Olen tässä ollut jo viikonpäivät aurinkoisessa Australiassa. Tiet ovat täällä hyviä, paikoin jopa viisikaistaisia. Mutta voi minkälaisia torvia täälläkin liikkuu.
Viisikaistainen moottoritie tukitaan tehokkaasti ajelemalla 20km/h alle rajoituksen rinta rinnan. Ohi ei pääse oikealta eikä vasemmlta.
Onneksi minulla täälläkin loistoauto turbomoottorilla.
Rakosen havittuani viiletän hollille ja polkaisen kaasupoljinta.
Siinähän haistelevat katalysaattorini kananmunatuoksuja, kun karkaan horisonttiin loistoutollani.
Kuulin muuten, että Suomessa on sateista ja kurjaa. Täällä paistaa mollikka ja lämmöt ovat 30 paremmalla puolella. Niin, että hauskaa Joulua vaan sinnekin.Sääliksi käy täkäläisiä joulupukkeja, kun hikoilevat parroissaan. Taidanpa lähteä tästä lämpöiseen valtamereen surfailemaan.
Viisikaistainen moottoritie tukitaan tehokkaasti ajelemalla 20km/h alle rajoituksen rinta rinnan. Ohi ei pääse oikealta eikä vasemmlta.
Onneksi minulla täälläkin loistoauto turbomoottorilla.
Rakosen havittuani viiletän hollille ja polkaisen kaasupoljinta.
Siinähän haistelevat katalysaattorini kananmunatuoksuja, kun karkaan horisonttiin loistoutollani.
Kuulin muuten, että Suomessa on sateista ja kurjaa. Täällä paistaa mollikka ja lämmöt ovat 30 paremmalla puolella. Niin, että hauskaa Joulua vaan sinnekin.Sääliksi käy täkäläisiä joulupukkeja, kun hikoilevat parroissaan. Taidanpa lähteä tästä lämpöiseen valtamereen surfailemaan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Australopithecus talsi outbackia varpaat ruvella. Jalkapeli on kulkupeleistä jaloin; ontuvin, turvonnein jaloin.
- "Saakeli, kun joku keksisi sellaisen kulkuneuvon, jossa voisi vain istua kyydissä ja nauttia musiikista. Ilmastointikin saisi olla".
Näin siis aivoitteli tuo varhainen kanta-astuja, joskin muodostaen lauseita vielä varsin alkeellisella tavalla, sillä abstrakti ajattelu oli noina kankeina aikoina vielä kovin lapsenkengissään. Muunlaisia kenkiä ei sitten juuri käytössä ollutkaan, ja vaikea sellaisia olisi noihin koipiin ollut sovittaa. Lyhyenläntä (105-151 cm) kaveri omasi sormet ja varpaat, jotka soveltuivat ennen muuta puissa kiipeilyyn. Mutta nyt oltiin maassa, autiomaassa.
Sattuipa silloin niin, että tuo syrjäisen manteren syrjäinen kolkka muodostui varhaiseksi kulttuurien kohtaamispaikaksi. Saapastelihan sinne paikan päälle muudan Aboriginaali, joka oli matkalla vuotuisille kenguru-markkinoille sekä Homo erectus –lajia edustava tummapintainen adonis, jonka monessakin mielessä mittava vartalo on saanut arkeologit käyttämään tästä kulkijasta nimeä Big Jim. Tämän vartalo oli kovinkin erilainen kuin Australon, eikä huomio ensisijaisesti kiinnittynyt sormiin ja varpaisiin… Ei ensisijaisesti se kiinnittyi autonoveen, jota muukalainen kantoi muuassaan.
Jos olisivat osanneet puhua, olisivat toiset varmaankin kysyneet oven roolia tässä kaiken olevaisuuden keskellä. Ja jos olisi osannut puhua, olisi raahaaja todennut oven olevan mukana siksi, että kuumuuden käydessä sietämättömäksi hän voisi avata siitä ikkunan. Mutta kommunikointi oli vähäistä tuolloin.
Yht’aikaa törmäsivät vaitonaiset kulkijat tienristeykseen.
Eläimelliset vaistot jäivät taka-alalle ja kulkumiehet tervehtivät toisiaan arasti. Australopithecus raapi päätään, karvaista rintaansa ja selkäänsä pomppien samalla tasajalkaa ja päästäen kummia kurkkuäänteitä - woood, wooood - sekä lintuja mustuttavaa vihellystä - liveri, liveri - ...
Big Jim levitti helmiäishymynsä ja pyöritteli pitkää letkuaan letkeästi.
Aboriginaali kehittyneemmän Homo Sapiens –rodun edustajana alkoi pohtia syvemmän kommunikaation mahdollisuutta: olemme ajattelevia olentoja, meidän on opittava kommunikoimaan. Nyt olisi vain löydettävä passiivin indikatiivin preesens… jaa-ha, objektin sijat ovat… jos päädymme prepositioiden sijasta postpositioon on anglosaksisten kielten opiskelu kehityskaaren myöhemmässä vaiheessa ongelmallisempaa… aspiraatio jämäköittää ilmaisua ja vokaalisointu helpottaa ääntämistä… Hmmmm…. nyt minä sen tiedän:
- ÖH!
Näin oli sivistyneen maailman alkusanat lausuttu.
Kumppaneista alkeellisemmat katsoivat vuoroin toisiaan, vuoroin suurta lausujaa. Aborigi tunsi suurta mielihyvää siitä, kunnioituksesta, jonka sävyttämänä ihmiskunan varhaisemmat prototyypit hänen puheitaan kuuntelivat. Ja lisää sanoja alkoi soljua miehen kavaisesta naamasta:
- Hööö-höö. Huga-buga. Ugh, minä Tarzan, sinä Jim. Tuo olla yksi trilobiitti-ridge. Sinä olla varsieväkala jalkojen väli. Latimeria! Aqua iacta est! Tämän sanottuaan Aborigi heitti vielä helmeilevät puolisteriilit aamuvirtsat kaktuksen vihreään kylkeen reviirinsä merkiksi.
Myöhemmin Aboriginaalia hiljaisella tulella grillatessaan nuo ihmiskunnan prototyypit äityivät viittomaan.
- Minne matka, viittoili Australo.
- Inariin, susia naimaan, näytti Jim.
- Hukkaan valuu, osoitteli Aussi.
- Tuli mies Milanosta ja veti hatun päähänsä, keksi jostain Jim!
Kovin suurta johdonmukaisuutta ei herrain filosofoinnissa ollut, joten siirryttiin käytännönläheisempiin asioihin.
- minä apinavarvas väsynyt patikoimaan. Pitäisi keksiä kulkupeli. Sinä käärmekuningas (osoittaen Jimin mittavaa letkua) kehittyneempänä kädellisenä, osaatko tehdä?
Jim piirsi hiekkaan kepin, ja siihen lyhyemmän poikkipienan.
- Mina keksia kengurukeppi. Vain puuttua jousi pohjasta, saisikohan sellainen markkinoilta.
- Hieno keksintö oi käärmekuningas. Minäpä piirrän tähän viereen sinun symboli. Käärme nielemässä aboriginaalia. Ja - wood, woood - vieläpä ympyröin tämän kuvion, niin tietävät kaikki, kuka kengurukepin keksinyt on.
Jimin silmät levähtivät lautasen kokoisiksi. – ”Ei, mutta sinahan ole uksi nero”, viittoi hän, minkä taisi; eikä se ollut helppoa, sillä vain 68 sanaa hän osasi. Sina keksia juuri ympyra, pyora! Naita kun laitamme kaksi rinnan, olla siina vaunut. Kaksi perakkain, ole mopedi. Olet sina Ridge yksi Alfa-uros!
- woooooood, wooooooood, päästeli Australopithecus taas kummallisia huilumaisia ääniään. Tunnettiin hänet jo nimellä Ridge Woodliiteri, Alfa-uros.
Ja niin poistuivat nämä muinaiset raivaajat näyttämöltä. Heidän jälkeensä jäi vain kummallinen kuvio ja arotuulen nussimaa vinkuheinää, joka armeliaasti peitti ympyrän, sen sisään jääneen kengrukepin ja symboolisen kuvan keksijästään ruokailemasta. Tuuli peitti miesten jäljet, mutta vuonna 1910 jKr. löysivät Lombardialaiset arkeologit Jattoria Vino ja Nicola Romeo tämän muinaisesta kultista kertoneen merkin ja hiekkamyrskyn jo osin häivyttämän signeerauksen: Alfa R.
Ja niin puhalsivat he hengen tuohon kuvioon ja ymmärtämättä tapahtumain oikeaa kontekstia on se vahingossa päätynyt pyöräajoneuvoista jalointa koristamaan.
Australiassa on syytä varautua ilmiöön, josta käytetään nimitystä maantiejuna. Kyseessä on ylipitkä rekka-auto, jonka parhaimmillaan muodostaa puoliperävaunu ja täysperävaunu tai kuorma-auto ja kaksi täysperävaunua. Yhdistelmillä on pituutta helposti 50 metriä, jopa enemmänkin. Koska nopeudenrajoitista ei ole, vauhditkin ovat kovia.
Ohittamaan ei pidä lähteä, mikäli alla Holden Astra 1,2. Siperia opettaa sanotaan. Koto-Suomessa autoilu on siinä määrin helppoa, että vain harva osaa oikeaoppisesti edes rekkaa ohittaa. Siispä tässä vähän neuvoja, jotka ovat aivan minimivaatimuksia täällä Suomessakin sujuvaan liikennöintiin.
Ohitus tapahtuu aina ohittajan vastuulla.
Kun saavutan rekan ja haluan ohi, varmistun, että kuski on huomannut minut, siirryn keskemmälle ja vilautan pitkiä, jos rekka vilkuttaa oikealle se tarkoittaa: olen huomannut ohitusaikeesi ja olen valmis turvaamaan ohituksesi. Jos rekka vilkuttaa vasemmalle, en ohita. Ohituksen jälkeen, palattuani omalle kaistalleni, vilkautan vielä kerran kiitokseksi vasemmalle. Tällöin rekkakuski vastaa vilauttamalla kerran pitkiä valoja.
Lämmittää kyllä, kun saa sitten lukea joskus yleisönosastolta jonkun rekkamiehen kiittäneen auton kuvauksesta päätellen juuri minua hyvin tehdystä ohituksesta.
Kun saavutan rekan, niin varmistan ensin että rekkakuski on huomannut minut. Sen teen siirtymällä osittain ohituskaistalle, ja vilauttamalla kolme kertaa pitkiä. Kun rekkakuski on sitten huomannut minut, ja antaa merkin vilauttamalla jarruvaloja.
Kun lähden sitten ohittamaan, vilautan pitkiä kerran ja annan kaksi lyhyttä äänimerkkiä.
Jos ohitus ei onnistu, rekka vilkauttaa kahdesti vasemmalle. Kun rekkakuski antaa merkin että hän on valmis ohitukseen, hän vilauttaa suuntamerkkiä oikealle
Tämän jälkeen kytken suuntavilkun vasemmalle ja siirryn kokonaan vasemmalle kaistalle ja suoritan ohituksen erittäin rivakasti kiihdyttäen.
Palaan kaistalleni vilkauttamalla neljästi oikealle. Ohituksen jälkeen kuittaan ohituksen suoritetuksi parilla äänimerkillä ja takaikkunasta näkyvällä käsimerkillä. Kiitokseksi vilkautan vielä vasemmalle.
Tämän yleensä rekkakuski taas kuittaa ääni-, käsi ja valomerkeillä, kokeneimmat ja taitavimmat kaikilla kolmella.
Joskus on sitten tavattu rekkamiehen kanssa huoltoasemalla, niin on todettu, että hyvä, kun yhteistyö toimii.
Jo hyvissä ajoin, kun näen rekan, vilkutan sumuvaloja ja apukaukovaloja vuorotahtiin. Pitkissä on siniset, sumareissa keltaiset polttimot. Yleensä tämä kiinnittää kuljettajan huomion. Kokenut rekkakuski osaa jo tässä vaihessa siirtää ajolinjaansa 30 cm. oikealle.
Kun tulen näköetäisyydelle, näpyttelen rekisterinumeron tekstiviestinä AKE:een ja saan yhdistelmän yhteystiedot. Pyydän numerotiedustelusta kuljettajan / rekkafirman numeron ja soitan suoraan tai firman kautta kuljettajalle kertoen olevani ohitusaikeissa.
Kokenut kuljettaja osaa kertomattakin yhdistää puhelun ja takana vilkkuvat valot toisiinsa ja toteaa viileästi, että "ouki dou, lets duu it".
Sanon vilkauttavani hätävilkkuja kerran ja tööttääväni kolmesti lähtiessäni ohittamaan. Jos taas en lähde ohittamaan, vilautan hätävilkkuja kolmesti ja torvella suoritan vain yhden pitkän painalluksen. Rekkamies vastaa tähän yleensä ammattimaisesti, että "kuitti".
Kun ohituspaikka sitten aukeaa, vilautan tosiaan kerran ja tööttään kolmasti. Tämän jälkeen kytken suuntavilkun vasempaan ja kiihdytän rekan rinnalle. Jään pariksi sekunniksi rekan hytistä katsottuna takavasemmalle, jotta kuljettaja voi lukea huulitani viestin: "tässä sitä nyt ollaan!"
Jos kyseessä on kokenut kuski, hän on säätänyt peilin niin, että voin lukea hänen huuliltaan vastauksen: "jou mään, anna palaa!"
Siirryn rekan viereen kuljettajan kohdalle ja nostan pystyyn oikean käden peukalon. Rekkamies vastaa tervehdykseen vasemman käden peukalolla ja toteamalla puoliääneen: "hyvä meininki".
Päästyni noin 10 metriä rekan etupuolelle nostan oikean käteni tervehdykseen. Valveutunut kuljettaja tervehtii viemällä kättä lippaan, minkä huomaan oikein säädetystä taustapeilistäni.
Päästyäni 20 m. rekan edelle kytken vilkun oikeaan ja sammutan takasumuvalon. Jarrutan moottorilla takaisin normaalinopeuten, jotteivat jarruvalot turhaan sekoittaisi keskinäistä kommunikointiamme.
Palattuani omalle kaistalle vilautan kahdesti vasemmalle merkiksi, että rekka voi siirtyä nyt takaisin alkuperäiselle ajolinjalleen. Sitten vilautan hätävilkkuja kahdesti merkiksi siitä, että varsinainen ohitustapahtuma on päättynyt.
Kytken suuntavilkun nyt uudestaan vasemmalle ja vilautan kerran kiitokseksi. Mikäli ohitus on ollut ns. täpärä, heilautan vielä kättäni avoimesta sivuikkunasta. Valveutunut rekkakuski soittaa tässävaihessa alppitorvea ja molemmilla on hyvä mieli.
Juuri ennen kuin rekka katoaa näkyvistäni vilautan vielä takasumuvalolla ja annan kännykän hälyyttää kerran (vain sen verran, että kerran piippaa). Valveutunut kuski ymmärtää yskän ja ampuu ilmaan ilotulitusraketin.
Nostan vasemman peukaloni ylos sen merkiksi, että "jeh, hyvä meininki jatkuu" (kuski ei näe tätä enää, mutta yleensä tietää tilanteen ja se lämmittää häntä kuten ne villasukat, jotka lähetän hänelle jouluna.
Sitä ennen, heti päästyäni kotiin, lähetän rekkakuskille faksin, jossa kertaan tapahtuneen yksityiskohtaisesti ja kiitän yhteistyöstä.
Soitan Esko Riihelän ojelmaan ja kehaisen kuskia nimeltä mainitsematta (hän kyllä itse tietää, kenestä puhutaan; toki heitä voi olla useitakin saman reissun jäljiltä) sekä sitä, miten hyvin "me ammattilaiset" pärjäämme liikenteessä yhteispelillä.
Ammattimainen kuski antaa tälle arvoa ja lähettää minulle terveisiä soittaessaan seuraavan kerran Puhelinlangat laulaa - lähetykseen. Hän toivoo Tapio Rautavaaran kappaletta Yölinjalla.
Missään autokoulussa en ole tätä tapaa kuullut opettavan, vaikka kaikessa yksinkertaisuudessaan loistava onkin. Kerrankin rouva ratissa ihmetteli ääneen "miksi tuo rekka noita vilkkujaan välkyttelee vaikkei ole kääntymässä."
Tulisi vähän turvallisempia ohituksia kun niistä kaikki niin maan kauhiasti vinkuvat!
että Australiassa on vasemmanpuoleinen liikenne, joten nuo oikea ja vasen vaihtaa paikkaa...
Ilmankos on kolissut.
Vanha Giulia http://mariopan.customer.netspace.net.au/spetc133.htm eteni oudossa ympäristössä. Oudon näköinen oli myös bensamikko, joka oli tankannut autoon huonolaatuista bensaa tai mitä lie, sillä matka sujui pomppien kuin jäniksellä ikään. Kuljettaja koetti fokusoida omituista bensamikkoa tarkemmin mieleensä: Letkunjatke oli tainnut sujauttaa maksuksi annetut dollaritkin omaan taskuunsa, turkishaalarin etupuolelle. ”Turkishaalari, tässä helteessä. Näinköhän näkyjä?”
Auto nikotteli, mies hikoili. Outback oli laaja, miltei loputon. Kanistereissa oli vettä ja bensaa, mutta ilmeisesti sekaisin - Hik.
Jostain laitamilta kohosi sankka savu. ”Pensaspalo”, autoilija ajatteli ja muisteli nähneensä kuvia, joissa sadat talot jäivät juoksuvauhtia etenevän pensaspalorintaman alle. Vaistomaisesti mies painoi lisää kaasua, Alfan 1,3-litrainen moottori ulvaisi. ”Pussipiru vieköön, ainakin karttaan olisi pitänyt investoida.”
Epätoivo alkoi itää pakenijan mielessä: ”ellen löydä Kenin majapaikkaa, minut pussihukka perii – ja ilman testamenttia. Missä hitossa se Ken piileksii. Ken vois liekin sammuttaa, silloin kun se leimahtaa.”
Ja niin kävikin. Lähestyessään palopaikkaa, silmät erottivat nokisen hahmon tutut piirteet kallion reunalla maastopaloa ihailemassa. Ilta-aurinkoa vasten miehen silhuetti näytti veistokselliselta. Kuljettaja pysäytti auton, ja nousi ylös. Konepellille alkoi priiskua: lorikee, lorikee…
- Mitä hel…
- Sshinäkö shiellä, vanha yshtäväni. Päätit hik’ siis ilmestyä palavan penshaan muodossha. Josh olishin tiennyt, en olishi kusshut shinua shilmään, nauroi Urheilullisen näköinen, mutta kulahtanut ex-playboy paskaista nauruaan kuin Kookaburra.
http://www.dundernews.com/aus/sounds/kookaburra.wav
- Hittoako siellä lorittelet autoni päälle?
- Minähän shiish shammuttelen tulia… Vaka vanha Väinämöinen, tiethäjä iän ikuinen… lashki laulellen veshiä. Arvaa, onkho mennyt yhtään paljon kaljaa. Amber nectar on lopushsa, aurinko porottaa, tuli kärventää ja pitäisi hillitä tuota pätsiä.
- Pätsiä, onko Konstantin täällä, kuljettaja kysyi viitaten Viron tasavallan entiseen presidenttiin.
- Ei, kun tuota tulta tarkoitan. Konstahan kuoli jo vuosia sitten. Leirimme epäsuosioon joutuneille suurpäämiehille on nykyisin hiljainen. Konstan kammaria ollaan sisustamassa Anneli Jäätteenmäelle kesämökiksi. Siinä välissä siinä asui Nikita Sergejevits Hrustshov ja naapurissa Richard Nixon. Lähes yhtä hiljaista on despoottiosastolla. Nykyisin Idi Aminilla on yksinäistä, ennen hän oli vain yksi näistä. Tosin huoneita rempataan paraikaa Saddamia, Georg W:tä ja Paavo Lipposta varten, että suunta on kyllä taas parempaan päin. Majoitamme heidät kaikki samaan soluun. Ei taida olla ihan uusi tuo autosi.
- Tämä on aito Africa Special. Puristuksia on laskettu, jotta kävisi paremmin matalaoktaanisella, välityksiä on tihennetty, maavaraa nostettu, karkeakuvioiset renkaat ja ilmastointi. Pöllin sen lähetysasemalta lähteissäni.
- Jaa, eikös se, jonka takapenkillä Iso-Jim ensikerran…
- Iho umpeen, en halua kuulla koko miehestä. Mokomakin haiseva pussieläin. Hänen takiaan jouduin maanpakoon ja täällä nyt kärvistelen. Vuosien pyyteetön työ Zairen kansan hyväksi on valunut pussihukkaan. No, nyt se hittolainen keittää, hyvästi kansipahvi!
- Rauha, Mobutu. Pax, peace, mir, mitä niitä on… Hyvähän sinun täällä on olla, Aminin naapurissa. Hän on nykyään rauhallinen kuin vombatti. Minä osaan tehdä olosi mukavaksi. Ilmastoidut huoneet, ulkoaltaat, kuningaskalastelua, krokotiilisafareita, hyvää ruokaa, kauniita naisia…
- Mmmmmmm…Marabou! Tuntuu jo heti paremmalta, Mobutu sanoi koala suupielestä valuen.. Sanoitko Naisia, onko Barbie http://domai.com/news/2004/04april-09/nicole-110.jpg
täällä?
- Ei, valitettavasti. Neitosista Ken on kaunein…
- No, ei siis todellakaan mene hyvin, Mobutu totesi happamasti. – Ja tänne pitäisi jäädä.
- Maailma on muuttunut… paikka kärsii alikansoituksesta. Niin harva lähtee enää maanpakoon. Heidät joko nitistetään tai sitten joutuvat Haagiin tuomittavaksi. No, tämä Haitin mies tänne tuli talvella, mutta se on vähän epämiellyttävä tyyppi, niin saakelin piikikäs. Pistelee niitä nukkejaan ja mulla on aina perse kipeänä. No, jahka poika-Bush tulee, niin siinä on sille valmis Zombi.
- Valmiilta näyttää autonikin. Taisi mennä kansi vääräksi.
- Korjataan se kuntoon. Minulla on täällä arvoautojen entisöintiin erikoistunut firmakin: Ab Originaali Oy. Ensi viikolla jo ajat sillä!
- Kiitos, Ken, olet Guru.
Suomen liikentelle olisi onneksi jos et tule takaisin.
Pysy siellä.
Etpä arvaakaan kuinka milelläni jäisinkin. Taakseni jäisi katajainen kansa hikisine kotteroineen. Täällä on huonommssakin autossa tehokas V6 mottori.
Poikkeuksena köyhän kansan japsikinnerit, joita ei kutenkaan vaivaksi asti ole. Pahimman ohitusarpeen luovat toisiaan ohittelevat rekat jotka junnaavat rinnakkain kilometritolkulla.
Vaikka täällä on sadekausi en ole kastunut kuin kerran. Silloinkin vesi oli tervetullut viilennys kuumaan iltapäivään. Oli mukavaa kävellä paljain jaloin märällä läpöisellä nurmikolla.
Ei voi kuin säälien ihmetellä miksi ihminen on valinnut asuinpaikakseen pohjoisen painajaisen arktisisa olosuhteissa, kun olemassa on maanpäällinen paratiisi.
Tosin täälläkin on käärmensä. Joet kuhisevat krokotiilejä, meressä kelluu tappavan myrkyllisiä meduusoja. Välillä hait syövät ihmisiä ja myrkkykäärmeet korjaavat satoa.