SUURIN VOITTO: TURVA JUMALASSA
Maailman- ja Euroopan mestari Sari Essayah
Sari EssayahVoittaminen ei kyllä aikaisemminkaan ollut minulle pakkomielle, halusin vain luonteeni mukaisesti saada itsestäni ulos parhaan mahdollisen tuloksen. Rukoilin usein ennen kisoja, en voittoa, vaan että pystyisin tekemään sen hetkisen parhaan tulokseni.
Asuin lapsuuteni mummoni luona. Perheeseemme kuuluivat hänen kehitysvammainen kasvattilapsensa Liisa ja äitini, joka kävi viikot töissä läheisessä kaupungissa. Koulun aloitin paikallisessa kyläkoulussa. Äitini ja marokkolaisen isäni tiet erkanivat ollessani aivan pieni, joten en osannut erityisesti kaivata isääni.
Koulussa liikuttiin paljon ja innostuin mukaan maastojuoksu- ja hiihtokisoihin. Sieltä minut värvättiin osallistumaan piirinmestaruusmaastoihin ja lasten urheilukouluun. Lippis -kerhon harjoitukset pidettiin pari kertaa viikossa kirkonkylällä. Kahdeksan kilometrin matka sinne taittui kesäisin pyörällä ja talvella kävellen tai bussilla. Myöhemmin järjestyi kimppakyytikin. Harjoittelin monipuolisesti yleisurheilulajeja ja hiihtoa. Vähitellen kilpakävely valikoitui omaksi lajikseni ja pääsin mukaan Suomen Urheiluliiton nuorten valmennusryhmiin. Lapinlahden Vedon valmentajat ja kaverit olivat tärkeässä osassa nuoruudessani. Parhaimmat saavutukseni ajoittuvat 90-luvun alkupuolelle, jolloin voitin sekä Maailman- että Euroopan mestaruudet ja paljon muita mitaleja, silloin olin jo tullut uskoon.
Se tapahtui näin:
Kurssikaverini pyysi minut mukaan kristillisiin opiskelijailtoihin, kun olin parikymppinen. Raamatun sana ja hengelliset laulut kolahtivat. Ymmärsin, että olen syntinen ja tarvitsen todella Jumalan anteeksiantoa. Hänen rakkautensa varaan nöyrtyminen oli minulle kuitenkin vaikeaa. Vähitellen sisäinen ylpeys ja omavoimaisuus alkoi murentua. Koin todeksi sen, että sama Raamatun sana, joka näyttää meille totuuden itsestämme, myös hoitaa sisimpäämme.
Armo muuttui teologisesta sanahelinästä koskettavaksi todellisuudeksi, kun tajusin, että syntisenä ja riittämättömänä kelpaan silti Jumalalle Jeesuksen sovitustyön tähden.
Moni on kysynyt, mitä usko vaikutti huipulla kilpailemiseen. Se toi siihen ensiksikin vapautuneisuutta. Tavoitteellisesta asenteesta huolimatta pysyi urheilu kuitenkin vain harrastuksena. Voittaminen ei kyllä aikaisemminkaan ollut minulle pakkomielle, halusin vain luonteeni mukaisesti saada itsestäni ulos parhaan mahdollisen tuloksen. Rukoilin usein ennen kisoja, en voittoa, vaan että pystyisin tekemään sen hetkisen parhaan tulokseni. Huomasin, ettei häviäminen haitannut, jos olin saanut itsestäni kaiken irti. Joskus voittokaan ei välttämättä ilahduttanut, jos mielestäni olisin pystynyt vielä parempaan. Usko antoi myös perusturvallisuuden tunteen koko elämään ylipäätään; Jumalalle olen arvokas sellaisenani riippumatta suorituksista
Voittajan palkinto
Nykyään, kiireisenä poliitikkona ja perheenäitinä, usko merkitsee minulle lepoa vaatimuksista ja tietoa siitä, että elämääni kannatellaan sen kaikkina hetkinä. Jeesuksen seuraaminen ei tarkoita elämää ilman vastoinkäymisiä tai silmien sulkemista maailman ongelmilta. Onnellisuus perustuu ennemminkin Jumalan läsnäoloon ihmisen arjessa, yhtälailla iloissa kuin suruissa. Elämäni on mielekästä ja siihen kuuluu toivo ikuisesta elämästä, kuten Raamatun mukaan kaikilla Jeesukseen uskovilla. Paavali käyttää näistä isoista aiheista urheilutermejä kirjoittaessaan, että meitä odottaa lopussa "voittajan palkinto, pääsy taivaaseen". Mutta sitä ei anneta omien ansioiden perusteella, vaan me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.
Maailman- ja Euroopan mestari Sari Essayah
Sari EssayahVoittaminen ei kyllä aikaisemminkaan ollut minulle pakkomielle, halusin vain luonteeni mukaisesti saada itsestäni ulos parhaan mahdollisen tuloksen. Rukoilin usein ennen kisoja, en voittoa, vaan että pystyisin tekemään sen hetkisen parhaan tulokseni.
Asuin lapsuuteni mummoni luona. Perheeseemme kuuluivat hänen kehitysvammainen kasvattilapsensa Liisa ja äitini, joka kävi viikot töissä läheisessä kaupungissa. Koulun aloitin paikallisessa kyläkoulussa. Äitini ja marokkolaisen isäni tiet erkanivat ollessani aivan pieni, joten en osannut erityisesti kaivata isääni.
Koulussa liikuttiin paljon ja innostuin mukaan maastojuoksu- ja hiihtokisoihin. Sieltä minut värvättiin osallistumaan piirinmestaruusmaastoihin ja lasten urheilukouluun. Lippis -kerhon harjoitukset pidettiin pari kertaa viikossa kirkonkylällä. Kahdeksan kilometrin matka sinne taittui kesäisin pyörällä ja talvella kävellen tai bussilla. Myöhemmin järjestyi kimppakyytikin. Harjoittelin monipuolisesti yleisurheilulajeja ja hiihtoa. Vähitellen kilpakävely valikoitui omaksi lajikseni ja pääsin mukaan Suomen Urheiluliiton nuorten valmennusryhmiin. Lapinlahden Vedon valmentajat ja kaverit olivat tärkeässä osassa nuoruudessani. Parhaimmat saavutukseni ajoittuvat 90-luvun alkupuolelle, jolloin voitin sekä Maailman- että Euroopan mestaruudet ja paljon muita mitaleja, silloin olin jo tullut uskoon.
Se tapahtui näin:
Kurssikaverini pyysi minut mukaan kristillisiin opiskelijailtoihin, kun olin parikymppinen. Raamatun sana ja hengelliset laulut kolahtivat. Ymmärsin, että olen syntinen ja tarvitsen todella Jumalan anteeksiantoa. Hänen rakkautensa varaan nöyrtyminen oli minulle kuitenkin vaikeaa. Vähitellen sisäinen ylpeys ja omavoimaisuus alkoi murentua. Koin todeksi sen, että sama Raamatun sana, joka näyttää meille totuuden itsestämme, myös hoitaa sisimpäämme.
Armo muuttui teologisesta sanahelinästä koskettavaksi todellisuudeksi, kun tajusin, että syntisenä ja riittämättömänä kelpaan silti Jumalalle Jeesuksen sovitustyön tähden.
Moni on kysynyt, mitä usko vaikutti huipulla kilpailemiseen. Se toi siihen ensiksikin vapautuneisuutta. Tavoitteellisesta asenteesta huolimatta pysyi urheilu kuitenkin vain harrastuksena. Voittaminen ei kyllä aikaisemminkaan ollut minulle pakkomielle, halusin vain luonteeni mukaisesti saada itsestäni ulos parhaan mahdollisen tuloksen. Rukoilin usein ennen kisoja, en voittoa, vaan että pystyisin tekemään sen hetkisen parhaan tulokseni. Huomasin, ettei häviäminen haitannut, jos olin saanut itsestäni kaiken irti. Joskus voittokaan ei välttämättä ilahduttanut, jos mielestäni olisin pystynyt vielä parempaan. Usko antoi myös perusturvallisuuden tunteen koko elämään ylipäätään; Jumalalle olen arvokas sellaisenani riippumatta suorituksista
Voittajan palkinto
Nykyään, kiireisenä poliitikkona ja perheenäitinä, usko merkitsee minulle lepoa vaatimuksista ja tietoa siitä, että elämääni kannatellaan sen kaikkina hetkinä. Jeesuksen seuraaminen ei tarkoita elämää ilman vastoinkäymisiä tai silmien sulkemista maailman ongelmilta. Onnellisuus perustuu ennemminkin Jumalan läsnäoloon ihmisen arjessa, yhtälailla iloissa kuin suruissa. Elämäni on mielekästä ja siihen kuuluu toivo ikuisesta elämästä, kuten Raamatun mukaan kaikilla Jeesukseen uskovilla. Paavali käyttää näistä isoista aiheista urheilutermejä kirjoittaessaan, että meitä odottaa lopussa "voittajan palkinto, pääsy taivaaseen". Mutta sitä ei anneta omien ansioiden perusteella, vaan me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Satakunnan mediamissio alkoi eilen
www.koemuutos.fi/satakunta
Hyvä Satakunta!
http://www.irr-tv.fi/viimeisimmatuutiset/15-finland/460-mediamissiot-valtaavat-suomen-maakunta-kerrallaan
Hieno tarina ja hieno ihminen on Sari.
MItähän Sari ajattelee, että kirkkomme on alistunut muslimien edessä.
On varmasti surullinen kuten jokainen uskova.
Sari Essayah on helluntailainen joten hänen asiansa käsitteleminen kuuluisi paremmin helluntalaisuus- palstalle. Tämähän on luterilaisuuspalsta.
Pakolaiskysymys on hankala, mutta minusta kristityn on otettava jokainen ihminen yksilönä, lähimmäisenä, jolta ei saa apua kieltää.
Menes sitten muualle kun olet ateisti! Uskovien asiat ovat yhteisiä ja samaan taivaaseen olemme menossa.
Satakunnan evlut seurakunnat ovat mukana missiossa. Ei uskovilla ole seurakuntarajoja.
Tässä Sari muutama vuosi sitten Astu tarinaan ohjelmassa.
https://www.youtube.com/watch?v=vq5FcMXuugw
Fiksu on aina fiksu.