Minua kiinnostavat valemuistot. Minulla on pari valemuistoa. Toisaalta, en voi koskaan saada 100% todisteita, että kyseessä on valemuisto, vaan joudun mukauttamaan todellisuuskäsitykseni enemmistön todellisuuskäsitykseen ja olettamaan, että muut ihmiset ovat oikeassa.
Oletteko nähneet elokuvan Birth? Siinä käsitellään näitä teemoja minun tulkintani mukaan, vaikka en muista, puhutaanko siinä suoraan valemuistoista.
Lyhyesti kerrottuna, Birth-elokuvassa on Nicole Kidmanin näyttelemä Anna, joka suree tapaturmaisesti menehtynyttä sulhastaan. Sulhasen hautajaisten muistotilaisuudessa taloon tulee pieni poika, joka väittää olevansa kuollut sulhanen. Poika aiheuttaa hämminkiä, ja hänet ajetaan ulos talosta. Anna on järkyttynyt ja jää miettimään tapahtunutta.
Myöhemmin poika tulee takaisin ja edelleen väittää olevansa Annan kuollut sulhanen. Poika on vielä lapsi, n. 8-vuotias, joten hänellä ei ole riittävän laajaa sanavarastoa eikä laajaa ymmärrystä selittää asiaa sen kummemmin – hän vain kivenkovaa väittää olevansa kuollut mies.
Kun Anna kyselee, poika kertoo asioita, joita ainoastaan Anna ja hänen kuollut sulhasensa tietäisi. Anna on järkyttynyt, mutta alkaa vähitellen uskoa poikaa.
Anna ymmärtää, kuinka käsittämättömältä ja hullulta kertomus kuulostaa, joten hän kokee vaikeaksi sen kertomisen sukulaisilleen ja ystävilleen. Kun hän alkaa varovasti kertoa tapahtumista läheisilleen, nämä ovat niin kiusaantuneita ja häpeävät Annan puolesta, että eivät kommentoi kertomusta juuri mitenkään. Läheisille on itsestään selvää, että Annan kertomat tapahtumat eivät voi oikeasti pitää paikkaansa.
Anna on ahdistunut ja hämmentynyt, mutta pojan kertomien asioiden vuoksi hän ei voi muuta kuin vakuuttua, että poika on todella hänen edesmennyt sulhasensa. Miten se on mahdollista, sitä Anna ei tiedä, vaan elämän suuri mysteeri peittää selitykset.
Anna joutuu valitsemaan toisen todellisuuskäsityksen kuin kaikki muut. Hän päättää uskoa pojan väitteet. Erilainen todellisuuskäsitys leikkaa Annan erilleen muista – hän ei voi keskustella muiden kanssa, koska kaikki mitä hänellä olisi sanottavaa, on sellaista, mikä liittyy uuteen todellisuuteen, jossa hän ja poika yksin elävät. Hän joutuisi puheissaan viittaamaan koulupoikaan tulevana aviomiehenään, koska hän on pojan kanssa jo sopinut, että he menevät naimisiin, kun tämä tulee täysi-ikäiseksi.
Eräänä päivänä Anna menee leikkipuistoon, johon hän on sopinut tapaamisen pojan kanssa koulun jälkeen. Anna näkee pojan kiipeilytelineessä, pojan koulurepun maassa. Annaa hymyilyttää ja hän kävelee kiipeilytelineen luo, hän kutsuu poikaa edesmenneen sulhasensa, tulevan aviomiehensä nimellä.
Poika katsoo Annaa ihmeissään ja kysyy, voiko hän olla avuksi. Poika ei ymmärrä, mitä Anna puhuu, vaan jatkaa hämillään kiipeilemistä.
Anna poistuu paikalta. Hän joutuu jälleen vaihtamaan todellisuuskäsitystään, mukauttamaan sen enemmistön todellisuuskäsitykseen. Hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa on jälleen kaapattu pois. Hänen täytyy sulkea olemattomiin suuret tunteensa, jotka ehtivät herätä toisessa todellisuudessa. Hänen on epäiltävä muistiaan ja mielenterveyttään eikä kukaan voi auttaa häntä.
Birth on erinomainen elokuva, aliarvostettu, jos minulta kysytään. Muistaakseni se on saanut arvosanaksi vain n. 6 Imdb:ssä.
Oletteko nähneet elokuvan Birth? Siinä käsitellään näitä teemoja minun tulkintani mukaan, vaikka en muista, puhutaanko siinä suoraan valemuistoista.
Lyhyesti kerrottuna, Birth-elokuvassa on Nicole Kidmanin näyttelemä Anna, joka suree tapaturmaisesti menehtynyttä sulhastaan. Sulhasen hautajaisten muistotilaisuudessa taloon tulee pieni poika, joka väittää olevansa kuollut sulhanen. Poika aiheuttaa hämminkiä, ja hänet ajetaan ulos talosta. Anna on järkyttynyt ja jää miettimään tapahtunutta.
Myöhemmin poika tulee takaisin ja edelleen väittää olevansa Annan kuollut sulhanen. Poika on vielä lapsi, n. 8-vuotias, joten hänellä ei ole riittävän laajaa sanavarastoa eikä laajaa ymmärrystä selittää asiaa sen kummemmin – hän vain kivenkovaa väittää olevansa kuollut mies.
Kun Anna kyselee, poika kertoo asioita, joita ainoastaan Anna ja hänen kuollut sulhasensa tietäisi. Anna on järkyttynyt, mutta alkaa vähitellen uskoa poikaa.
Anna ymmärtää, kuinka käsittämättömältä ja hullulta kertomus kuulostaa, joten hän kokee vaikeaksi sen kertomisen sukulaisilleen ja ystävilleen. Kun hän alkaa varovasti kertoa tapahtumista läheisilleen, nämä ovat niin kiusaantuneita ja häpeävät Annan puolesta, että eivät kommentoi kertomusta juuri mitenkään. Läheisille on itsestään selvää, että Annan kertomat tapahtumat eivät voi oikeasti pitää paikkaansa.
Anna on ahdistunut ja hämmentynyt, mutta pojan kertomien asioiden vuoksi hän ei voi muuta kuin vakuuttua, että poika on todella hänen edesmennyt sulhasensa. Miten se on mahdollista, sitä Anna ei tiedä, vaan elämän suuri mysteeri peittää selitykset.
Anna joutuu valitsemaan toisen todellisuuskäsityksen kuin kaikki muut. Hän päättää uskoa pojan väitteet. Erilainen todellisuuskäsitys leikkaa Annan erilleen muista – hän ei voi keskustella muiden kanssa, koska kaikki mitä hänellä olisi sanottavaa, on sellaista, mikä liittyy uuteen todellisuuteen, jossa hän ja poika yksin elävät. Hän joutuisi puheissaan viittaamaan koulupoikaan tulevana aviomiehenään, koska hän on pojan kanssa jo sopinut, että he menevät naimisiin, kun tämä tulee täysi-ikäiseksi.
Eräänä päivänä Anna menee leikkipuistoon, johon hän on sopinut tapaamisen pojan kanssa koulun jälkeen. Anna näkee pojan kiipeilytelineessä, pojan koulurepun maassa. Annaa hymyilyttää ja hän kävelee kiipeilytelineen luo, hän kutsuu poikaa edesmenneen sulhasensa, tulevan aviomiehensä nimellä.
Poika katsoo Annaa ihmeissään ja kysyy, voiko hän olla avuksi. Poika ei ymmärrä, mitä Anna puhuu, vaan jatkaa hämillään kiipeilemistä.
Anna poistuu paikalta. Hän joutuu jälleen vaihtamaan todellisuuskäsitystään, mukauttamaan sen enemmistön todellisuuskäsitykseen. Hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa on jälleen kaapattu pois. Hänen täytyy sulkea olemattomiin suuret tunteensa, jotka ehtivät herätä toisessa todellisuudessa. Hänen on epäiltävä muistiaan ja mielenterveyttään eikä kukaan voi auttaa häntä.
Birth on erinomainen elokuva, aliarvostettu, jos minulta kysytään. Muistaakseni se on saanut arvosanaksi vain n. 6 Imdb:ssä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Uskontojen uhrien tuki järjestön sivustolla laljon tietoa valemuistoista.
http://www.uskontojenuhrientuki.fi/ahdistava-uskonto/istutetut-muistot
-------------------------------------------------
Mielenkiintoinen linkki, kiitos siitä!
Useita vuosia sitten puhuttiin Suomen mediassa uskonlahkojen uhreina olleiden ihmisten kokemuksista (keskustelua käytiin ns. kartanolaisuudesta ja ns. koivuniemeläisyydestä). Uhrien kertomuksia kuunnellessa tuli mieleen, olisivatko he voineet muistaa joitain asioita väärin, eli olisiko heillä ollut ns. valemuistosyndrooma. Niin dramaattisia olivat jotkut heidän muistonsa. Ahdistava sosiaalinen ympäristö saattaa saada aikaan "muistoja" tapahtumista, joita ei oikeasti milloinkaan tapahtunut. Eli lahkolainen sosiaalinen ympäristö voi ahdistavuudessaan olla niin voimakas, että henkilö siitä irtauduttuaan muistaa kokemuksensa ylimitoitetun pahoina (muistoja esim. väkivallasta, jota ei tapahtunut).
USAssa on ollut tapauksia, joissa lahkojen entiset jäsenet ovat kuvanneet muistoja esim. satanistisista rituaaleista, joita olivat joutuneet todistamaan tai joissa olivat olleet uhreina. Osa ihmisistä uskoo heidän muistojensa olevan todellisia, osa ajattelee niiden olevan ylimitoitettuja, eli olennaiselta osaltaan valemuistoja. Asiantuntijoista valtaosa uskoo niiden olevan valemuistoja, vähemmistö asiantuntijoista uskoo lahkoissa oikeasti tapahtuneen rituaalimaista kidutusta yms. Jälkimmäisissä asiantuntijoissa on paljon kristillisiä sielunhoitajia ja ammattilaisia.
Mikä on todellisuus? Emme voi kenties koskaan saada sitä selville.
Uskovaiset myös väittää jos jotain on tapahtunu niin ne väittää että uhrilla on valemuisto! Kartanolaisuudesta puhuit ja myös muissa lahkoissa ne tapahtumat on tapahtunu oikeesti! Ei kannata liittyä lahkoon tai kulttiin! Mulla ei ainakaan o yhtään valemuistoo! HYPERMNESIA
"Erilainen todellisuuskäsitys leikkaa Annan erilleen muista – hän ei voi keskustella muiden kanssa, koska kaikki mitä hänellä olisi sanottavaa, on sellaista, mikä liittyy uuteen todellisuuteen, jossa hän ja poika yksin elävät."
Minulle tuli tuosta kohdasta mieleen oma tilanteeni, jossa "normaalin" ihmisen illuusiot elämän merkityksellisyydestä ovat murtuneet. Ilman valemuistojakin ihminen voi elää täysin toisessa todellisuudessa kuin muut, vaikka ulkoisesti käyttäytyykin melkein normaaliin tapaan.
Jossain vaiheessa kun muutuin seurassa hiljaiseksi, mietin pitkään sitä mistä se johtuu. Lopulta tajusin juuri tuon että koska en näe missään arkisissa pyrkimyksissä mitään mieltä, en osaa myöskään ottaa mihinkään mitään kantaa. Tipahdin jonnekin syviin vesiin ja kiinnostun keskustelusta vasta, jos/kun ihmismielen syvempi analysoiminen alkaa.
Elokuvan muistan hyvin ja pidin sen omituisesta tunnelmasta.