Ensimmäinen kerta, kun isäni sai tajuttomuus kohtauksen tapahtui sen jälkeen, kun isäni oli siirretty terveyskeskuksen vuodeosastolle.
Terveyskeskuskesta soitettiin silloin aamulla, että isälläni on ollut ensimmäinen tajuttomuus kohtaus.
Se oli soitto, jota en olisi koskaan halunut saada.
Tiesin heti, että isän terveydentilassa on muutos huonompaan.
Syöpäpotilaalla tajuttomuus kohtaus on merkki siitä, että syöpä on levinyt aivoihin.
Toinen kerta, jollaista en olisi halunut kokea oli se, kun menin terveyskeskuksen vuodeosastolle isän luo, niin isä oli sekavassa tilassa, tajuttomuuden ja tajunnan rajamailla.
Isä oli rauhaton, liikutti jalkoja ja käsiä, ei pystynyt puhumaan, eikä nielemään.
Voi vain aavistaa millainen tuntemus isällä tuossa tilanteessa oli.
Isä varmaan tunsi suurta pelkoa ja ahdistusta. Tuntemukset varmaan olivat raskaat ja ahdistavat, kun olo ei ollut enää normaali ja oli yksin huoneessa.
Kun piti isää kädestä kiinni, niin isä ei haunut irroittaa otetta ja isä veti kättä lähemmäs ja halusi pitää kiinni, mikä hieman rauhoitti isän oloa.
Isä varmaan tunsi olonsa vähän turvallisemmaksi, kun lähellä oli joku, eikä tarvinut olla yksin.
Vaikea edes aavistaa tai kuvitella niitä tuntemuksia, mitä isän mielessä silloin liikkui, varmaan hyvin ahdistavia tuntemuksia, joita ei sanoiksi voi pukea.
Lähdin myöhään illalla kotiin, kun isä nukahti hyvin väsyneen oloisena.
Seuraavana aamuna pelkäsin, että kuinka huono isä mahtaa olla, kun edellisenä päivänä isä oli tosi huonossa kunnossa.
Ilokseni huomasin, että isän voinnissa oli ero kuin yöllä ja päivällä.
Isä oli pirteä, istuskeli sängyssä, pystyi nielemään ja puhumaan.
Kysyin, että muistatko kuinka huono olit eilen ja isä vastasi, että ei hän muista.
Nuo muistot tulevat mieleen jälkeenpäin ja alkavat itkettämään.
Olisi isälle toivonut parempaa vanhuutta, kuin sairastumista syöpään.
Ainut mikä lohduttaa on, ettei isällä enää ole kärsimystä...
Terveyskeskuskesta soitettiin silloin aamulla, että isälläni on ollut ensimmäinen tajuttomuus kohtaus.
Se oli soitto, jota en olisi koskaan halunut saada.
Tiesin heti, että isän terveydentilassa on muutos huonompaan.
Syöpäpotilaalla tajuttomuus kohtaus on merkki siitä, että syöpä on levinyt aivoihin.
Toinen kerta, jollaista en olisi halunut kokea oli se, kun menin terveyskeskuksen vuodeosastolle isän luo, niin isä oli sekavassa tilassa, tajuttomuuden ja tajunnan rajamailla.
Isä oli rauhaton, liikutti jalkoja ja käsiä, ei pystynyt puhumaan, eikä nielemään.
Voi vain aavistaa millainen tuntemus isällä tuossa tilanteessa oli.
Isä varmaan tunsi suurta pelkoa ja ahdistusta. Tuntemukset varmaan olivat raskaat ja ahdistavat, kun olo ei ollut enää normaali ja oli yksin huoneessa.
Kun piti isää kädestä kiinni, niin isä ei haunut irroittaa otetta ja isä veti kättä lähemmäs ja halusi pitää kiinni, mikä hieman rauhoitti isän oloa.
Isä varmaan tunsi olonsa vähän turvallisemmaksi, kun lähellä oli joku, eikä tarvinut olla yksin.
Vaikea edes aavistaa tai kuvitella niitä tuntemuksia, mitä isän mielessä silloin liikkui, varmaan hyvin ahdistavia tuntemuksia, joita ei sanoiksi voi pukea.
Lähdin myöhään illalla kotiin, kun isä nukahti hyvin väsyneen oloisena.
Seuraavana aamuna pelkäsin, että kuinka huono isä mahtaa olla, kun edellisenä päivänä isä oli tosi huonossa kunnossa.
Ilokseni huomasin, että isän voinnissa oli ero kuin yöllä ja päivällä.
Isä oli pirteä, istuskeli sängyssä, pystyi nielemään ja puhumaan.
Kysyin, että muistatko kuinka huono olit eilen ja isä vastasi, että ei hän muista.
Nuo muistot tulevat mieleen jälkeenpäin ja alkavat itkettämään.
Olisi isälle toivonut parempaa vanhuutta, kuin sairastumista syöpään.
Ainut mikä lohduttaa on, ettei isällä enää ole kärsimystä...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voimia sinulle, isäni jo hautasin, ja kohta on äitini vuoro. On vaan pakko hyväksyä ja jaksaa jälkipolvien kanssa ja huomata että elämä jatkuu, kuitenkin.
Niinpä, mutta pitkän ajan se ainakin itselläni tulee viemään.
Vaikeintahan tässä on ymmärtää sitä, että isää ei enää näe, eikä kuule isän ääntä, eikä voi isän kanssa puhua, kun isää ei enää ole.
Sekin asia minua harmittaa, että isäni ei päässyt näkemään lapsenlapsia.
Jotenkin vaan isän poisnukkuminen tuntuu epätodelliselta.
Kun katselee isästä ottamia kuvia muutama vuosi ennen syöpään sairastumista, niin ei olisi voinut edes aavistaa, että isä sairastuu syöpään.
Otin isästä muutaman valokuvan pari kuukautta ennen isän poisnukkumista.
Silloin vielä elimme toivossa, että isä toipuu syövästä ja kesällä kävisimme tuttavien luona ja kalassa.
Isä sanoikin kotiin päästyään, kun kevätaurinko kirkkaana paistoi, että näkisipä vielä kesän, mutta isä ei kesään saakka elänyt.
Surun keskellä miettii, että onko yksin surun kanssa, mutta suru on maailmanlaajuinen ja kaikilla jotka surevat, kokevat samalaista suurta surua, tyhjyyttä ja kaipuuta, että surun kanssa ei ole yksin, vaikka usein siltä tuntuukin.