Mistä sen tietää onko omat fiilikset ja "ongelmat" vaan normaaleja mielialan vaihteluita/ujoutta/suomalaisuutta vai jotakin muuta? Oon koittanu ettiä tietoa eri mielenterveysasioista ja tuntuu että samaistun moniin diagnooseihin/ihmisten kokemuksiin mutta pelottaa että se on semmosta "googlasin oireet ja mulla on varmaan skolioosi/syöpä/AIDS" itsediagnosointia. Yleensä koitetaan lohduttaa sanomalla "et oo yksin tuo on normaalia" mutta mua se vaan ahistais koska jos nää fiilikset on normaaleja eikä ikinä tuu menemään pois nii tulevaisuus näyttää aika synkältä. Oon käyny terapiassa mutta ei se oikein auttanu mitään, ainoa mitä ne osas sanoa oli että "noh oota että pääset muuttaan toiselle paikkakunnalle nii sitte saattaa helpottaa". Entä jos ei helpota? Entä jos en ikinä enää oo onnellinen eikä nää itsetuhoset ajatukset mee pois. Joka ilta ku koitan nukkua nii aattelen vaan eri tapoja satuttaa itteä ja tunnen vaan hullua vihaa itteäni kohtaan. En kuitenkaan oo ikinä fyysisesti tehny mitään itelle mutta pelottaa että jos tää pahenee nii en pysty enää kontrolloimaan sitä
Mistä tietää milloin pitää hakea apua?
plää
3109
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuli mieleen kun luin kirjoituksesi, että sinulle ei riitä nuo lyhyet terapiakäynnit. Eiköhän auttaisi jos saisit enemmän mahdollisuuksia puhua noista mielen peikoista lähimmäisten kanssa. Onko sinulla jotenkin turvaton olo ja miellät tunteen pukemalla ne fyysisen vaivan muotoon.
Ei ole missään määrätty että nuo tunteet ja fiilikset jäisivät pysyviksi. Koet vihaa ja turhautumista kun et usko pystyväsi auttamaan itseäsi ja rankaiset siitä mieltäsi noilla väkivallan aikeilla.
Älä ala tekemään itsellesi diagnooseja.
Pystytkö keskittymään esim, lukemiseen illalla?
Apua saa hakea jo siihen, ettei tiedä tarvitseeko hoitoa/apua. Itseen liittyvät huolet, stressaava pohdinta ja epävarmuus ovat ihan riittävä syy (minun mielestäni) hakeutua pohtimaan näitä jonkun kanssa. Jos yhdessä päädytään, etei jatkohoidon tarvetta ole, niin hyvä juttu ja jos päädytään hoitotarpeeseen, niin hyvä kun tuli kartoitukseen mentyä: win-win -tilanne.
Ite kehottaisin psymymään kaukana mielureista. Koskaan ei tiedä, milloin "hoito" menee vastentahtoiseksi. Kauhutainoita moisesta riittää. Olen lukenut useista.