Olen rakastunut itseasiassa jo kyseiseen henkilöön 2½v sitten, seurustelimme olemme olleet tiiviissä yhteydessä kun suhteemme jäi leijumaan kun hänelle tuli perheensä kanssa ongelmia.. siis suhde ei kaatunut vaan jäi ilmaan ja roikkuu siinä vieläkin, rakastamme toisiamme. niin paljon. molemmat sairastamme masennusta ja paniikkihäiriötä.. ja nyt hänellä on todella syvä masennus kausi niin kun aina keväisin olen huomannut samoin kuin minulla. olemme niin täydellisest toisillemme sen näkee ja tuntee. mutta hän on taas niin masentunut että ei tiedä mitä pitäisi tehdä tälle tai ylipäätään ei tiennyt mistään mitään kun soitin hänelle joka toinen sana oli kun yritin hänelle puhua ja piristää 'en tiedä,..' .. me emme siis seurustele koska asumme hieman kaukana toisistamme tällähetkellä. Minua pelottaa en halua luopua tästä.. mutta kai se on niin että jos todella rakastaa osaa luopuakkin :/ Haluaisin niin nähdä vain hänet nyt mutta kun hän on masentunut hän ei halua tavata, pelkää jotakin tai pelkää 'että sanon sulle pahasti' jota sitten pyytelemme anteeksi.. itkettää *
Toivottavasti korkeampi antaa meille voimaa jaksaa ja antaa voimia tälle ihmisuhteelle.
Rakastan sinua hunajainen H.
Toivottavasti korkeampi antaa meille voimaa jaksaa ja antaa voimia tälle ihmisuhteelle.
Rakastan sinua hunajainen H.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tavattiin 5 vuotta sitten. Jo ensisilmäyksellä tiesin että toi se on. Hän piiritti minua puoli vuotta, vaikka annoin ymmärtää etten ole valmis suhteeseen. Lopulta hän alkoi hieman rajoittaa yrityksiään.. Mutta silloinhan minä innostuin! Jotenkin tajusin mistä jäin paitsi, kun en enää saanutkaan nauttia näistä jokapäiväisistä huomionosoituksista. Olin kuitenkin satuttanut jo häntä, ja yksi asia johti toiseen... Emme koskaan virallisesti seurustelleet. Tätä kesti 3 vuotta.
Sitten vain jotenkin etäännyimme toisistamme. Tunnen vieläkin suunnatonta yhteenkuuluvuutta hänen kanssaan, ja uskon hänen tuntevan samoin. Minulla on ollut muita suhteita näiden vuosien aikana, mutta kuitenkin aina tiukan paikan tullen soitan ensimmäisenä hänelle. En tiedä pitääkö hän siitä, mutta vastaa kuitenkin aina ystävällisesti ja kohteliaasti.. Hän harvemmin itse soittaa..
Voiko olla ettei hän vaan kehtaa sanoa päin naamaa että meidän juttumme on täydellisen FINITO? Ajatus siitä, että minusta olisi muodostunut hänelle jonkinlainen taakka, on kauhistuttava... Pitäisikö tässä kuunnella nyt sydäntä vai järkeä? Uskon että sydämessäni tulee aina olemaan erityinen paikka hänelle, sillä ensirakkauttahan ei koskaan (?) unohda...
Tää on vaan jotenkin niin, sydämeen sattuu edes miettiä ajatusta etten todellakaan saisi olla hänen kanssaan tekemisissä.
Jos jokaiselle on yksi ihminen niin tämä on mulle SE.. vaikka joskus suutuspäissäni sanoinkin muuta ainahan sitä silloin sanoo mitä päähän tulee..:/
Rakastan vaan niin paljon enkä varmaan taaskaan saa unta kunnolla kun mietin miten voisin auttaa häntä kun hänellä on paha olla ja masentaa.. ja miten niin paljon haluisin hänen luokseen nyt.