Hei!
Olisin vain ollut kiinnostunut kuulemaan kuinka kauan teillä on mennyt aikaa siihen, että olette saaneet oikean diagnoosin sairaudellenne. Tai onko sairautenne sotkettu johonkin muuhun sairauteen?
Teema henkilökohtaisesti kiinnostaa minua vain kovasti, koska oma historiani on se, että olen syönyt oireisiini yhdeksän vuotta neuroleptejä ja rauhoittavia, koska en ole saanut missään vaiheessa oikeaa diagnoosia oireilleni. Lääkitys lähti liikkeelle siitä, että päädyin sairaalan, koska pelkäsin hysteerisesti, että menen sekaisin. Kärsin epätodellisesti olosta ja pelkäsin, että olen kuvitellut todellisuuden kokonaan omassa mielessäni. Olin tosi paniikissa ja tosi sekaisin tuolloin, aivan äärimmäisen ahdistunut tilanteesta. Sit sairaalassa selvitettiin, että olenko psykoottinen ja sairastanko mahdollisesti skitsofreniaa, tällaista ei kuitenkaan todettu. No, tästä reissusta mulle jäi sit psykoosinestolääkitys päälle, jota jatkettiin yhdeksän vuotta. Siirryin mua sairaalassa hoitaneen lääkärin yksityispotilaaksi, sillä sama lääkitys jatkui. Kävin viisi vuotta psykoterapiassakin, mutta missään vaiheessa ei saatu kiinni siitä, että olisin pakko-oireinen pelkojeni kanssa. Olen siis vuosikaudet pelännyt milloin mitäkin, enkä ole tajunnut, että pelkäämistäni voisi aiheuttaa jokin tietty sairaus. Olen vain luullut, että pelkoni ovat täysin aiheellisia ja normaaleja. En vieläkään pysty käsittämään sitä, että miten ammatti-ihmiset eivät ole voineet nähdä ahdistukseni taakse, en vaan käsitä sitä! Eikä siinä periaatteessa yksistään mitään, mutta mut on sulatettu opiskelu- ja työkyvyttömäksi noilla lääkkeillä. Silloin aikoinani, kun aloin oireilla kunnolla, olin fiksu ja skarppi tyyppi. Opiskelin yliopistolla ja menestyin siellä hyvin. Mutta kun lääkitykset jatkui aloin hidastua ja yksinkertaistua todella paljon. Ja kaikki tuo tapahtui pikkuhiljaa, ei hetkessä. En tuolloin ymmärtänyt, et mitä tapahtuu, et miten aivokapasiteetti kutistuu hiljalleen. Nyt olen sitten kognitiivisten ongelmien takia opiskelukyvytön.
Kun tajusin ton lääkityskuvion ja kognitiivisten oireiden välisen yhteyden, lopetin lääkkeet ja katkaisin hoitosuhteen kyseiseen lääkäriin. Nyt olen sitten pohdiskellut, et mikä mua on oikein vaivannut vuosikaudet. En ole siis edelleenkään saanut diagnoosia ocd:sta, mutta olen tajunnut, et sitähän tää kaikki on ollut. Milloin on pelottanut sekaisin meneminen, milloin äänien kuuleminen, milloin pedofilia, veitsi keittiönpöydällä jne. Hankalaa tämä kaikki on ollut myös sen takia, että olen kärsinyt myös epävakaasta persoonallisuudesta ja erityisherkkyydestä. Epävakaudesta sain diagnoosin vuosi sitten. Tuntuu, että kaikki on ollut yhtä sotkua, mistä kukaan ei ole ottanut selvää. Ja epäilen ettei kenelläkään ole lopulta ollut edes pohjimmiltaan tarpeeksi mielenkiintoa otta selvää, et mikä tämä kuvio on.
Olisi tosiaan kiva kuulla, että onko muilla samankaltaisia kokemuksia. Ja onko ocd:n diagnosointi joku ihan uusi juttu.
Olisin vain ollut kiinnostunut kuulemaan kuinka kauan teillä on mennyt aikaa siihen, että olette saaneet oikean diagnoosin sairaudellenne. Tai onko sairautenne sotkettu johonkin muuhun sairauteen?
Teema henkilökohtaisesti kiinnostaa minua vain kovasti, koska oma historiani on se, että olen syönyt oireisiini yhdeksän vuotta neuroleptejä ja rauhoittavia, koska en ole saanut missään vaiheessa oikeaa diagnoosia oireilleni. Lääkitys lähti liikkeelle siitä, että päädyin sairaalan, koska pelkäsin hysteerisesti, että menen sekaisin. Kärsin epätodellisesti olosta ja pelkäsin, että olen kuvitellut todellisuuden kokonaan omassa mielessäni. Olin tosi paniikissa ja tosi sekaisin tuolloin, aivan äärimmäisen ahdistunut tilanteesta. Sit sairaalassa selvitettiin, että olenko psykoottinen ja sairastanko mahdollisesti skitsofreniaa, tällaista ei kuitenkaan todettu. No, tästä reissusta mulle jäi sit psykoosinestolääkitys päälle, jota jatkettiin yhdeksän vuotta. Siirryin mua sairaalassa hoitaneen lääkärin yksityispotilaaksi, sillä sama lääkitys jatkui. Kävin viisi vuotta psykoterapiassakin, mutta missään vaiheessa ei saatu kiinni siitä, että olisin pakko-oireinen pelkojeni kanssa. Olen siis vuosikaudet pelännyt milloin mitäkin, enkä ole tajunnut, että pelkäämistäni voisi aiheuttaa jokin tietty sairaus. Olen vain luullut, että pelkoni ovat täysin aiheellisia ja normaaleja. En vieläkään pysty käsittämään sitä, että miten ammatti-ihmiset eivät ole voineet nähdä ahdistukseni taakse, en vaan käsitä sitä! Eikä siinä periaatteessa yksistään mitään, mutta mut on sulatettu opiskelu- ja työkyvyttömäksi noilla lääkkeillä. Silloin aikoinani, kun aloin oireilla kunnolla, olin fiksu ja skarppi tyyppi. Opiskelin yliopistolla ja menestyin siellä hyvin. Mutta kun lääkitykset jatkui aloin hidastua ja yksinkertaistua todella paljon. Ja kaikki tuo tapahtui pikkuhiljaa, ei hetkessä. En tuolloin ymmärtänyt, et mitä tapahtuu, et miten aivokapasiteetti kutistuu hiljalleen. Nyt olen sitten kognitiivisten ongelmien takia opiskelukyvytön.
Kun tajusin ton lääkityskuvion ja kognitiivisten oireiden välisen yhteyden, lopetin lääkkeet ja katkaisin hoitosuhteen kyseiseen lääkäriin. Nyt olen sitten pohdiskellut, et mikä mua on oikein vaivannut vuosikaudet. En ole siis edelleenkään saanut diagnoosia ocd:sta, mutta olen tajunnut, et sitähän tää kaikki on ollut. Milloin on pelottanut sekaisin meneminen, milloin äänien kuuleminen, milloin pedofilia, veitsi keittiönpöydällä jne. Hankalaa tämä kaikki on ollut myös sen takia, että olen kärsinyt myös epävakaasta persoonallisuudesta ja erityisherkkyydestä. Epävakaudesta sain diagnoosin vuosi sitten. Tuntuu, että kaikki on ollut yhtä sotkua, mistä kukaan ei ole ottanut selvää. Ja epäilen ettei kenelläkään ole lopulta ollut edes pohjimmiltaan tarpeeksi mielenkiintoa otta selvää, et mikä tämä kuvio on.
Olisi tosiaan kiva kuulla, että onko muilla samankaltaisia kokemuksia. Ja onko ocd:n diagnosointi joku ihan uusi juttu.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Heippa,
Olen itse kärsinyt OCD:sta vuosia. Kuten sinullakin, pakkoajatusten kohde vaihtelee kausittain ja päivittäin. Pakko-oireeni olivat pitkään omassa hallinnassani, kunnes ne vuosi sitten puhkesivat kukkimaan liian voimakkaina ja elämää hallitsevina. Psykologi tunnisti oireet heti, ja terapia auttoi minua sisäistämään monet OCD:n vaivat paljon paremmin. En siis itse ole kärsinyt väärästä diagnoosista.
Kuitenkin olen kuullut vastaavanlaisesta tapauksesta eräältä lääkäriltä. Eräs yliopisto-opiskelija kärsi OCD:sta, mutta hänet suljettiin osastolle skitsofrenian vuoksi. Kukaan häntä hoitavista lääkäreistä ei missään vaiheessa tajunnut kyseessä olevan tekstikirjaesimerkki pakko-oireisesta häiriöstä. Opiskelja lopetti lääkityksen ja sai oikeanlaista apua. Myöhemmin hänen elämänsä normalisoitui ja hän jatkoi opiskelua. Samanlaisia tapauksia sattuu kyllä, sillä lääkäritkään eivät aina osaa tehdä oikeaa diagnoosia.
Ihan myös omasta kokemuksesta tiedän, että jos pelkää esim. hulluksitulemista, on kyseessä mahdollisesti juurikin OCD. Ikävää, että olet joutunut kärsimään turhaan lääkärien väärien diagnoosien vuoksi. Toivotan sinulle onnea elämään ja hyvää mieltä : )