Tästä nyt tulee varmasti liian pitkä sepustus tämänhetkisistä tuntemuksistani, mutta jonnekin tätä on pakko purkaa. Eli olen hieman alle 30-vuotias naispuolinen ihminen, jolla oli tavallista hankalampi alku elämässä. Eli kasvoin päihdeperheessä ja parissa perhekodissa lapsuuteni/nuoruuteni ja varsinkin ensimmäiset ikävuoteni aina murkkuikään asti olivat todella epävakaata aikaa, sekä kivistä tietä. Minua syrjittiin ja kiusattiin koulussa, ja kotona eläminen vaati jatkuvaa varpaillaan oloa eli melko turvatonta oli päivittäin. Huomasin silloin ensimmäisen kerran kadehtivani suunnattomasti hyvää kaveriani, joka sai kaiken hopeatarjottimella: upeita ulkomaan matkoja luksushotelleissa pari kertaa vuodessa, uusia vaatteita, levyjä, pelejä, leluja ja herkkuja piisasi samalla kun itse pääsin ehkä kerran vuodessa ruotsinlaivalle ja that's it. Tuota kadehtimista nyt kuitenkin pidin normaalina ottaen huomioon minun ja kaverini perheiden tilanteet jotka erosivat toisistaan kuin yö ja päivä, mutta kurjaltahan se tuntui että toinen heitti naamalleni jatkuvasti tuollaisia asioita ja lopulta muuttui niin koppavaksi että oli parempi jättää tuo "ystävyys" taakse kun en jaksanut sitä jatkuvaa leuhkimista.
Teini-ikäisenä sairastuin pahaan masennukseen ja itsetuhoisuuteen, jota koko peruskoulun läpi kestänyt kiusaaminen ja huonot ihmissuhteet vain pahensivat. Niihin en nyt sen enempää paneudu, mutta tosiaan kävin monta vuotta terapiassa ja sain pääni jonkunlaiseen kuosiin. Nuorena aikuisena sain kuitenkin tietää sairastavani parantumatonta sairautta ja masennus nosti taas päätään. Eikö jo pikkuhiljaa riittäisi? Kavereita minulla ei koskaan ole ollut pahemmin. Tai voisi sanoa että ns "kausikavereita" eli saatetaan olla todella läheisissä väleissä pidempäänkin mutta sitten kaikki pikkuhiljaa kaikkoavat jonnekin. Tämä tuntuu kurjalta ettei edes kaverisuhteet tunnu kestävän, enkä tiedä mistä tämä johtuu. Silloin kun näitä kavereita saan, niin olen usein ollut onnellisimmillani eli iloinen, sosiaalinen ja menevä. Kuuntelen myös muiden ongelmia ja osaan olla tukena, eli en ole mikään ongelmiani muiden niskaan oksentava hyypiö jos sitä mietitte. Siltikään mikään ei tunnu kestävän..
Ihmissuhteet ovat usein menneet päin peetä ja itsetuntoni onkin ollut pohjamudissa entisten poikaystävieni sekä koulukiusaajieni jäljiltä. Nyt olen löytänyt tasapainoisimman juttuni tähän asti, ja vaikka suhde on kestänyt vuoden, en osaa luottaa sen kestävyyteen. Pahaa oloani ja ahdistustani lisää taas kerran kaveriporukkani hajoaminen ja häviäminen. Vaikka itse olen yrittänyt kysellä kuulumisia ja järjestellä tapaamisia ei ketään tunnu enää kiinnostavan. Ei edes henkilöä jota pidin jopa parhaana ystävänäni, koska olemme tunteneet nyt jo useamman vuoden ja tulleet todella läheisiksi. Siltikin kyseinen ihminen on äärettömän sosiaalinen ja vaihtaa koko kaveriporukkansa muutaman vuoden välein (idioottimaista), vaikka vannoi ettei meidän kohdallamme käy niin eikä varsinkaan minun, koska olen hänelle muka niin tärkeä. Kummasti vain tuo ihminen on kadonnut minulta kokonaan. Ennen vaihdettiin kuulumisia somessa ja kasvotusten, juhlimme yhdessä ja muuten vain hengailimme, mutta nykyään tuo ihminen ei vastaa edes puhelimeen jos soitan, ja saattaa tsägällä soittaa takaisin parin päivän päästä. Illanviettoon tai muuhun on häntä turha edes kysellä kun uudet kaverit vievät kaiken ajan.
Tuossa nyt oli vain osa elämääni liittyvistä koukeroista joiden takia nyt sitten istun tässä pahan oloni kanssa, miettimässä kuinka katkera minusta on tullut. Kadehdin kaikkia jatkuvasti salaa mielessäni: "Miksi tuolla on parempi kämppä/miksi tuo pääsi opiskelemaan ja minä en/miksi minä en osaa olla noin spontaani ja iloinen kokoajan/miksi minä olen niin paljon rumempi kuin muut/ miksi miksi ja mitä vikaa minussa sitten on...". Olen vihainen itselleni ja maailmalle että minusta on kasvanut tälläinen säälittävä kitisijä, jonka päälle heitetään kokoajan lisää skeidaa jos asiat ovat alkaneet näyttää vähänkään paremmilta. Ulkoisesti ehkä näyttää että minulla pyyhkii hyvin: On kavereita (näennäisesti), ihan hyväpalkkainen työ ja parisuhde. Mutta sisäisesti olen aivan rikki ja väsynyt...
En nyt edes tiedä mitä tällä postauksella hain, kunhan halusin purkaa tuntojani jonnekin..
Teini-ikäisenä sairastuin pahaan masennukseen ja itsetuhoisuuteen, jota koko peruskoulun läpi kestänyt kiusaaminen ja huonot ihmissuhteet vain pahensivat. Niihin en nyt sen enempää paneudu, mutta tosiaan kävin monta vuotta terapiassa ja sain pääni jonkunlaiseen kuosiin. Nuorena aikuisena sain kuitenkin tietää sairastavani parantumatonta sairautta ja masennus nosti taas päätään. Eikö jo pikkuhiljaa riittäisi? Kavereita minulla ei koskaan ole ollut pahemmin. Tai voisi sanoa että ns "kausikavereita" eli saatetaan olla todella läheisissä väleissä pidempäänkin mutta sitten kaikki pikkuhiljaa kaikkoavat jonnekin. Tämä tuntuu kurjalta ettei edes kaverisuhteet tunnu kestävän, enkä tiedä mistä tämä johtuu. Silloin kun näitä kavereita saan, niin olen usein ollut onnellisimmillani eli iloinen, sosiaalinen ja menevä. Kuuntelen myös muiden ongelmia ja osaan olla tukena, eli en ole mikään ongelmiani muiden niskaan oksentava hyypiö jos sitä mietitte. Siltikään mikään ei tunnu kestävän..
Ihmissuhteet ovat usein menneet päin peetä ja itsetuntoni onkin ollut pohjamudissa entisten poikaystävieni sekä koulukiusaajieni jäljiltä. Nyt olen löytänyt tasapainoisimman juttuni tähän asti, ja vaikka suhde on kestänyt vuoden, en osaa luottaa sen kestävyyteen. Pahaa oloani ja ahdistustani lisää taas kerran kaveriporukkani hajoaminen ja häviäminen. Vaikka itse olen yrittänyt kysellä kuulumisia ja järjestellä tapaamisia ei ketään tunnu enää kiinnostavan. Ei edes henkilöä jota pidin jopa parhaana ystävänäni, koska olemme tunteneet nyt jo useamman vuoden ja tulleet todella läheisiksi. Siltikin kyseinen ihminen on äärettömän sosiaalinen ja vaihtaa koko kaveriporukkansa muutaman vuoden välein (idioottimaista), vaikka vannoi ettei meidän kohdallamme käy niin eikä varsinkaan minun, koska olen hänelle muka niin tärkeä. Kummasti vain tuo ihminen on kadonnut minulta kokonaan. Ennen vaihdettiin kuulumisia somessa ja kasvotusten, juhlimme yhdessä ja muuten vain hengailimme, mutta nykyään tuo ihminen ei vastaa edes puhelimeen jos soitan, ja saattaa tsägällä soittaa takaisin parin päivän päästä. Illanviettoon tai muuhun on häntä turha edes kysellä kun uudet kaverit vievät kaiken ajan.
Tuossa nyt oli vain osa elämääni liittyvistä koukeroista joiden takia nyt sitten istun tässä pahan oloni kanssa, miettimässä kuinka katkera minusta on tullut. Kadehdin kaikkia jatkuvasti salaa mielessäni: "Miksi tuolla on parempi kämppä/miksi tuo pääsi opiskelemaan ja minä en/miksi minä en osaa olla noin spontaani ja iloinen kokoajan/miksi minä olen niin paljon rumempi kuin muut/ miksi miksi ja mitä vikaa minussa sitten on...". Olen vihainen itselleni ja maailmalle että minusta on kasvanut tälläinen säälittävä kitisijä, jonka päälle heitetään kokoajan lisää skeidaa jos asiat ovat alkaneet näyttää vähänkään paremmilta. Ulkoisesti ehkä näyttää että minulla pyyhkii hyvin: On kavereita (näennäisesti), ihan hyväpalkkainen työ ja parisuhde. Mutta sisäisesti olen aivan rikki ja väsynyt...
En nyt edes tiedä mitä tällä postauksella hain, kunhan halusin purkaa tuntojani jonnekin..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.