Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessään. 1 Joh. 5:10.
Usein kuulee epäiltävän, voiko ihminen eläessään todella tietää olevansa Jumalan lapsi ja voiko ja pitääkö hänen etsiä täyttä varmuutta siitä. Tämä on katumattomien tavallisia esteitä, ja pimeydessä, epävarmuudessa olijat niitä julkituovat. Mutta koko Raamattu todistaa, että kaikki vanhat pyhät ovat uskon kautta saaneet todistuksen kelvanneensa Jumalalle, ja vain sellaisella uskolla oli heidän mahdollista iloiten kärsiä marttyyrikuolema. Ja apostolit sanovat nimenomaan: »Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Joka uskoo, hänellä on todistus itsessään. Joka ei usko Jumalan todistusta, tekee hänet valehtelijaksi.» Huomaa viimemainittu!
Kun Herra nimenomaan lausuu: Joka tahtoo, hän tulkoon! Jos hänen syntinsä olisivat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. Mutta minä kuitenkin aina epäilen syntini anteeksisaamista, mitä tämä on muuta kuin että teen Jumalan valehtelijaksi tai kuin sanoisin: En tiedä, voinko luottaa siihen, mitä Herra sanoo. Mikä kaunis kristityn tunnustus tämä olisikaan! »Siksi», sanoo Luther, »tulee meidän päivä päivältä pyrkiä päästäksemme epäilyksestä varmuuteen huolehtia siitä, että me perinpohjin juurineen päivineen kiskoisimme itsestämme vahingollisimman hairahduksen, jonka siteissä koko maailma on, nimittäin ajatuksen, ettei ihmisen sovi tietää, onko hän armossa vai armon ulkopuolella!
Sillä jos epäilemme Jumalan armoa meitä kohtaan emmekä pidä varmana, että Jumala suostuu meihin Kristuksen tähden, niin epäämme, että Kristus on meidät lunastanut ja pidämme merkityksettöminä kaikki hänen tekonsa ja hyvät työnsä, mitkä hän milloinkaan on meille tehnyt.» Todellakin, joka tyytyy nauttimaan tavarasta ilman vakuutusta sen omistamisesta, ei pane sille suurta arvoakaan. Toista on, että vakuus on haettava Sanasta eikä tunteista.
jatkuu
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor6-16.html
Usein kuulee epäiltävän, voiko ihminen eläessään todella tietää olevansa Jumalan lapsi ja voiko ja pitääkö hänen etsiä täyttä varmuutta siitä. Tämä on katumattomien tavallisia esteitä, ja pimeydessä, epävarmuudessa olijat niitä julkituovat. Mutta koko Raamattu todistaa, että kaikki vanhat pyhät ovat uskon kautta saaneet todistuksen kelvanneensa Jumalalle, ja vain sellaisella uskolla oli heidän mahdollista iloiten kärsiä marttyyrikuolema. Ja apostolit sanovat nimenomaan: »Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia. Joka uskoo, hänellä on todistus itsessään. Joka ei usko Jumalan todistusta, tekee hänet valehtelijaksi.» Huomaa viimemainittu!
Kun Herra nimenomaan lausuu: Joka tahtoo, hän tulkoon! Jos hänen syntinsä olisivat veriruskeat, niin ne tulevat lumivalkeiksi. Mutta minä kuitenkin aina epäilen syntini anteeksisaamista, mitä tämä on muuta kuin että teen Jumalan valehtelijaksi tai kuin sanoisin: En tiedä, voinko luottaa siihen, mitä Herra sanoo. Mikä kaunis kristityn tunnustus tämä olisikaan! »Siksi», sanoo Luther, »tulee meidän päivä päivältä pyrkiä päästäksemme epäilyksestä varmuuteen huolehtia siitä, että me perinpohjin juurineen päivineen kiskoisimme itsestämme vahingollisimman hairahduksen, jonka siteissä koko maailma on, nimittäin ajatuksen, ettei ihmisen sovi tietää, onko hän armossa vai armon ulkopuolella!
Sillä jos epäilemme Jumalan armoa meitä kohtaan emmekä pidä varmana, että Jumala suostuu meihin Kristuksen tähden, niin epäämme, että Kristus on meidät lunastanut ja pidämme merkityksettöminä kaikki hänen tekonsa ja hyvät työnsä, mitkä hän milloinkaan on meille tehnyt.» Todellakin, joka tyytyy nauttimaan tavarasta ilman vakuutusta sen omistamisesta, ei pane sille suurta arvoakaan. Toista on, että vakuus on haettava Sanasta eikä tunteista.
jatkuu
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/cor/cor6-16.html
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mutta nyt kristityn rauha ja varmuus eivät ole siinä, että hän pitäisi itseään hurskaana ja uskovana, on tyytyväinen itseensä - ei, päinvastoin ei ole ketään, joka tuntisi paremmin syntinsä kuin uskovaisimmat kristityt. Vaan hänen lohdutuksensa ja kiitoksensa on, että Kristus on kärsinyt kuoleman meidän syntisten Puolesta, että hän on vanhurskas uskosta ja armosta.
Tällä perustuksella pitäisi meillä olla pysyvä ja horjumaton rauha ja sanoisimme: Olen itsessäni joka hetki kadotustuomion ansainnut, mutta Kristuksessa joka hetki puhdas ja vanhurskas, niinpä Jumalalle otollinen ja rakas. Turvaan vain siihen, joka kuuluu kaikille, suurimmille syntisille. Sillä Kristus on todella kuollessaan sovittanut koko maailman, ei vain uskovia. Tosin ovat syntini hirveät, lukuisat ja raskaat, etten kyllä ansaitsisi koskaan saada iloista hetkeä. Mutta mitä teen, kun Kristus sentään oli niin armollinen ja otti syntini päälleen kärsien kuoleman minun syntisen puolesta, silloin en tohdi epäillä, en tohdi olla uskomatta ja iloitsematta. Enkä todellakaan ole kastettu itseeni omassa vanhurskaudessa kestääkseni, vaan olen sen takia kastettu Kristukseen ollakseni puettu häneen ja hänen vanhurskauteensa.
Aamen!