Jeesus opettaa vihollisenrakkautta

Luuk. 6: 27-31
Olen lukemattomia kertoja kuullut, että vain lähimmäisenrakkauden vuoksi kristillinen usko on edelleen mielekäs. Lähimmäisenrakkaudesta on tehty ylin auktoriteetti, jolla kaikki tulisi perustella ja mitata. Tosiasiassa näin perustellaan usein ihmisen haluttomuutta taipua Kristuksen sanan alle. Kirkkoon kuulumisen mielekkyyttä perustellaan sillä, että kirkko tekee hyvää. Ja kuinka monesti olenkaan kuullut juhlapuheita, joissa vedotaan Vuorisaarnaan ja lähimmäisenrakkauteen. Mutta mitä opettaa Jeesus – ja mitä hän tekee?

Yllättävää kyllä Jeesus ei ihannoi lähimmäisenrakkautta. Päinvastoin – hänen mukaansa pakanatkin rakastavat lähimmäisiään. Ei siinä ole mitään erityisen hurskasta. Ei Jeesus tälle pohjalle kirkkoaan rakenna. Eikä kenestäkään tule kristittyä lähimmäisenrakkauden kautta – ei, koska Jumala vaatii täydellistä rakkautta ja sellaista ei meidän rakkautemme totisesti ole.

Jeesus menee vielä pitemmälle. Hän opettaa vihollisenrakkautta. Tämä on paljon enemmän kuin lähimmäisenrakkaus. Eikä Jeesuksen opetus ole mikään ulkokullattu maljapuhe. Hän osoitti elävänsä kuin opettaa. Paavalin mukaan ” jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty.” Eli milloin Jeesus on kuollut meidän puolestamme ja meidän vuoksemme? Silloin, kun olimme Jumalan vihollisia! Kun syntimme tähden olimme ansainneet Jumalan vihan ja rangaistuksen, lähetti Jumala oman poikansa ihmisten keskelle. Hän antoi itsensä vihollistensa käsiin. Vielä vankina ollessaan hän teki hyvää vangitsijalleen parantamalla tämän miekalla lyödyn korvan. Kun miehittäjäsotilas löi naulaa hänen käsiensä ja jalkojensa läpi, hän rukoili ja pyysi tälle armoa. Milloin sinä olet tehnyt vihamiehellesi samoin?
Jatkuu..