Kullan kaivaminen talikolla tuntuu äkkiseltään oudolta. Yleensä tiettyä tehtävää varten on aivan omansa työkalu. Toisaalta taas työkalun käytöstä asianmukaisessa tehtävässä ei voi odottaa tavanomaisesta poikkeavaa tulosta. Esimerkiksi talikon normikäytöllä tuskin saadaan aikaiseksi kultaa vaikka kuinka huhkittaisiin.
Niin kutsutun yhteiskuntasopimuksen hieromisessa on talikkoon verrattavia piirteitä. Ei ole mitenkään tyypillistä, että hallitus lähtee poliittisen voiman turvin pakottamaan yksityisiä liikeyrityksiä tuottavuustalkoisiin. Tuottavuustalkoisiin, joiden yksinomaisena pyrkimyksenä on väistämättä vain voiton kasvattaminen yritysten omistajille ja heidän uskollisille apulaisilleen yritysjohtajille.
Höpinä jostakin kilpailukyvystä on puuta heinää. Eivät yritykset kilpaile sen enempää palkoilla kuin työajoillakaan, vaan ensisijaisesti tuotteillaan ja palveluillaan. Ilmaisen työajan lisääminen ei vaikuta millään tavalla tuotteiden ja palvelusten menekkiin. Tuotteiden ja palveluiden menekki on seuraus kahdesta tekijästä: nimittäin siitä, että joku on tuotteista ja palveluista ylipäätään kiinnostunut ja toiseksi tuotteen tai palvelun hinnasta.
Hallituksen puuttuminen palkanmuodostukseen on päinvastoin aiheuttanut tilanteen, jossa yritysten suorastaan kannattaa vitkutella ja pitkittää tarttumistaan todellisiin ongelmiin siinä toivossa, että hallitus tarjoaa porkkanoita sen verran, että entinen meno valtion elättinä voi jatkua tästä eteenkin päin.
Tähän kun vielä lisätään kapitalistinen media trollitehtaineen, jotka hokevat päivät pääksytysten kilpailukyvyn puutetta nimenomaan korkeiden palkkojen muodossa, niin talikkohan on valmis. Suorastaan katettu keskelle neuvottelupöytää.
Markkinataloudessa yritysjohtajan luulisi ymmärtävän mitä pitää tehdä, jos kauppa ei käy. Ei siihen mitään hallituksia tarvita. Sen sijaan kommunistisessa taloudessa yritysjohto teorian mukaan seisoo tumput suorina odottamassa keskuskomitean tai vastaavan laatimia tuotannollisia tavoitteita ja muutenkin toimii annettujen ohjeiden ja määräysten mukaisesti.
Sitten taas valtion omistamissa yrityksissä valtion pitäisi nimenomaan puuttua asioiden kulkuun ja tavoitteiden asettamiseen, mutta tässä tapauksessa hallitukset eivät ole puuttuneet tehtäviinsä edes viiden metrin kepillä.
Näyttää siltä, että talouden perusasiat eivät ole poliittisen johdon hallinnassa. Kuten ei näköjään yritysjohdonkaan, kun se on lähdössä moiseen talikkorumbaan mukaan. Ilmeisesti maamme merkonomikoulutuksen taso on laskenut. Poliittisilta päättäjiltähän ei koulutusta edes edellytetä, vaan päättäjäksi pääsee millä koulutuksella tahansa, tai peräti ilman sivistystä.
Nykyisen boikottivillityksen aikakaudella tehokas keino olisi panna kansalaiset boikottiin ja kieltää heitä viemästä rahojaan ulkomaille. Se olisi kaikkein tehokkain devalvaation korvike. Kaikkein älyttömintä mitä poliittisin päätöksin voidaan tehdä, on kerätä kansalaisilta kaikki rahat ja lahjoittaa ne sitten maailman velkaantuneiden maiden lainojen lyhennyksiin.
Niin kutsutun yhteiskuntasopimuksen hieromisessa on talikkoon verrattavia piirteitä. Ei ole mitenkään tyypillistä, että hallitus lähtee poliittisen voiman turvin pakottamaan yksityisiä liikeyrityksiä tuottavuustalkoisiin. Tuottavuustalkoisiin, joiden yksinomaisena pyrkimyksenä on väistämättä vain voiton kasvattaminen yritysten omistajille ja heidän uskollisille apulaisilleen yritysjohtajille.
Höpinä jostakin kilpailukyvystä on puuta heinää. Eivät yritykset kilpaile sen enempää palkoilla kuin työajoillakaan, vaan ensisijaisesti tuotteillaan ja palveluillaan. Ilmaisen työajan lisääminen ei vaikuta millään tavalla tuotteiden ja palvelusten menekkiin. Tuotteiden ja palveluiden menekki on seuraus kahdesta tekijästä: nimittäin siitä, että joku on tuotteista ja palveluista ylipäätään kiinnostunut ja toiseksi tuotteen tai palvelun hinnasta.
Hallituksen puuttuminen palkanmuodostukseen on päinvastoin aiheuttanut tilanteen, jossa yritysten suorastaan kannattaa vitkutella ja pitkittää tarttumistaan todellisiin ongelmiin siinä toivossa, että hallitus tarjoaa porkkanoita sen verran, että entinen meno valtion elättinä voi jatkua tästä eteenkin päin.
Tähän kun vielä lisätään kapitalistinen media trollitehtaineen, jotka hokevat päivät pääksytysten kilpailukyvyn puutetta nimenomaan korkeiden palkkojen muodossa, niin talikkohan on valmis. Suorastaan katettu keskelle neuvottelupöytää.
Markkinataloudessa yritysjohtajan luulisi ymmärtävän mitä pitää tehdä, jos kauppa ei käy. Ei siihen mitään hallituksia tarvita. Sen sijaan kommunistisessa taloudessa yritysjohto teorian mukaan seisoo tumput suorina odottamassa keskuskomitean tai vastaavan laatimia tuotannollisia tavoitteita ja muutenkin toimii annettujen ohjeiden ja määräysten mukaisesti.
Sitten taas valtion omistamissa yrityksissä valtion pitäisi nimenomaan puuttua asioiden kulkuun ja tavoitteiden asettamiseen, mutta tässä tapauksessa hallitukset eivät ole puuttuneet tehtäviinsä edes viiden metrin kepillä.
Näyttää siltä, että talouden perusasiat eivät ole poliittisen johdon hallinnassa. Kuten ei näköjään yritysjohdonkaan, kun se on lähdössä moiseen talikkorumbaan mukaan. Ilmeisesti maamme merkonomikoulutuksen taso on laskenut. Poliittisilta päättäjiltähän ei koulutusta edes edellytetä, vaan päättäjäksi pääsee millä koulutuksella tahansa, tai peräti ilman sivistystä.
Nykyisen boikottivillityksen aikakaudella tehokas keino olisi panna kansalaiset boikottiin ja kieltää heitä viemästä rahojaan ulkomaille. Se olisi kaikkein tehokkain devalvaation korvike. Kaikkein älyttömintä mitä poliittisin päätöksin voidaan tehdä, on kerätä kansalaisilta kaikki rahat ja lahjoittaa ne sitten maailman velkaantuneiden maiden lainojen lyhennyksiin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.