14 askelmaa

14 askelmaa

Suljin silmäni. Kuvittelin että en kuullut mitään. Hyräilin suvivirttä ja huomaamatta ääneni koveni ja koveni. Sydän jyskytti ja puristin käteni vasten korviani. Kohta se olisi ohi. Ehkä tämä olisi viimeinen kerta. Ehkä he sopisivat riitansa. Ehkä eivät. Mutta mikä minä olin puuttumaan toisten elämään. Yhtä hyvin vastapäätäni asuva juoppo olisi voinut puuttua heidän asioihinsa. Ei se olisi minun tehtäväni. Tuntui kuin pää räjähtäisi minä hetkenä hyvänsä. Väri pakeni kasvoiltani ja tunsin jonkin vyöryvän ylöspäin kohti keittiön likaista mattoa. Nyyhkytin vähän aikaa nurkassa. Tajuamattani iskin päätäni seinään. Puristin käteni nyrkkiin ja tunsin kivun säteilevän niskaani asti. Tunsin taas vetäytyväni pimeään. Paksut samettiverhot laskeutuivat esiripun tavalla eteeni. Ei ollut ketään joka voisi vetää minut pois sieltä. Joutuisin itse taistelemaan itseni vapaaksi tästä ahdistavasta tunteesta. Taas sydämeeni piirtyisi yksi haava joka imisi sisäänsä synkkyyttä.

Tuntiin en kuullut mitään ääniä. Oli kuoleman hiljaista. Vain jääkaappi hurisi vastapäätäni. Kokosin maton lattialta ja kannoin sen parvekkeelle. Kylmä tuuli leikitteli hiuksillani. Ne pyörivät villisti ympäriinsä. Kylmä pakkanen jäädytti suolaisista kyynelistä kostuneet ripseni. Katselin tähtitaivasta. Tuuli kuljetti kilometrien korkeudessa olevia pilviä kuun eteen. Kello oli puolenyön paikkeilla.

Kuulin jonkin kolahtavan alapuolellani oleviin laattoihin. Lasini olivat tippuneet taskustani. Kirosin ääneen huolimattomuuttani. Olin aina niin huolimaton. Isänikin valitti siitä. Tosin ei sanoin. Osasin vaan päätellä sen kivun määrästä. Puin aamutakkini päälleni ja käänsi lukkoa. Kuului kilahdus joka kaikui koko rappukäytävässä. Tarkkailin pelokkain silmin ovenraosta rappua. Ketään ei näkynyt. Yläkerran asunnosta kuului askeleen ääniä. Joku oli hyvin hermostunut. Päättelin sen hajamielisistä askelista. Mieleeni palasi äitini. Yleensä hän odotti pelokkaana miehensä paluuta lauantai kierrokselta. Jos hän saapui kotiin yhdeltä yöllä se merkitsi kännistä huutamista ja ankaraa isän kättä. Silloin jokin oli mennyt pieleen. Siksi valvoin vieläkin yli puolenyön. Vaikka tiesin olevani turvassa. Hän ei voisi nyt satuttaa minua. Vaikka arvet olivatkin kadonneet melkein kokonaan, muuttuneet vain haaleiksi viivoiksi, sisältä vuosin yhä verta.

Rappuset olivat kylmät ja liukkaat kun niitä käveli paljain varpain. Hiivin hiljaa ja viiden askeleen välein pysähdyin kuuntelemaan ääniä. Yritin olla hengittämättä, olla olematta. Toivoin olevani vain varjo johon kukaan ei kiinnittäisi huomiota. Pysähdyin minuuteiksi ulko-oven eteen. Sen avaaminen synnyttäisi kauheasti ääntä. Joku voisi herätä. Joku voisi suuttua ja rangaista minua huolimattomuudestani. Mutta jos pitäisin kiirettä. Avaisin oven. Juoksisin takapihalle. Ottaisin lasini ja tulisin niin lujaa ja hiljaa kuin pääsisin takaisin. Seisoin pimeydessä ja olin kahden vaiheilla. Jos jättäisin lasini ja menisin hiljaa takaisin. En minä niitä nyt tarvitsisi. Mutta jos joku löytäisi ne ja tietäisi niiden olevan minun. Jos hän pitäisi minua huolimattomana ja rankaisisi minua.

Työnsin oven auki ja juoksin pakkasyössä. Maa oli liukas . Lasit lojuivat ehjinä maassa. Otin ne ja lähdin sydän kauhusta huutaen juoksemaan takaisin. Riuhtaisin oven auki ja juoksi kaksi kerrosta ylös. Tunsin pienen voitonriemun vyöryvän ylitseni. selvisin. Enää viisi askelmaa. Äkkiä tunsin jalkojeni katoavan altani. Lähdin liukumaan rappunen kerrallaan alaspäin. Pääni iskeytyi kerta toisen jälkeen askelmiin. 14 rappusta. Jokaisella enemmän tai vähemmän verisiä jälkiä. Aamulla joku löytäisi minut ja kiroaisi huolimattomuuttani. Mutta kukaan ei voisi enää koskaan satuttaa minua.



Jos joku haluaa ja jaksaa niin olisi kiva kuulla mitä mieltä olitte…. oliko miten yhtenäinen.. mitä mieltä olitte aiheesta ja sellaista..