Onko aidosti yksinäisiä ihmisiä olemassakaan?

Niin kuinka määritellä aidosti yksinäisen? Yksinäisyys on yleensä täysin henkistä yksinäisyyttä, ettei siihen välttämättä vaikuta seuran määräkään, mutta pahin tilanne on usein heillä, joilla ei ole ketään.

Harvalle sitä mikä tahansa seura kelpaa. Useimmilla kriteerit ovat äärettömän tiukat. Jos puhutaan pelkästään ikäjakaumausta esim. eli kelpaa suunnilleen kaikki alle 30 tai yli 30 vuotiaat, niin silloin kriteerit ovat todella vähäisiä.

Vaikeaa on ajatella sellaisen henkilön olevan kovinkaan yksinäinen, joka saisi seuraa, mutta kieltäytyy siitä. Usein näissä seuranhakuasioissakin kun jotkut ovat kertoneet "suuresta yksinäisyydestään", niin on saattanut paljastua mainitun kaltainen tilanne, jossa viestejä yms. kutsuja tulisi, mutta niihin ei reagoida mitenkään. Samalla tavalla ei hyväksytä millään tasolla vähänkin vääränlaisia ihmisiä. Silloin voi yksinäisyyden tasosta olla montaa mieltä...

Jos puhutaan niistä pahimmassa yksinäisyys-tilanteessa olevista ihmisistä, niin useimmat ovat saattaneet menettää toivon löytää ketään jo aikoja sitten. Sellaiset ovatkin usein pahimmassa tilanteessa, jotka haluaisvat löytää jonkun, mutta eivät löydä ketään. Näillä ihmisillä ei yleensä olekkaan ketään ja eivät ole tyytyväisiä omaan tilanteeseensa.

Mitä paremmin tulee toimeen itsensä ja yksinäisyydenkin kanssa, niin sitä helpompaa on seuraa löytää. Yleensä tuo tarkoittaa sitäkin, että asiat ovat muutenkin paremmalla tolalla.

Seurassakin voi olla yksinäinen. Oma yksinäisyyteni oli kauan sellaista ennen kuin se muuttui myös "fyysiseksi". Tunsin olevani aina ulkopuolinen jokapaikassa, enkä voinut olla oma itseni. Mielipiteeni, ajatusmaailmani ja arvoni poikkesivat (niin kuin yhäkin) paljon muista ikäisistäni. Olin yksin keskellä ihmisiä, ja muutkin tuntuivat huomaavaan sen ja jättivät lopulta minut oikeastikin yksin.

Olen myös töissä alalla, jossa vaaditaan paljon sosiaallisuutta ja ollaan jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa. Poistaako se yksinäisyyttäni? Ei. Kaipaan kyllä seuraa, mutta en jaksa enää esittää jotain muuta mitä olen. Toisin sanoen se mitä kaipaan on oikeaa, aitoa yhteyttä toiseen ihmiseen.

Olen luonteeltani todella introverttinen. Pystyn luomaan pinnallisia kaverisuhteita, jotka rajoittuvat kouluun tai töihin, vapaa-ajalle en ole koskaan. Tunnen olevani yksinäinen perustuvaa laatua, koska en usko koskaan löytäväni jotain henkilöä, jonka seurassa voisin olla täysin oma itseni ja rento. Tämä on vaikeaa jopa oman perheeni kanssa, vaikka olen tuntenut heidät koko ikäni ja kasvanut heidän kanssaan. Käsitän olevani jo niin sekaisin ja kieroon kasvanut tietyllä tapaa sosiaalisesti, eristäytynyt, että en enää jaksa toivoa pystyväni normaaliin ihmissuhteisiin. Olen kuin noidankehässä, josta ei pääse ulos.

Yksinäisyys on kuitenkin tunne, joten ehkäpä ei ole meidän asia sanoa onko jonkun yksinäisyyys aitoa vai ei. Auttaako toisen yksinäisyyden tunteen alas mollaaminen oikeasti ketään? Jokainen kokee asiat eri tavalla, osa voimakkaammin kuin toiset.