Ettei vain menisi näpertelyksi, Keskusta

Yhteiskuntasopimus? Kuulostaahan se strategiselta. Onhan siinä jonkinlainen kokonaisuus olemassa, mutta strategia ollakseen strategia edellyttäisi myös käsitystä pelitilanteesta, toimintaympäristöstä. Ei sellainen suunnitelma voi olla strateginen, joka keskittyy vain kokonaisuuden osaan ja jättää kaiken muun huomion ottamatta. Itse yhteiskuntasopimus lienee alkujaan ollut hypoteettinen selitys sille, miksi ihmiset eivät ole tappaneet toisiaan sukupuuttoon keskinäisten erimielisyyksiensä vuoksi. Idean isäksi mainitaan sveitsiläis-ranskalainen Jean-Jacques Rousseau. Sittemmin ajatusta on viljellyt Esko Aho 1990 –luvun suuren laman aikoihin, jolloin Iiro Viinanen ja kumppanit, joihin myös Esko kuului, yrittivät ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia sisäsiittoisesti, siis lähinnä työväestöä ja köyhiä kurittamalla.

Suomi on osa kansainvälistä taloutta ja osa kansainvälistä politiikkaa. Näin ollen strategian pitäisi ottaa kantaa myös toimintaympäristön kysymyksiin onnistuakseen. Näistä toimintaympäristön kysymyksistä ei ole puhuttu kerrassaan mitään. Strategiaa näytään lähtevän kehittelemään niistä lähtökohdista, joihin edellinen hallitus jäi. Jos edellisen hallituksen polkua vain yritetään tarpoa edelleen, niin sehän on vain menneisyyden jatkamista tulevaisuuteen.

Erityisesti taloudessa pätee kysynnän laki ja kysyntä Suomen kaltaisessa taloudessa on suuresti riippuvainen nimenomaan Suomen ulkoisista lähteistä. Työ ei pelasta taloutta, vaan kysyntä. Työtä voidaan tehdä vaikka ilmaiseksi, mutta ei sillä ole merkitystä, jos työlle ei ole tarvetta. Tämmöinen työ on suomeksi sanottuna ”hullun homma”. Jokunen ”risusavottaporvari” on tosin jo keksinyt ”väläyttää” tällaistakin vaihtoehtoa.

Pahalta siis näyttää. Eivät tuottavuuden parantamiset, työttömien aktivoimiset ja koeajan pidentämiset ole strategisia kysymyksiä ensinkään, vaan lähinnä rusinoiden keräämistä jo edellisen hallituksen kutomaan rusinapussiin, jolla tarjottiin yritysten omistajille ja johdolle lisämaustetta pullapitkon päälle näinä ankeina aikoina. Aikoina, jotka porvarit ovat saaneet aikaiseksi ihan itse omilla toimenpiteillään.

Työläistä ja työtöntä kurittamalla ei saada mitään kestävää aikaiseksi. Jos tuottavuuden parantamistakin yritetään saada aikaiseksi työtahtia kiristämällä ja työttömiä pakkokeinoin jahtaamalla, niin kyllä tämmöinen talous elpymisen sijasta romahtaa. Näkökulma johtamisessa pitää siirtää työstä erityisesti kysyntään, koska työn määrä on riippuvainen nimenomaan kysynnästä. Strategia edellyttää ehdottomasti huomion kiinnittämistä oleellisiin asioihin ja niiden tunnistamiseen.

Lähes ainoat ulkoiseen ympäristöön liittyvät seikat, joihin on kiinnitetty huomio, ovat Nato, Ukrainan kriisi ja jossain määrin vielä Kreikan tilannekin. Mutta näidenkään kysymysten taloudellista ulottuvuutta ei ole pohdittu muutoin kuin ”kärsimysten” näkökulmasta.

Sitäkään ei tiedetä, miksi yritykset eivät investoin, vaikka korko on negatiivinen. Siis yrityksille periaatteessa jopa maksettaisiin siitä, jos ne ottaisivat lainaa. Koska näin on, niin yritysjohtajien täytyy olla joko supertyhmiä tai sitten markkinoilla on jokin tuntematon järkisyy moiseen käyttäytymiseen. Jälkimmäinen vaihtoehto lienee tosin epätodennäköinen.

Mihin tänä päivänä enää joustoja tarvitaan? Joustothan ovat yksi rusina lisää tässä työnantajien loputtomien toiveiden tynnyrissä työläisen kurjistamiseksi. Markkinathan ovat ratkaisseet joustokysymyksen jo ihan itse. Henkilöstövuokraus hoitaa nykyisin koko yrityksen henkilöstöhallinnon ja siihen liittyvän byrokratian. Tilitoimisto puolestaan yrityksen taloushallinnon. Ei yrittäjän tarvitse enää tehdä oikeastaan muuta kuin maata selällään ja odotella tuottoja sijoituksilleen.

Koeajan pidennysyritys on suorastaan järjenkäytön vähyyden kulminaatiopiste. Eihän koeajan pidennys ole muuta kuin yritys saada huonosti palkattu ja heikolla työsuhdeturvalla palkattu ihminen epämääräiseksi ajaksi orjatyöhön.