"...joista julkisesti sanotaan, että ne oli tehty isänmaan puolesta."
[Georg Christoph Lichtenberg, saksal. kirjailija (1742 - 1799)]
Nyt kun eduskunnassa ollaan viime päivien värikkäitten ulkoasiain- ja puolustusvaliokunta- ja myös puhemiesneuvostovaiheitten jälkeen vielä ennen joulua käymään keskustelua - ja myös päättämään - hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseta selonteosta, on syytä muistella menneitä.
Koska selonteon käsittelyn yhteydessä näytään salakavalasti myös itse asiassa yrittettävän lyödä kiinni jo rauhanturvalain muutokset niin, että vappuun asti sen asian tiimoilta aikaa saanut virkamiestyöryhmän kädet olisivat jo itse asiassa sidotut, on syytä muistella, millaisin miettein tätä maata tallusti kymmenen vuotta sitten pääministeri Matti Vanhasen ulko- ja turvallisuuuspolitiikan "uskottu mies", valtiosihteeri Risto Volanen, joka siis on myös kyseisen virkamiestyöryhmän jäsen.
Lichtenbergin kysymys on näet syytä esittää myös ajankohtaisessa sotilaallista liittoutumista tai liittoutumattomuutta sekä EU:n etu- ja noepan toiminnan taistelujoukkoja koskevassa asiassa - eikä vähiten pääministeri Matti Vanhaselle ja valtiosihteerilleen Risto Volaselle!
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
[Georg Christoph Lichtenberg, saksal. kirjailija (1742 - 1799)]
Nyt kun eduskunnassa ollaan viime päivien värikkäitten ulkoasiain- ja puolustusvaliokunta- ja myös puhemiesneuvostovaiheitten jälkeen vielä ennen joulua käymään keskustelua - ja myös päättämään - hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseta selonteosta, on syytä muistella menneitä.
Koska selonteon käsittelyn yhteydessä näytään salakavalasti myös itse asiassa yrittettävän lyödä kiinni jo rauhanturvalain muutokset niin, että vappuun asti sen asian tiimoilta aikaa saanut virkamiestyöryhmän kädet olisivat jo itse asiassa sidotut, on syytä muistella, millaisin miettein tätä maata tallusti kymmenen vuotta sitten pääministeri Matti Vanhasen ulko- ja turvallisuuuspolitiikan "uskottu mies", valtiosihteeri Risto Volanen, joka siis on myös kyseisen virkamiestyöryhmän jäsen.
Lichtenbergin kysymys on näet syytä esittää myös ajankohtaisessa sotilaallista liittoutumista tai liittoutumattomuutta sekä EU:n etu- ja noepan toiminnan taistelujoukkoja koskevassa asiassa - eikä vähiten pääministeri Matti Vanhaselle ja valtiosihteerilleen Risto Volaselle!
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
Vastaukset 8
Vanhimmat
Jotkut viisastuvat iän ja kokemuksien karttuessa. Niin näkyy tehneen Risto olanen. Jotkut eivät viisastu koskaan eivätkä millään. Niihin näkyy kuuluvan Timo T.A.Ristimäki.
Kauheesti tekstiä.
Ei tuu paljo vastauksia, ku ei lukijat tajuu, mistä on kyse.
Paitsi ne lukijat, jotka tajuu.
Muut soittaa sitte suutaan siksi, ku oot Ristimäki.
Minkä lajin Keskustalainen lienet?
Oletko niin paljon dissidentti, ettet ole Keskustalainen lainkaan?
En tajuu.
Mut eihän kaikkee tarvi tajutakkaan?
Et säkään osaa kaivuria ajaa?
SDP:n Kimmo Kilunen sanoi tänään Ylen radiolähetyksessä jotain tähän suuntaan, että globalisoituvassa maailmassa on yhä enemmän ja enemmän asioita, joita ei voi enää hoitaa kansallisvaltioiden omin toimin, vaan niitä asioita on hoidettava yhdessä myuiden valtioiden kanssa.
Turvallisuuden hän mainitsi yhtenä näistä asioista, joissa - ikävä kyllä - täysin Suomen omista toimenpiteistä riippumaton kehitys vie asioita siihen suuntaan, että me emme pysty yksinämme huolehtimaan omasta turvallisuudestamme niin hyvin kuin pystymme huolehtimaan siitä yhteistoiminnassa EU:n ja aikanaan myös Naton puitteissa.
Ajatuksella, että sotilaallinen liittoutumattomuus lisää Suomen turvallisuutta, ei ole mitään pohjaa todellisuudessa.
"Otsikossa kaikki" voisin kirjoittaa vuorostani minäkin. Sillä siinä on oikeastaan ajatus, jonka vuoksi kirjoitin pienen muistelmallisen katkelman pääministeri Matti Vanhasen "uskotun miehen" eli valtiosihteeri Risto Volasen - mielestäni tuolloin varsin oikeaan osuneista - näkemyksistä noin kymmenen vuoden takaa.
Sen johdosta, että niin pääministeri Vanhanen kuin valtiosihteeri Volanen ovat sittemmin "sopeutuneet" varsin etäälle perinteisestä kansanvaltaisesta ja "kekkoslaisesta" ulko- ja myös alkiolaisesta sisäpolitiikasta, kutsun heitä tässä yhteydessä "konformisteiksi ja opportunisteiksi".
"Majakka ja perävaunu" ei sanontana ole oikea tapa kuvata keskustan "voimakaksikon" olemusta, koska heitä ei enää kuukausiin ole voinut poliittisesti asemoida ilman, että heidät määritellään suhteessa sdp:n puheenjohtaja Paavo Lipposeen.
Paavo Lipponen on tämän poliittisen konstellaation "majakka", ja Vanhasta ja Volasta onkin syytä kutsua vain sanonnalla "perävaunu ja perävaunu"!
Pienestä "vie-sie-mie-vikisen" -dramaturgiasta huolimatta kyseinen LVV-kolmikko on yhtä puuta ja päätä ja puupäätä: "lopen vanhanaikaista valtapolitiikkaa" niin suhteessa EU:n perustuslakia koskevaan kansanäänestykseen kuin hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon ja rauhanturvalain muutokseenkin liittyvissä kuvioissa.
Kun LVV-linjan EU-etu- ja taistelu- ymv. nopeantoiminnan joukkion juna puksuttaa, tässä "kansanvallan" muodossa ei rahvaalle juuri jätetä muuta mahdollisuutta kuin "tulla resiinalla perässä".
Hyvin kuvaavaa tässä katsannossa onkin viimeisimmät tutkimustulokset, joiden mukaan valtamedian vyörytys tajunnantäytössä näyttäisikin tuottaneen ainakin jonkin verran tulosta: enää vain hieman yli 60 prosenttia Suomen kansasta näyttäisi ymmärtävän liputtaa sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta.
Turun Sanomissa ilmestyi 11.08.2004 "paljastava" aliokirjoitus, jonka oli kirjoittanut vapaaksi toimittajaksi itseään tituleeraava everstiluutnantti evp. Tuomo Hirvonen.
Kirjoitus oli otsikoitu "Suomen turvallisuuspolitiikka polkee
paikoillaan", ja olipa se Turun Sanomissa vähällä aikaa toinen saman everstiluutnantti evp:n tuskainen parahdus sen johdosta, että eduskuntavaaleissa 2003 Anneli Jäätteenmäen voiton ja Paavo Lipposen häviön seurauksena ja vaalien tulosten mukaisessa hallitusohjelmassa ja -politiikassa näytti kyseisen "vapaan toimittajan" mielestä romahtaneen "unelmat" Suomen nopeasta tiestä NATO-jäsenyyteen.
Edellisessä, joskus huhtikuulla 2004 Turun Sanomissa ilmestyneessä kirjoituksessaan, Tuomo Hirvonen totesi asiantilan ykskantaan - ja samasta asiastahan kirjoitteli taannoin omilla sivuillaan ns. Irakgate-oikeudenkäynnin aikoihin myös ulkoministeri Erkki Tuomioja.
Tuomo Hirvosen kirjoitus muistui mieleeni, kun vuoronmukaisessa järjestyksessä nyt nimimerkki "Jaba43" näkyy ryhdistäytyneen ja ryhdistäytyvän näillä kapi(ai)silla saiteilla ottamaan vetovastuun NATO-vyörytyksestä.
Jotta kenenkään ei tavitse vaivautua ylimääräisiin klikkailuihin, copypastasin TH:n kirjoituksen tähän sellaisenaan, kuvateksteineen päivineen:
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
LEHTIKUVA
Suomi osallistuu Nato-johtoiseen ja YK:n mandaatilla toimivaan
Kfor-rauhanturvaoperaatioon muun muassa Kosovossa.
Suomalais-irlantilaisessa taisteluosastossa oli heinäkuun lopulla
komentajanvaihdos. Eversti Vesa Kangasmäki jätti jäähyväiset ja joukot
otti komentoonsa everstiluutnantti Jari Kallio.
[Tuomo Hirvosen aliokirjoitus: Suomen turvallisuuspolitiikka polkee
paikoillaan]
Neuvostoliiton kaaduttua Suomi tunsi päässeensä irti sosialistisen
suurvaltanaapurin kuristuksesta. Vapautuneessa tilanteessa uskallettiin
mitätöidä Pariisin rauhansopimuksen rajoitukset, purkaa yya-sopimus ja
aloittaa turvallisuuspoliittinen yhteistyö lännen kanssa.
Uuden ulkopolitiikan arkkitehtinä oli presidentti Mauno Koivisto, joka
luopui kyselemästä neuvoa parlamentaarisilta puolustuskomiteoilta. Hän
katsoi itse olevansa vastuussa tasavallan turvallisuuspolitiikasta ja teki
ripeästi päätökset neuvottelemalla niistä vain nuoren pääministeri Esko
Ahon kanssa.
Vauhdikkaan alun jälkeen seurasi seestyneempi vaihe. Martti Ahtisaaren
presidenttikaudella tehtiin enää vain harvoja turvallisuuspoliittisia
päätöksiä ja niitäkin koko ajan hidastuvalla tahdilla. Tarja Halosen
aikana ei ole rohjettu tehdä ainoatakaan ratkaisua, jolla olisi
valtakunnan turvallisuutta tukevoittava tai sen peruslinjoja selkeyttävä
merkitys. Presidentin ja hänen ulkoministerinsä julkiset lausunnot
kielivät peräti päinvastaisesta kehityksestä. Niistä huokuu jäänteitä
rauhanaktivistien ajoilta.
Vaikka pääministeri Paavo Lipposen tiedettiin suhtautuvan myönteisesti
maamme Nato-jäsenyyteen, yhtään poliittista päätöstä liittoutumisen
suuntaan hänenkään hallituksensa eivät pystyneet tekemään. Ne tyytyivät
vain julistamaan, ettei liittoutumisen mahdollisuus ollut pois suljettu.
Käytännön tasolla tapahtui toki sitäkin enemmän. Juuri Lipposen
pääministerikaudella Suomen puolustusyhteistyö Naton kanssa kehittyi
erittäin läheiseksi.
Selvitykset kielivät pysähtyneisyydestä
Nykyinen punamultahallitus on kyllä sallinut entisen käytännön jatkua
Naton suuntaan, mutta virallisessa puolustuspolitiikassaan se on
keskittynyt lähinnä selvitysten teettämiseen.
Matti Vanhasen pääministerikaudella on syntynyt peräti viisi
turvallisuuspoliittista selvitystä. Niistä ensimmäisenä valmistui tämän
vuoden tammikuussa hallituksen salainen selvitys uhkakuvista. Helmikuun
lopulla julkistettiin puolustusministeriössä virkamiestyönä tehty selvitys
Nato-jäsenyyden kustannusvaikutuksista. Sitä seurasivat iskukykyselvitys
ja eduskunnan seurantaryhmän raportti. Asiantuntijavoimin on laadittu
selvitys myös jalkaväkimiinoista luopumisesta.
Puolivirallisina selvityksinä voidaan pitää ulkoministeri Erkki Tuomiojan
maaliskuussa julkistamaa kirjaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka
sekä aikaisemmin valmistunutta Maanpuolustuskorkeakoulun Strategian
laitoksen tekemää selvitystä turvallisuuspoliittisista vaihtoehdoista.
Kun joukkoon lisätään vielä Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan kustantama
nidos Mikä se Nato on? ja Rauhanpuolustajien kirjanen Suomi ja Nato,
voidaankin perustellusti sanoa, että Suomi on nyt
turvallisuuspoliittisessa selvitystilassa. Väitettä tukee tieto, että
parastaikaa valmistellaan valtioneuvoston selontekoa Suomen turvallisuus-
ja puolustuspolitiikasta.
Kyseinen asiakirja on luvattu julkistaa tulevana syksynä, jolloin se
jätetään eduskunnan käsiteltäväksi. Jottei yllätyksiä syntyisi, hallitus
on jo etukäteen ilmoittanut päätöksenään, että jäsenyys Natossa jätetään
selonteossa vain yhdeksi tulevaisuuden vaihtoehdoksi.
Kun tällaisilla ennakkoeväillä lähdetään tekemään valtioneuvoston ulko- ja
turvallisuuspoliittista selontekoa, ei tarvita suuriakaan selvännäkijän
lahjoja ennustamaan, että julkaisu tulee olemaan niin asiasisällöltään
kuin poliittiselta painoarvoltaankin tuiki vaatimaton.
Epävarma tulevaisuus pelottanee päättäjiä
Halu teettää selvityksiä selvityksen perään kielii valtiojohtomme pelosta
ottaa poliittista vastuuta. Tasavallasta puuttuu valtiomies, jolla olisi
kyky ennakoida euro-atlantista kehitystä sellaisella päättäväisyydellä,
että sen pohjalta voitaisiin tehdä tulevaisuutta linjaavia ratkaisuja.
Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja ovat pohjimmiltaan idealistisia
rauhanaktivisteja. Pääministeri Matti Vanhanen on puolestaan kertonut
pitävänsä ulkopoliittisena esikuvanaan presidentti Urho Kekkosta. Kun
perusteet tämän päivän ratkaisuille haetaan vuosikymmenten takaa, ollaan
tilanteessa, jossa Nato nähdään yhä Moskovalle vihamielisenä lännen
sotilasliittona.
Vaikka presidentti Koivisto panikin alulle politiikan, jolla Suomi
irrotettiin idän holhouksesta, on hänkin tyytynyt pitämään saavutetut
asemat. Kun Koivisto luokittelee Venäjän meille "hyväksi naapuriksi", on
asia ymmärrettävä diplomaattiseksi anteeksipyynnöksi niistä päätöksistä,
joilla hän 1990-luvun alkuvuosina pyristeli eroon Moskovan otteesta.
Pohtiessaan myöhemmin Venäjän ideaa hän tulee todistaneeksi itselleen sen
lainalaisuuden, jolla suuri itäinen naapurimme on aina noussut uuteen
kukoistukseen kaikista vaikeuksista.
Koivisto tietää vuoren varmasti, ettei Venäjä todellisuudessa ole ollut
meille "hyvä naapuri". Se on kohdellut meitä kaltoin aina, kun tilaisuus
siihen on tullut. Keisari ja suuriruhtinas Nikolai II:n harjoittamasta
sorrosta oli hyvyys kaukana. Suomen itsenäisyyden tunnustaneella
Leninilläkin oli ketunhäntä kainalossa, mutta varsinaisen vihan kohteeksi
nuori tasavalta joutui Stalinin diktatuurin aikana. Kylmän sodan
vuosikymmeninä kauppasuhteemme Neuvostoliittoon saattoivat toki toimia
siten kuin "hyvän naapurin" kanssa pitääkin, mutta poliittinen painostus
oli Suomea alistavaa.
Vanhaa presidenttiämme on ehkä alkanut pelottaa, että tulevaisuudessa
voimistuva Venäjä saattaa heittäytyä taas meille yhtä hankalaksi
naapuriksi kuin sen edeltäjätkin. Siksi sitä on viisasta lepytellä jo
etukäteen. Valtiojohtomme varovaisuus Nato-jäsenyyden suhteen noudattaa
tuota samaa ajattelutapaa. Kyse on harkitusta ajan peluusta. Tunnetuin
yleisestä linjasta poikkeava ulkopoliittinen ajattelija on presidentti
Martti Ahtisaari. Hänen mielestään Suomen tulisi liittyä pikaisesti
Natoon, kun Venäjän uhka on nyt poistunut.
Ahtisaaren tavoin poliitikkomme ymmärtävät varmasti, että jäsenyys Natossa
vahvistaisi Suomen sotilaallista turvallisuutta. He myös tietävät, ettei
ratkaisu lisäisi puolustusmenojamme eikä alistaisi maatamme Yhdysvaltojen
käsikassaraksi. Suomen sotilaita ei pakotettaisi ulkomaisiin sotiin eikä
meille tuotaisi ydinaseita tai Naton joukkoja ilman oman eduskuntamme
hyväksyntää ja oman hallituksemme päätöstä. Nämä tosiasiat on aukottomasti
selvitetty myös aiemmin puheena olleessa puolustusministeriön
virkamiestyöryhmän raportissa.
Naton jäsenyys ensisijalla
Toisenlaisen ratkaisun ovat tehneet sellaiset valtiot, jotka
Neuvostoliiton herruudesta vapauduttuaan asettivat ensisijaiseksi
päämääräkseen pääsyn Naton jäseniksi.
Sosialismiin pakotetuissa satelliiteissa kuten Tshekin tasavallassa,
Unkarissa ja Puolassa ei haluttu enää milloinkaan kokea Kremlin ylivaltaa.
Siksi nämä maat ponnistivat voimansa äärimmilleen ja saavuttivatkin
kahdeksassa vuodessa sellaisen demokraattisen tason, joka toi niille
tavoitellun jäsenyyden lännen sotilasliitossa. Pääsy EU:n jäseneksi oli
kyseisissä valtioissa vasta toisella sijalla ulkopoliittisten tavoitteiden
listalla.
Sama toistui myös Baltian maissa, joiden lähtökohdat olivat
satelliittejakin heikommat. Virosta, Latviasta ja Liettuasta tehtiin
kesällä 1940 väkipakolla neuvostotasavaltoja ja riistettiin kuiviin. Kun
kyseiset valtiot 1990-luvun alussa jälleen itsenäistyivät, asettivat nekin
poliittiseksi päämääräkseen jäsenyyden Natossa. Näissä maissa hallitukset
tyytyivät vain yhteen turvallisuuspoliittiseen selvitykseen, nimittäin
siihen, mitkä ehdot maan tulee täyttää päästäkseen lännen sotilasliittoon.
Kuluvan vuoden maaliskuussa Baltian valtiot olivat täyttäneet kaikki
vaadittavat ehdot ja niistä tuli Nato-maita.
TUOMO HIRVONEN
Kirjoittaja on everstiluutnantti evp. ja vapaa toimittaja."
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>
""
PS. "Ah, älä sano, että olet samaa mieltä. Yksimielisyys saa minut tuntemaan, että olen sittenkin väärässä."
(Oscar Wilde)"
Hienoa, jatka samaan malliin, olet kunniaksi itsellesi!
PS. Laita jo jauhot suuhun tuolle Jaballe sen sotaintoilussa!
Kiitos tosi hyvästä kirjoituksesta. Otin sen talteen. Tarkoitan tietysti tuota evl. Tuomo Hirvosen kirjoitusta, jonka olit liittänyt juttuusi.
Kun sinulla on pasifistinen asenne, niin ei tässä ole turvallisuuspolitiikan tulevaisuudesta oikein enää keskusteltavaa.
"... vaikka joku olisi valmis kuolemaan sen puolesta", tuumaili taannoin sarkastisesti Oscar Wilde.
Kun nimimerkin "Jaba43" kanssa kaiketi "rauhantahtoisten" tai muuten vain antimilitarististen henkilöiden - "Jaba43" joutuu näköjään tolaltaan kohdatessaan mielestään "pasifistisia asenteita" - on turha yrittää käydä keskustelua "turvallisuuspolitiikan tulevaisuudesta", tarjoilen muutamalle reikisteröitymättömälle nimimerkilliselle hengenheimolaiselleen kuitenkin heidän arvostamaansa ja - kauhulla(ko) kaipamaansa - lukunautintoa:
Everstiluutnantti evp. ja vapaa toimittaja Tuomo Hirvonen kirjoiteli turun Sanomissa 4.2.2004 myös seuraavaa:
>>>>>>>>>>>>>>>>>>>>