LOMALTAPALUURAHASTA LOMARAHAKSI
Lomarahat puhuttavat. Mistä on kysymys? Asian ymmärtämiseksi on hyvä palata hetkeksi suomalaisen sopimuskulttuurin juurille. Sodanaikana tammikuun 24. päivänä 1940 työnantajia edustava STK ja työntekijöitä edustava SAK antoivat keskinäisten neuvottelujen tuloksena yhteisen tiedonannon, joka päättyy seuraaviin sanoihin: ”.... luottamuksellisesti neuvottelemaan kaikissa niiden toimialalla esiintyvissä kysymyksissä niiden ratkaisemiseksi, mikäli mahdollista, yhteisymmärryksessä”.
Keskusjärjestöjen keskinäiseen tulopoliittiseen sopimustoimintaan päästiin 1960-luvun jälkipuoliskolla. Valtion, kuntien ja kirkon virkamiehet saivat neuvottelu-, sopimus- ja lakko-oikeuden vuonna 1970. Laki kopioitiin Ruotsin lainsäädännöstä.
Hyvä ammattihenkilö oli silloin, niin kuin on nytkin, työmarkkinoilla kysytty henkilö. Metalliverstailla oli huoli siitä, että arvostettu työntekijä palaa loman (tai muun poissaolon) jälkeen takaisin entiseen työpaikkaansa. Vuodelle 1971 ajoittui seitsenviikkoinen lakkokin. Oli siis keksittävä julkinen ja kaikkien alan ammattihenkilöiden tiedossa oleva houkutin. Sitä ruvettiin kutsumaan lomaltapaluurahaksi. Se oli siis työnantajan intressissä oleva keino, jonka työntekijät ammattitaidollaan ansaitsivat.
Muilla aloilla ruvettiin samalla 1970-luvulla miettimään, kuinka vastaava palkkauskäytännön yksityiskohta saataisiin yleistymään. Lomaltapaluurahasta tuli arkikielessä lomaraha. Se rahoitettiin reilusti ja rehellisesti sopimuskorotuksien järjestelyvaraerästä (= prosenttia alakohtaisesta palkkasummasta). Voimakkaan inflaation oloissa järjestelyvara oli jopa useita prosentteja. Sopimuksen loppujaksoon myöhennettynä vaikuttavuuskin kasvoi.
Reilusti hankittu on reilusti myytävissä.
Lomarahat puhuttavat. Mistä on kysymys? Asian ymmärtämiseksi on hyvä palata hetkeksi suomalaisen sopimuskulttuurin juurille. Sodanaikana tammikuun 24. päivänä 1940 työnantajia edustava STK ja työntekijöitä edustava SAK antoivat keskinäisten neuvottelujen tuloksena yhteisen tiedonannon, joka päättyy seuraaviin sanoihin: ”.... luottamuksellisesti neuvottelemaan kaikissa niiden toimialalla esiintyvissä kysymyksissä niiden ratkaisemiseksi, mikäli mahdollista, yhteisymmärryksessä”.
Keskusjärjestöjen keskinäiseen tulopoliittiseen sopimustoimintaan päästiin 1960-luvun jälkipuoliskolla. Valtion, kuntien ja kirkon virkamiehet saivat neuvottelu-, sopimus- ja lakko-oikeuden vuonna 1970. Laki kopioitiin Ruotsin lainsäädännöstä.
Hyvä ammattihenkilö oli silloin, niin kuin on nytkin, työmarkkinoilla kysytty henkilö. Metalliverstailla oli huoli siitä, että arvostettu työntekijä palaa loman (tai muun poissaolon) jälkeen takaisin entiseen työpaikkaansa. Vuodelle 1971 ajoittui seitsenviikkoinen lakkokin. Oli siis keksittävä julkinen ja kaikkien alan ammattihenkilöiden tiedossa oleva houkutin. Sitä ruvettiin kutsumaan lomaltapaluurahaksi. Se oli siis työnantajan intressissä oleva keino, jonka työntekijät ammattitaidollaan ansaitsivat.
Muilla aloilla ruvettiin samalla 1970-luvulla miettimään, kuinka vastaava palkkauskäytännön yksityiskohta saataisiin yleistymään. Lomaltapaluurahasta tuli arkikielessä lomaraha. Se rahoitettiin reilusti ja rehellisesti sopimuskorotuksien järjestelyvaraerästä (= prosenttia alakohtaisesta palkkasummasta). Voimakkaan inflaation oloissa järjestelyvara oli jopa useita prosentteja. Sopimuksen loppujaksoon myöhennettynä vaikuttavuuskin kasvoi.
Reilusti hankittu on reilusti myytävissä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.