Uskollisuus Jumalamme kaikkea on suurempi, julistaa virren 525 ensimmäinen säkeistö. Jumalan uskollisuus on jotakin ihmiselle täysin käsittämätöntä. Se on jotakin sellaista, johon emme itse koskaan tässä elämässä kykene, ja siitäkin huolimatta – ja kenties muun muassa siitä syystä – Kaikkivaltias on uskollinen. Sain kokea hyvin konkreettisen todistuksen tuosta sanoinkuvaamattomasta uskollisuudesta, kun elämässäni jokunen vuosi sitten koitti aika, jolloin olin täysin vakuuttunut uskollisuuden koskevan kaikkia muita paitsi minua.
Näytti siltä, että joka puolella ympärilläni tapahtui ihania asioita; kaverit menivät naimisiin, saivat töitä, lähtivät ulkomaille, pääsivät kouluihin, muuttivat ihaniin asuntoihin. Ennen kaikkea Jumala tuntui muistavan heidän olemassaolonsa ja siunaavan heitä mitä uskomattomimmilla tavoilla. Ja mihin minä pääsin? En mihinkään, tai siltä ainakin tuntui. Olin eronnut pitkästä parisuhteesta, opinnot eivät edistyneet ja kannoin suurta henkistä taakkaa menneisyydestäni. Kaikki tuntui pysähtyneen paikalleen ikään kuin sama päivä olisi toistunut yhä uudestaan ja uudestaan.
Aloin vakaasti uskoa, ettei Jumalaa kiinnostanut minun elämäni millään tavalla. Kirkossa käyntiä en lopettanut missään vaiheessa, mutta jälkeenpäin mietittynä erinomaistenkin saarnojen aikana vain lähinnä kuulin omassa mielessäni, kuinka huono ihminen olen ja kuinka Jumala kyllä rakastaa kaikkia, mutta minun kohdallani Hän taisi tehdä poikkeuksen. Ajauduin tilanteeseen, jossa aloin tehdä erilaisia ratkaisuja omin päin. ”Jos Jumalaa ei minun elämäni kiinnosta, täytyy ottaa ohjat omiin käsiin,” ajattelin. Kun riittävän kauan tätä uskoin, ajauduin allegorisesti loputtoman pitkään pimeään käytävään, jossa hakkasin epätoivoisesti kaikkia sen varrella olevia ovia, jotka tuntuivat minulle mieluisilta – yhdenkään niistä avautumatta.
Minun elämässäni oli ottanut vallan epäusko. En uskonut, että Jumalalla olisi minkäänlaista suunnitelmaa elämälleni. En luottanut, että Hän huolehtisi ja että ylipäätään Hän, jos kuka, voi mitä tahansa. Epäusko on vakava asia, sillä siinä minä kyseenalaistan Jumalan kaikkivaltiuden ja rakkauden. Epäusko on ikään kuin syöpä. Se leviää vähitellen jokaiseen elämänalueeseen, jollei sitä kitketä pois, ja mitä kauemmin se leviää, sen vaikeampaa on sen kitkeminen. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta, sillä eihän Jumalalle mikään ole. Paljon aikaa se kuitenkin vaati, lukuisia sunnuntaimessuja ja netistä kuunneltuja opetuksia, Raamatun tutkimista, rukousta, mielettömien ystävien viisautta ja ennen kaikkea Jumalan suunnatonta armoa ja uskollisuutta minua kohtaan. Ansaitsematon rakkaus minun osakseni.
Kun jättäytyy täysin Jumalan varaan eikä yritä kiskoa milloin mistäkin narusta ja kuvitella tietävänsä mikä itselle on parasta, Jumala saa tilaa toimia. Kävi niin, että käytävä, joka ennen oli pimeä, olikin täynnä valoa, ja ovia avautui toinen toisensa jälkeen. Osa sellaisista ovista, joihin olin aiemmin tuskissani hakannut, avautui. Nyt ei tarvinnut kuin kevyesti koputtaa. Osa hakkaamistani ovista pysyi edelleen kiinni – ja hyvä niin. Suurin yllätys olivat kuitenkin ovet, joihin en ikinä edes olisi osannut koputtaa. Niiden takaa avautui siunattuja uusia polkuja. Todellisempia eivät siis olisi voineet olla Jeremian kirjan sanat: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”
Emmi Seppänen
kirjoittaja on kirkkososiologian ja sosiaalityön opiskelija
Sanansaattajan kolumni | 22.9.2015 13:05
Näytti siltä, että joka puolella ympärilläni tapahtui ihania asioita; kaverit menivät naimisiin, saivat töitä, lähtivät ulkomaille, pääsivät kouluihin, muuttivat ihaniin asuntoihin. Ennen kaikkea Jumala tuntui muistavan heidän olemassaolonsa ja siunaavan heitä mitä uskomattomimmilla tavoilla. Ja mihin minä pääsin? En mihinkään, tai siltä ainakin tuntui. Olin eronnut pitkästä parisuhteesta, opinnot eivät edistyneet ja kannoin suurta henkistä taakkaa menneisyydestäni. Kaikki tuntui pysähtyneen paikalleen ikään kuin sama päivä olisi toistunut yhä uudestaan ja uudestaan.
Aloin vakaasti uskoa, ettei Jumalaa kiinnostanut minun elämäni millään tavalla. Kirkossa käyntiä en lopettanut missään vaiheessa, mutta jälkeenpäin mietittynä erinomaistenkin saarnojen aikana vain lähinnä kuulin omassa mielessäni, kuinka huono ihminen olen ja kuinka Jumala kyllä rakastaa kaikkia, mutta minun kohdallani Hän taisi tehdä poikkeuksen. Ajauduin tilanteeseen, jossa aloin tehdä erilaisia ratkaisuja omin päin. ”Jos Jumalaa ei minun elämäni kiinnosta, täytyy ottaa ohjat omiin käsiin,” ajattelin. Kun riittävän kauan tätä uskoin, ajauduin allegorisesti loputtoman pitkään pimeään käytävään, jossa hakkasin epätoivoisesti kaikkia sen varrella olevia ovia, jotka tuntuivat minulle mieluisilta – yhdenkään niistä avautumatta.
Minun elämässäni oli ottanut vallan epäusko. En uskonut, että Jumalalla olisi minkäänlaista suunnitelmaa elämälleni. En luottanut, että Hän huolehtisi ja että ylipäätään Hän, jos kuka, voi mitä tahansa. Epäusko on vakava asia, sillä siinä minä kyseenalaistan Jumalan kaikkivaltiuden ja rakkauden. Epäusko on ikään kuin syöpä. Se leviää vähitellen jokaiseen elämänalueeseen, jollei sitä kitketä pois, ja mitä kauemmin se leviää, sen vaikeampaa on sen kitkeminen. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta, sillä eihän Jumalalle mikään ole. Paljon aikaa se kuitenkin vaati, lukuisia sunnuntaimessuja ja netistä kuunneltuja opetuksia, Raamatun tutkimista, rukousta, mielettömien ystävien viisautta ja ennen kaikkea Jumalan suunnatonta armoa ja uskollisuutta minua kohtaan. Ansaitsematon rakkaus minun osakseni.
Kun jättäytyy täysin Jumalan varaan eikä yritä kiskoa milloin mistäkin narusta ja kuvitella tietävänsä mikä itselle on parasta, Jumala saa tilaa toimia. Kävi niin, että käytävä, joka ennen oli pimeä, olikin täynnä valoa, ja ovia avautui toinen toisensa jälkeen. Osa sellaisista ovista, joihin olin aiemmin tuskissani hakannut, avautui. Nyt ei tarvinnut kuin kevyesti koputtaa. Osa hakkaamistani ovista pysyi edelleen kiinni – ja hyvä niin. Suurin yllätys olivat kuitenkin ovet, joihin en ikinä edes olisi osannut koputtaa. Niiden takaa avautui siunattuja uusia polkuja. Todellisempia eivät siis olisi voineet olla Jeremian kirjan sanat: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”
Emmi Seppänen
kirjoittaja on kirkkososiologian ja sosiaalityön opiskelija
Sanansaattajan kolumni | 22.9.2015 13:05
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hyvin ilmaistua, ihmisen kokemaa Jumalan johdatusta.
5342
treret