit ihastunut ja aina tämän naisen läsnäollessa sydän pomppoili, vaikea sanoa voisiko tuo johtua siitä, kyseessähän oli kuitenkin positiivinen kokemus vai koitko sen jännittämisen siinä tilanteessa jotenkin inhottavaksi joka vei itsetuntoa?
Sairastin itse nuorena kahvikuppineuroosia, mutta paranin siitä. Silloinen jännittämiseni ilmeni aina kun samaan pöytään tuli miehiä tai pöydän lähellekkään, mutta syyni olivat aika selkeät.
Jospa kävisit juttelemassa kuitenkin jonkun psykologin tai psykiatrin kanssa joka osaisi tarkemmin määrittää asian.Et kuitenkaan koe näitä tilanteita muualla, joten en usko että kannattaisi lähteä syömään mielialalääkkeitä, jotka vaikuttavat sitten koko ajan. Voi hyvinkin olla, että tämä liittyy jollakin tapaa myös ikääsi, hormoneihin jne. ja itse vaiva voi poistua ihan itsekseen.(niin mullekkin kävi saman vaivan kanssa)
Yritä muistaa, että jännittäminen on tunne siinä missä muutkin, suru, ilo jne, ei sen kummempi ja siihen on jokaisella oikeuskin.
Rauhallista Joulua ja parempaa Uutta vuotta, ilman jännitystä, toivottaa Kamomillos:)
Mulla on ollu ja on edelleen samantapaista vaivaa.
Pari vuotta sitten (syksyllä 2002) huomasin että minulle ei maistunut ruoka muiden seurassa. Se alkoi koulussa ja ajattelin vaan että liikun niin vähän että ei sen takia vain maistu. Pikkuhiljaa tilanteet kävivät karmeimmiksi. Aina kun piti koulussa alkaa syömään, niin suuta alkoi kuivaan, hiki nousi otsalle, kädet tärisivät ja tuli semmonen olo että tukehdun ruokaan. Sitä ei vaan saa nielastua. Kotona tai muissa "turvallisissa" paikoissa sitä ei tullut.
Vuoden vaihteessa 02-03 mulla alkoi koulusta työharjoittelu. Pääsin aina kotiin ruokatauolla. Kotonakin alkoi syöminen ahdistaan ja menin kouluterkkarin ohjaamana psykiatrian polille. Lääkitystä en koskaan vaivaani saanut vaikka pyysinkin. Teimme mielikuvaharjoituksia ja pari kertaa hypnoosia.
Kun koulu taas keväällä jatkui, kävin aina ruokatauoilla kotona syömässä. Siitä vasta haloo tulikin, ja osalle luokkaa kerroin mikä mua vaivaa. Meillä oli niin tiivis porukka, että oli aika helppo kertoa.
Nyt olen töissä harjoittelupaikassani ja töiden puolesta tulee jonkun verran tilanteita joissa täytyy ruokailla erilaisissa paikoissa, koulutuksissa yms. Olen aina ihan hermona ja jännitän jo pitkään etukäteen tilanteita joissa täytyy syödä.
Vaiva on pikku hiljaa helpottanut, pääasiassa hyvien ja onnistuneiden kokemusten ansiosta. Eniten inhoan tilanteita joissa valmis (valtava) annos lyödään naaman eteen ja kaikki täytys pystyä syömään! Kun ruoan saa itse ottaa niin teen itselleni tarpeeksi pienen annoksen ettei tulisi "suorituspaineita".
Syytä en ole keksinyt mistä tällainen vaiva on tullut. Koskaan en ole meinannut tukehtua mihinkään. Vaikka tosiaan on helpottanut ajan kuluessa, niin olen varma että tämä asia seuraa mua lopun elämääni.