Mitä ajattelet?
Meidän tarinamme on tälläinen. Mies syntynyt -80 ja minä -92. Suhteemme alkoi kun minä olin 16-vuotias ja mies 28-vuotias, minä tein suhteeseemme aloitteen ja ennen suhdetta olimme ystäviä vuoden verran. Mun mielestä se oli hyvä, kun ikäeroa hieman enemmän niin olla ystäviä vaikka vuoden verran ja tutustua rauhassa siihen toiseen, eikä hypätä suin päin suhteeseen eli se sai suhteemme myös varmasti vankalle pohjalle. Sitten 18v & 30v avoliitto. 16-vuotiaana kyllä muutin jo omaan kämppään eli ennen yhteenmuuttoa kerkesin asua myös yksin ja oppisopimuksella aloitin opiskelut samanikäisenä, joten mies ei ole ikinä joutunut elättämään minua, enkä minä miestä. 20v & 32v naimisiin maistraatissa. 21v aloin odottamaan esikoistamme, hän syntyi 2014 huhtikuussa, minusta tuli ensimmäisen kerran äiti 22-vuotiaana ja miehestä isä 34-vuotiaana. Syksyllä olemme päättäneet aloittaa toisen lapsen yrittämisen, jolloin lapsillemme tulisi n. 2v ikäeroa. Minusta suhteemme on edennyt tasaiseen tahtiin ja nuo iätkin kun tulimme vanhemmiksi oli molemmille sopivat. :)
Jotkut tuntui ajattelevan suhteemme alkaessa, että suhteemme on hirveän epänormaali ja etenkin monet naiset tuntuivat olevan jostain syystä meidän suhdetta vastaan. Mutta mites nyt suu pannaan, 7 yhteistä vuotta jo kultani kanssa takana, vanhemmiksikin ollaan tultu ja naimisiin mentiin myös ennen lapsen syntymää, onko suhteemme ja perheemme edelleenkin hirveän 'saastainen'????? vai voisiko parisuhteemme ja perhe-elämämme olla sittenkin ihan normaalia?
Meidän tarinamme on tälläinen. Mies syntynyt -80 ja minä -92. Suhteemme alkoi kun minä olin 16-vuotias ja mies 28-vuotias, minä tein suhteeseemme aloitteen ja ennen suhdetta olimme ystäviä vuoden verran. Mun mielestä se oli hyvä, kun ikäeroa hieman enemmän niin olla ystäviä vaikka vuoden verran ja tutustua rauhassa siihen toiseen, eikä hypätä suin päin suhteeseen eli se sai suhteemme myös varmasti vankalle pohjalle. Sitten 18v & 30v avoliitto. 16-vuotiaana kyllä muutin jo omaan kämppään eli ennen yhteenmuuttoa kerkesin asua myös yksin ja oppisopimuksella aloitin opiskelut samanikäisenä, joten mies ei ole ikinä joutunut elättämään minua, enkä minä miestä. 20v & 32v naimisiin maistraatissa. 21v aloin odottamaan esikoistamme, hän syntyi 2014 huhtikuussa, minusta tuli ensimmäisen kerran äiti 22-vuotiaana ja miehestä isä 34-vuotiaana. Syksyllä olemme päättäneet aloittaa toisen lapsen yrittämisen, jolloin lapsillemme tulisi n. 2v ikäeroa. Minusta suhteemme on edennyt tasaiseen tahtiin ja nuo iätkin kun tulimme vanhemmiksi oli molemmille sopivat. :)
Jotkut tuntui ajattelevan suhteemme alkaessa, että suhteemme on hirveän epänormaali ja etenkin monet naiset tuntuivat olevan jostain syystä meidän suhdetta vastaan. Mutta mites nyt suu pannaan, 7 yhteistä vuotta jo kultani kanssa takana, vanhemmiksikin ollaan tultu ja naimisiin mentiin myös ennen lapsen syntymää, onko suhteemme ja perheemme edelleenkin hirveän 'saastainen'????? vai voisiko parisuhteemme ja perhe-elämämme olla sittenkin ihan normaalia?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Vastailkaa nyt joku. :)
Kuitenkin sitten 50 vuotiaana puumana metsästät alle 30 vuotiaita miehiä. Olet itse vielä työelämässä ja miehesi jo ehkä eläkkeellä.
haista paska
Miksi mun tarvitsisi ketään metsästää, jos olen onneni jo löytänyt? :) kyllä tämän onnen ois tarkotus kestää hautaan saakka, kerta tähän väliin on jo yksi lapsikin puserrettu.
ei 12 vuoden ikäero haitttaa! :) kannustan sua
Hyvä hyvä.... vaikuttaa todella mukavalta suhteelta. Kummallista, jos on haukkuja. Olette niitä pärjääjiä. Oma tyttöystävä on 5 vuotta nuorempi, eikä se ainakaan tunnu missään 12 v ihan ok kanssa mielestäni. Presidentin puolison ikäero on 30 v. Onnea teille kovasti.
Miehesi tykkää nuoresta lihasta joten etköhän vaihdu aika pian johonkin 16v. namipeppuun.
Viimeistään kun olet kolmekymppinen. Nauti kun vielä voit, kohta olet elämääsi pettynyt ja katkeroitunut alkoholiongelmainen yh. joka kelpaa vain yhden yön huviksi.
Nimim. "se tavallinen tarina..."
Odotinkin että milloin tämmönen kommentti taas oikeen tulee.
Saanko kysyä sulta yhtä asiaa, eikö sua hävetä kommentoida jollekin perheelle tuollasta shaibaa?
Eikö myöskään voisi olla niin että minä ja mies rakastetaan toisiamme, eikä hänellä ole tarvetta enää vaihtaa koskaan kehenkään toiseen? entä pidätkö miestäni todella niin itsekkäänä että hän olisi valmis turhan takia rikkomaan lapselta perheen?
Ps. Alkoholistia musta tuskin koskaan tulee, katkeroituminen ei kuulu mun sanavarastoon ja mä aion olla kolmekymppisenäkin herkkuperse. Miehellä edelliset seurustelukumppanit on ollut omaa ikäluokkaa, joten meidän juttu on aivan speciaali ja sitä kautta myös vuosisadan rakkaustarina. ;)
Olet hieno ihminen!