Elämä ei odota syrjäytynyttä

Joo ihan hyviä pointteja toit esiin. Asia on kuten sanoin niin, että jokainen ihminen on vastuussa itsestään ja elämästään. Kiusatuksi joutuminen on oma syy. Jokainen yli puberteetti iän vastaa itse elämästään ja siihen kuuluu toimeen tuleminen muiden ihmisten kanssa. Valitettavasti kun lapsuus on ohi, alkaa elämässä voimaan viidakon lait. Joko tulet syödyksi tai syöt.

Kiusaajat kärsivät dissositatiivisesta persoonallisuushäiriöstä. Se johtuu jostain lapsuuden traumasta, jonka he tietoisesti kieltävät. He elävät uhriminä päällä ja kohtelevat muita vain hyöty tai haitta esineinä. He ovat henkisesti leikki-ikäisen lapsen tasolla pitkälle aikuisikään saakka elleivät saa hoitoa ja parane normaaleiksi kunnon ihmisiksi. He elävät ikään kuin transsissa, omassa todellisuudessaan. Kiusaamiseen ei voi puuttua, sillä kiusaajat eivät koskaan myönnä itse tekevänsä pahaa( jos ovat persoonallisuushäiriöisiä), vaan syy on aina muiden. Huomio vain ruokkii lisää heidän oikkujaan.

Siksi ihmisen tulisi olla vahva ja fiksu, eikä antaa enää aikuisena muiden talloa hänen ylitseen. Jokainen vastaa itse itsestään ja elämästään eikä omat asiat ole koskaan kenenkään ulkopuolisen vastuulla. Jotta kiusaaminen saataisiin kitkettyä, tulisi meidän tietää näistä persoonallisuushäiriöisistä ihmisistä enemmän ja aikuisten tulisi jotenkin yhdessä opettajien kanssa hallita näitä ihmisiä.

Oikein hyvin kirjoitit - 1-1_ 36! Juuri noin olen sen omassa elämässäni kokenut. esim. lapset joutuvat ottamaan vastuuta jo nuorina, tietoisena perheen monista ongelmista. Heistä tulee hiljaisia tarkkailijoita, jotka elävät joka hetki tietoisina hengen vaarallisista tilanteista, jotka voidaan laukaista väärällä liikkeellä, ilmeellä, sanalla...Joko vanhempien tai lasten toimista. Aikuistuminen on nopeaa, mutta itsestään tai toisista ei aina kyetä pitämään houlta yhteiskunnan lisääntyvissä vaatimuksissa. Koulunkäyntiin ei kyennyt keskittymään perheriitojen, ruoan puutteen ja kaikenlaisten huolien tähden. Apua ei vanhemmilta voinut läksyihinsä saada, kun he itse sodan jaloissa eivät koulutusta saaneet. Monia katkeroitti sekin.
Kuitenkin olen kiitollinen vanhemmilleni monesta asiasta ja se, että on saanut elää itsenäisessä maassa on vain eräs niistä kiitollisuuden aiheista. Vanhempieni sukupolvi on käynyt läpi asioita, joihin itse en olisi koskaan kyennyt. Ihailen heitä.

1-1_36 :

Kuitenkin on olemassa eräs joka on Kaikkivaltias: Hän voi parantaa suuristakin traumoista. Koska Hän on sielun luonut niin Hän osaa sen myös parantaa.

Itse olen tästä hyvä esimerkki. Nuorena olin lähes autistinen itseeni sulkeutunut ja arka ja laiha , aliravittu. Koska alkoholisti vanhempani joivat ruokarahat oli jääkaapissa usein vain margariinia ja sen seuraksi vain ranskista. Siinä muodostuu aikamoiset vitamiinipuutokset.

Nyt aikuisena olen tajunnut etten edes tuntenut luokkatovereita koska minulla ei ollut minkäänlaista kasvomuistia. Se kuulemma ei kehity jos vauva jätetään paljon yksin kun lähdetään kapakkaan juhlimaan.

Aikuisena jouduin rukoilemaan paljon jotta uskallan mennä kauppaan. Mutta nyt olen jo parantunut niin paljon että uskallan puhua ihmisille kadulla. He puolestaan kokevat sen pelottavaksi että joku puhuu joten olen heistäkin edellä :)

Jeesus on jokaisen apu ja pelastaa jokaisen joka Häntä avuksi rukoilee!

..tutussa ympäristössä sosialisoituminen voi olla vaikeaa.

Vittu tollasta ruikuttamista..... Ei tollasta jaksa kukaan kuunnella
masennus ei oo oikia sairaus ja syrjäytymine o oma vika
vitun loiset menkää VITTU TÖIHIN! ei oo vaikia mennä saatana perkele töihin!!1!!11!
helvetin luuserit ottakaa itteänne niskasta kiinni saatana tollasia elätetä

Aloittaja on empatiakyvytön joka koittaa provosoida ja syyllistää.

Minullakin diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sekä traumaperäinen stressihäiriö dissosiaatioineen.
Oma lapsuudenkotini oli sairas, ja me kaikki sisarukset traumtisoiduimme vakavasti. Yksi veli joi itsensä kuoliaaksi, yksi eli muuten erittäin itsetuhoisesti ja onnistui kuolemaan nuorena. Yksi sisar sairastui vaikeaan masennukseen vuosiksi ja oli hoidettavana pitemmän aikaa psykiatrisessa sairaalassa. Ja sitten minä omine ahdistuneisuushäiriöineni ja omituisuuksineni sekä dissosiaatioineni.
Minä ja sisko päätettiin selvitä, kumpikin omalla tahollamme. Voin kertoa vain itsestäni tarkemmin, mutta koska jo pienestä pitäen olen joutunut huolehtimaan itsestäni ja omaksumaan aikuisen roolin eloon jäädäkseni, olen kasvattanut valtavan sisun ja periksiantamattomuuden. Päätin että minua ei nujerreta!
Olen joutunut taistelemaan katkeran taistelun itseni kanssa. Helppoa ei totisesti ole ollut mutta en voinut vain sallia elämäni valua hukkaan kaiken sen p-skan yakia. Hain apua sinnikkäästi ja tein raivokkaasti töitä itseni kanssa. En ole saanut koskaan tukea enkä apua mistään muualta kuin ammattihenkilöiltä. Itsekin kaksi kuukautta viettänyt psykiatrisella osastolla aikoinani. Nyt alan olla selvillä vesillä masennuslääkkeen avulla joka auttaa myös ahdistuneisuuteeni. Minulla on ammatti ja kokopäivätyö. Tulen hyvin toimeen omillani ja elän yksin kissani kanssa hyvää elämää.
Paljon traumoja on edelleen mutta en suostu hautomaan niitä! Elämä on nyt, ei siellä menneissä tapahtumissa. Ne vaikuttavat siihen millainen olen, mutta hyväksyn itseni ja olen tyytyväinen omana itsenäni. Tapasin sisareni vajaa kuukausi sitten ja hänen elämänsä on hyvää ja onnellista nyt. Hänellä myös muuta surua ollut, menetti aviomiehensä kolme vuotta sitten vakavaan sairauteen. Molemmat veljet antautuivat ja murtuivat, me siskot taistelimme itsemme elämään. Uskon vakaasti että ihminen selviää uskomattomista asioista kunhan tahtoa riittää eikä suostu luovuttamaan.