Yleisesti ottaen inkvisition ”musta legenda” on ennen kaikkea espanjalaisen inkvisition ”musta legenda” (esim. kuuluisan suuren inkvisiittori Torquemadan hahmo). Täytyy pitää mielessä, että inkvisitio – eli kirkon suorittamat harhaoppia koskevat tutkimukset – ilmestyi Eurooppaan konkreettisessa historiallisessa asiayhteydessä, eli silloin, kun Ranskan eteläosassa Languedocissa alkoi levitä vaarallinen – ei vain uskonnollisesti, vaan myös yhteiskunnallisesti – kataarien (albigenssien) harhaoppi. Nykykielellä sanottuna kyseessä oli vaarallinen lahko – se harjoitti kannattajiinsa nähden aivopesua, otti käyttöönsä heidän omaisuutensa jne. Albigenssit vetosivat vanhaan manikeolaisuuden harhaoppiin, joka väitti luomakunnan olevan paha, ”pahan Jumalan” tuotos. Siispä pahoja ovat myös ihmisruumis (se ei siis ole ”Pyhän Hengen temppeli”, kuten kirkko opettaa, joten sen voi tuhota esim. hillittömällä haureudella) ja yhteiskunta. Monet tuonaikaiset lapsensa lahkoille menettäneet vanhemmat toivoivat valtion selkeää toimintaa lahkolaisia vastaan.
Inkvisitio vastasi tällaiseen tarpeeseen. Niin kuin moderni ranskalainen keskiajantutkija Regine Pernoud huomauttaa: ”Inkvisition instituutiolla oli myös eräs arvokas puoli käytännön elämässä. Tutkintaproseduurin tilalle tuotiin syytösproseduuri. Ennen kaikkea kuitenkin aikana, jona kansaa ei huvittanut suvaita harhaoppisia, se ajoi sisään säännöllisen oikeudenhoidon.” Mainittu syytösproseduuri tarkoitti esimerkiksi (roomalaisen inkvisition tapauksessa) syytetyn oikeutta esittää tuomioistuimelle lista henkilöistä, jotka voivat eri syistä (esim. taloudellisista) olla hänelle vihamielisiä. Näiden henkilöiden todistuksia ei pääsääntöisesti otettu inkvisitiokäsittelyssä huomioon.
Toinen kysymys koskee inkvisition langettamia rangaistuksia. Sekä roomalaisen että espanjalaisen inkvisition tapauksessa suurin osa rangaistuksista oli luonteeltaan uskonnollisia (esim. katumuspyhiinvaellus johonkin pyhäkköön tai erityisten Espanjassa sambenitoksi kutsuttujen katumusasujen kantaminen).
Toiseksi yleisin inkvisitiotuomioistuimen langettama rangaistus oli vankeus. On kuitenkin muistettava, ettei vankilatuomio tarkoittanut faktista kaltereiden takana istumista. Esimerkiksi espanjalaisen inkvisition tapauksessa rangaistus suoritettiin tavallisesti kotiarestina. Kuuluisat ”inkvisition kasematit” ovat myös osa ”mustaa legendaa”. Todellisuudessa ne eivät eronneet mitenkään ankaruudeltaan valtiollisista vankiloista. Pikemminkin päinvastoin. Kuten moderni espanjalaisen inkvisition tutkija Henry Kamen osoittaa, 1500- ja 1600 -luvuilla ei ollut pulaa tapauksista, joissa ihmiset teeskentelivät harhaoppista päästäkseen tavallisesta vankilasta inkvisitiovankilaan.
Kuolemanrangaistukset olivat harvinaisuus, varsinkin jos sitä verrataan siihen, kuinka helposti valtion tuomioistuimet sen langettivat. Niin kuin yllä mainittu brittitutkija toteaa: ”(...) suhteellisen matala teloitusten määrä kumoaa legendan [espanjalaisen inkvisition] verisestä tuomioistuimesta”. Samaisen tutkijan mukaan vuosien 1540 ja 1700 välillä kuolemanrangaistus langetettiin alle kahdelle prosentille syytetyistä. Käytännössä tämä tarkoitti, että inkvisitio tuomitsi kuolemaan alle kolme henkeä vuodessa koko Espanjan valtiossa (johon kuuluivat myös mertentakaiset siirtomaat).
Toisin kuin inkvisition ”mustan legendan” levittäjät väittävät, inkvisiittorit eivät olleet verenhimoisia hulluja. Itse asiassa monia inkvisiittoreita on jopa julistettu pyhiksi (esim. 1500-lukulainen pyhä paavi Pius V oli inkvisiittori). Lisäksi inkvisiittorit suhtautuivat hyvin skeptisesti syytöksiin, jotka vaikuttivat kunnianloukkaukselta tai sepitykseltä. Esimerkiksi kelpaa kysymys noitavainoista, joiden voimakkain kausi oli Euroopassa 1500- ja 1600 -luvuilla (jolloin ”taikauskoinen keskiaika” oli jo menneisyyttä) .
Dokumentoitu fatka on se, että koko 1500-luvulla espanjalainen inkvisitio suhtautui hyvin varauksellisesti naisiin kohdistuneisiin noituussyytöksiin. Vuonna 1614 inkvisition korkeimmat virkamiehet (ns. suprema) ottivat käyttöön virallisen ohjeen ns. noitaprosesseihin, ja se osoitti pitkälle menevää varovaisuutta tässä kysymyksessä. Se suositteli ennen kaikkea, että ”ensin on tutkittava syytettyjä, jotta voitaisiin todeta, ovatko he mieleltään terveitä, riivattuja vai melankolisia”. Voidaan sanoa, että espanjalaisten inkvisiittorien asenne heijasti 1100-lukulaisen Chartres’n piispan Johannes Salisburylaisen mielipidettä. Hän totesi ”noitaprosesseista”: ”Paras tapa lääkitä tätä sairautta on pitää lujasti kiinni uskosta, sulkea korvat valheelta ja olla kiinnittämättä huomiota näihin säälittäviin hulluuksiin.”
Timewatch - The Myth of the Spanish Inquisition (BBC 1994)
http://www.youtube.com/watch?v=CY-pS6iLFuc
Inkvisitio vastasi tällaiseen tarpeeseen. Niin kuin moderni ranskalainen keskiajantutkija Regine Pernoud huomauttaa: ”Inkvisition instituutiolla oli myös eräs arvokas puoli käytännön elämässä. Tutkintaproseduurin tilalle tuotiin syytösproseduuri. Ennen kaikkea kuitenkin aikana, jona kansaa ei huvittanut suvaita harhaoppisia, se ajoi sisään säännöllisen oikeudenhoidon.” Mainittu syytösproseduuri tarkoitti esimerkiksi (roomalaisen inkvisition tapauksessa) syytetyn oikeutta esittää tuomioistuimelle lista henkilöistä, jotka voivat eri syistä (esim. taloudellisista) olla hänelle vihamielisiä. Näiden henkilöiden todistuksia ei pääsääntöisesti otettu inkvisitiokäsittelyssä huomioon.
Toinen kysymys koskee inkvisition langettamia rangaistuksia. Sekä roomalaisen että espanjalaisen inkvisition tapauksessa suurin osa rangaistuksista oli luonteeltaan uskonnollisia (esim. katumuspyhiinvaellus johonkin pyhäkköön tai erityisten Espanjassa sambenitoksi kutsuttujen katumusasujen kantaminen).
Toiseksi yleisin inkvisitiotuomioistuimen langettama rangaistus oli vankeus. On kuitenkin muistettava, ettei vankilatuomio tarkoittanut faktista kaltereiden takana istumista. Esimerkiksi espanjalaisen inkvisition tapauksessa rangaistus suoritettiin tavallisesti kotiarestina. Kuuluisat ”inkvisition kasematit” ovat myös osa ”mustaa legendaa”. Todellisuudessa ne eivät eronneet mitenkään ankaruudeltaan valtiollisista vankiloista. Pikemminkin päinvastoin. Kuten moderni espanjalaisen inkvisition tutkija Henry Kamen osoittaa, 1500- ja 1600 -luvuilla ei ollut pulaa tapauksista, joissa ihmiset teeskentelivät harhaoppista päästäkseen tavallisesta vankilasta inkvisitiovankilaan.
Kuolemanrangaistukset olivat harvinaisuus, varsinkin jos sitä verrataan siihen, kuinka helposti valtion tuomioistuimet sen langettivat. Niin kuin yllä mainittu brittitutkija toteaa: ”(...) suhteellisen matala teloitusten määrä kumoaa legendan [espanjalaisen inkvisition] verisestä tuomioistuimesta”. Samaisen tutkijan mukaan vuosien 1540 ja 1700 välillä kuolemanrangaistus langetettiin alle kahdelle prosentille syytetyistä. Käytännössä tämä tarkoitti, että inkvisitio tuomitsi kuolemaan alle kolme henkeä vuodessa koko Espanjan valtiossa (johon kuuluivat myös mertentakaiset siirtomaat).
Toisin kuin inkvisition ”mustan legendan” levittäjät väittävät, inkvisiittorit eivät olleet verenhimoisia hulluja. Itse asiassa monia inkvisiittoreita on jopa julistettu pyhiksi (esim. 1500-lukulainen pyhä paavi Pius V oli inkvisiittori). Lisäksi inkvisiittorit suhtautuivat hyvin skeptisesti syytöksiin, jotka vaikuttivat kunnianloukkaukselta tai sepitykseltä. Esimerkiksi kelpaa kysymys noitavainoista, joiden voimakkain kausi oli Euroopassa 1500- ja 1600 -luvuilla (jolloin ”taikauskoinen keskiaika” oli jo menneisyyttä) .
Dokumentoitu fatka on se, että koko 1500-luvulla espanjalainen inkvisitio suhtautui hyvin varauksellisesti naisiin kohdistuneisiin noituussyytöksiin. Vuonna 1614 inkvisition korkeimmat virkamiehet (ns. suprema) ottivat käyttöön virallisen ohjeen ns. noitaprosesseihin, ja se osoitti pitkälle menevää varovaisuutta tässä kysymyksessä. Se suositteli ennen kaikkea, että ”ensin on tutkittava syytettyjä, jotta voitaisiin todeta, ovatko he mieleltään terveitä, riivattuja vai melankolisia”. Voidaan sanoa, että espanjalaisten inkvisiittorien asenne heijasti 1100-lukulaisen Chartres’n piispan Johannes Salisburylaisen mielipidettä. Hän totesi ”noitaprosesseista”: ”Paras tapa lääkitä tätä sairautta on pitää lujasti kiinni uskosta, sulkea korvat valheelta ja olla kiinnittämättä huomiota näihin säälittäviin hulluuksiin.”
Timewatch - The Myth of the Spanish Inquisition (BBC 1994)
http://www.youtube.com/watch?v=CY-pS6iLFuc
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.