olisit koko ikäsi kiivaaseen ja ehdottomaan tapaan vastapuolta haukkuenkin argumentoinut, että ruumiin kuolema on kaiken loppu, ja sitten kuoltuasi tajuaisit, että oho, eipä tainnutkaan loppua? (Tämä tietenkin siis edellyttäen, että outouksien ilmaantuessa todella oltaisiin valmiita myöntämään, että kuolema taisi tulla ja ehdotonta kieltolinjaa ei enää kuoleman jälkeen jatkettaisi -- päinvastoin kuin monet tiukan linjan materialistit kuulemma tekevät: NDE-kokemuksissa on käynyt ilmi, että elintoimintojen pysähdyttyä he näkevät esim. ruumiinsa sairaalan sängyssä makaamassa, ja uskovat että se on heistä tehty nukke.)
Niin, harmittaisiko se, ja harmittaisiko se enemmänkin paljon kuin vähän? Mikä siinä harmittaisi? Sekö, että oli ylipäätään väärässä, vaiko se, että oli väärässä ja hyvässä uskossaan oli silti niin ehdoton teilaaja? Tulisiko sellaisessa tilanteessa mieleen, että kannattiko ilman ainoatakaan todistetta olla niin ärhäkäs ja varma omasta oikeassaolostaan, oman uskonsa absoluuttisesta totuudesta?
Niin, harmittaisiko se, ja harmittaisiko se enemmänkin paljon kuin vähän? Mikä siinä harmittaisi? Sekö, että oli ylipäätään väärässä, vaiko se, että oli väärässä ja hyvässä uskossaan oli silti niin ehdoton teilaaja? Tulisiko sellaisessa tilanteessa mieleen, että kannattiko ilman ainoatakaan todistetta olla niin ärhäkäs ja varma omasta oikeassaolostaan, oman uskonsa absoluuttisesta totuudesta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Yliluonnollisuuteen uskovat viljelee sokeroituja tarinoitaan erilaisista tapahtumista aina siihen asti, kunnes tiede on ratkaissut mysteerin ja julkistanut ilmiön takana olevan luonnollisen prosessin. Jos emme ymmärrä vielä jotain, niin se ei tarkoita sitä, että asia on yliluonnollinen. Tällaiseen uskoi entisaikojen ihmiset, joilla ei ollut tieteellistä tietoa tarjolla selittämään ilmiöitä, kuten ukkonen tai maanjäristys. Mutta että nykyihminen vielä höpärehtii samalla tavalla...
Eihän tuo ollut vastaus kysymykseen. Kysymys oli:
Harmittaiskos jos...
olisit koko ikäsi kiivaaseen ja ehdottomaan tapaan vastapuolta haukkuenkin argumentoinut, että ruumiin kuolema on kaiken loppu, ja sitten kuoltuasi tajuaisit, että oho, eipä tainnutkaan loppua? (Tämä tietenkin siis edellyttäen, että outouksien ilmaantuessa todella oltaisiin valmiita myöntämään, että kuolema taisi tulla ja ehdotonta kieltolinjaa ei enää kuoleman jälkeen jatkettaisi -- päinvastoin kuin monet tiukan linjan materialistit kuulemma tekevät: NDE-kokemuksissa on käynyt ilmi, että elintoimintojen pysähdyttyä he näkevät esim. ruumiinsa sairaalan sängyssä makaamassa, ja uskovat että se on heistä tehty nukke.)
Niin, harmittaisiko se, ja harmittaisiko se enemmänkin paljon kuin vähän? Mikä siinä harmittaisi? Sekö, että oli ylipäätään väärässä, vaiko se, että oli väärässä ja hyvässä uskossaan oli silti niin ehdoton teilaaja? Tulisiko sellaisessa tilanteessa mieleen, että kannattiko ilman ainoatakaan todistetta olla niin ärhäkäs ja varma omasta oikeassaolostaan, oman uskonsa absoluuttisesta totuudesta?