Olen kärsinyt pakkoajatuksista, masennuksesta, ahdistuneisuudesta vuosikausia ja rampannut keskusteluissa psykologien kanssa saamatta kuitenkaan tuntuvaa, pikäaikaisempaa apua kyseisiin oireisiin. Hetken helpotus näistä keskusteluista yleensä kyllä tulee ja saattaa mennä viikkoja, jopa kuukausia paremmin, mutta kokonaan eivät oireet ole minulta kadonneet. Välillä on tosi synkkiä kausia ja tunnen olevani voimaton kun mikään ei auta. En tiedä miten tuota "koneistoa" pitäis kääntää, että pääsisin eroon tästä kierteestä. Vaikka kuinka yritän ajatella että eihän tässä ole mitään järkeä, lopeta hyvä mies tuo jonninjoutava, mutta ei onnistu. Monet pakkoajatuksistani ovat nuoruudessa tapahtuneita asioita, seksuaalisuuteen, tai johonkin muuhun aiheeseen liittyviä, "järjellä" ajateltuna aivan normaaleja asioita, jotka kuuluis jättää omaan arvoonsa, mutta ei onnistu. Toisaalta hävettää puhua psykologeille aivan rehellisesti kaikesta ja kaivaa kaikki vanha ja menneisyyteen kuuluva taas esiin. Tuntuu välillä siltä että taidan olla loppuelämäni tässä kierteessä. Sitten tietenkin vielä paniikkihäiriökin, tai paremminkin sen pelko on ollut hyvin usein vieraanani elämäni aikana. Lääkityksenä on Sepram ja Mirtazapin, olleet jo vuosia. Vaikea sanoa, onko niistä ollut apua, en ole kokeillut olla ilman pitkiin aikoihin. Haluan uskoa että ne ovat auttaneet jonkin verran. Näillä mennään, toivottavasti tulisi vielä hyviä päiviä ja pääsisin lopultakin näistä oireista eroon. Toivon kaikille tällaisista oireista kärsiville jaksamista ja yritetään uskoa että kyllä me vielä jonain päivänä annamme näille oireille häädön lopullisesti
Pakkoajatukset, ahdistuneisuus, masennus.
Pakopakosta
3349
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kopioin tekstini toisesta ketjusta kun väsymys painaa eli siis : Hei! Ja ei, et ole ainoa. Olen kärsinyt pakkoajatuksista ja pakkotoiminnoista jo vuosia. En ole hakenut apua enkä kertonut kuin muutamalle ystävälle, tosin en kaikkia yksityiskohtia, koska hävettää. Eivät olleet huomanneet oikeastaan mitään; väsyneen olemuksen joskus, nopean hermostuneen puheen, "omiin maailmoihini uppoamisen" jne pikkujuttuja. Salaan oireet hyvin, siis aivan liian hyvin. Viime aikoina on vaivannut ajatus vatsataudista, lähes jatkuvasti ajattelen esimerkiksi seuraavia: "jos mä en juo tätä kolmella kulauksella, mä saan vatsataudin" tai "vielä kerran valot pois, tai herään oksentamaan" .. Jaaa mitä *****. En ymmärrä, älytöntä. Sitten on nämä perus laitantässäviidettätoistakertaaherätyksenpäällepuhelimeen-jutut, papereiden laskeminen vessassa ja vaatteiden vaihto uudestaan.. Tarkistelen onko avaimet mukana, hella päällä vaikken olisi siihen koko päivänä koskenut.. Tuo jatkuva peseytyminen taitaa olla niitä harvoja, joista en ole kärsinyt. Paitsi joskus kun tiskaan, pelkään astioiden jäävän saippuaisiksi ja huuhtelen ne viides... No niin. Myönnän, olen paha tapaus ja kattava kirjo erilaisia oireita on käyty läpi. Ajattelin vihdoin lainata aiheesta kirjoja ja saada myös aikaiseksi käydä juttelemassa terkkarissa. Jos vaikka alkais kelaamaan et jos en käy puhumassa, syttyy tulipaloja tai jotain hekoheko. Kamalaa tää on. Välillä oireet vähenee ja tavallaan on niin huomaamattomia itellenkin, et ei niistä ahdistu. Kai kaikkeen tottuu? Aiemmin ajattelin, että stressi ja alkoholi pahentaa oloa.. Ja tunsin että kun liikun ja oon selvinpäin, teen kivoja asioita ja vähemmän töitä (kaksi duunia tällä hetkellä) niin oon ok. Toki helpottaa kun ei ole niitä "darrapelkotiloja", mut taitaa olla niin et tää vaihtelu fiiliksessä ja oireiden määrässä kuuluu vaan asiaan.. Pitäis vaan päättää että saatana en tee. Mut en pysty. Vetää hiljaiseksi ja tunnen valehtelevani koko ajan, kun elän ns. normaalia nuoren naisen elämää mut pään sisällä kaaos. Joskus melkeen jo naurattaa, kun istuu muina naisina bussissa ja kenenkään tietämättä laskee penkkejä uudestaan ja uudestaan.. Ja vielä pakko palata tähän vatsatautiin, eikö mun pitäis pestä just käsiä ihan hulluna etten tuu kipeeks? Mut kun en pese sen enempää kuin muutkaan..
Niin ja tsemppiä. Kiinnostaisi myös lukea tarkemmin oireistasi jne. Ja myönnän etten ole kovin toiveikas paranemisen suhteen, kun tuntuu toisinaan, et pitäis vaan hyväksyä tää osana mua.. Ootko ajatellut samaa koskaan?
Ja tosiaan myös muitakin ajatuksia noiden "tavallisten" lisäksi. Ei niitä täällä halua jakaa. Vaikka ehkä sekin auttais, kun kirjottais tai lausuis ääneen ne synkimmät ja perversseimmät mietteensä, jotka vaan pyörii päässä :D...