Rakkaat katoliset sisaret ja veljet!
Olenko täysin väärässä, jos väitän, että katolinen kirkko on viime kädessä rakentunut sakramenttian ympärille? Jos luterilainen kirkko rakentuu Jumalan sanan kuulemiselle, niin katolisen kirkon ytimessä on sakramentit, joiden kautta Jumala ravitsee kirkkoa. Koska sakramentit ovat suuri mysteri, jota ei vastaanoteta järjellä, (ainakin Akvinolainen toteaa eukaristian ihmeessä järjen hämmästyvän virressä, joka löytyy myös luterilaisesta virsikirjasta) perustuu siten myös kirkon luonne viimekädessä suureen mysteeriin. Kirkon luonne tai olemus on siis salattu. Sakramentit ovat ikään kuin instituutioita instituuion sisällä, jotka Jumala on itse asettanut. Siten katolinen, joka elää yhteydessä sakramentteihin, elää yhteydessä kirkkoon ja itse Kristukseen. Tämä osallistuminen
sakramentteihin on se katolisen pelastusvarmuus, joka luterilaisilla on usko. Se että elää yhteydessä sakramentteihin on varma TIE pelastukseen, jota kenenkään ei ole syytä epäillä.
Olenko lainkaan oikeilla jäljillä siitä, miten katoliset ymmärtävät kirkon ja sakramentit?
Olenko täysin väärässä, jos väitän, että katolinen kirkko on viime kädessä rakentunut sakramenttian ympärille? Jos luterilainen kirkko rakentuu Jumalan sanan kuulemiselle, niin katolisen kirkon ytimessä on sakramentit, joiden kautta Jumala ravitsee kirkkoa. Koska sakramentit ovat suuri mysteri, jota ei vastaanoteta järjellä, (ainakin Akvinolainen toteaa eukaristian ihmeessä järjen hämmästyvän virressä, joka löytyy myös luterilaisesta virsikirjasta) perustuu siten myös kirkon luonne viimekädessä suureen mysteeriin. Kirkon luonne tai olemus on siis salattu. Sakramentit ovat ikään kuin instituutioita instituuion sisällä, jotka Jumala on itse asettanut. Siten katolinen, joka elää yhteydessä sakramentteihin, elää yhteydessä kirkkoon ja itse Kristukseen. Tämä osallistuminen
sakramentteihin on se katolisen pelastusvarmuus, joka luterilaisilla on usko. Se että elää yhteydessä sakramentteihin on varma TIE pelastukseen, jota kenenkään ei ole syytä epäillä.
Olenko lainkaan oikeilla jäljillä siitä, miten katoliset ymmärtävät kirkon ja sakramentit?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kuinkahan monta salaisuutta eli sakramenttia katollisilla oikein on.?
Ortodokseilla on ainakin seitsemän sakramenttia.
Kukahan ne on oikein keksinyt ja minkä takia.?
Jumalalla tuskin niiden kanssa on mitään muuta tekemistä kuin se että hänen luomuksensa niitä väsäilee.
Montakos sakramenttia itselläsi on? Kestikö kauan keksiä?
Onko talosi katollinen vai katolinen?
Katon alla elellään niinkuin muutkin. Salaisuudet ovat jossain kirkkojen holveissa kuten tiedät.
Sakramentit ja kaikki salaeurat.
Katseleppa vaikka katollisen kirkon salaholveihin
Salaiseksi jää, kukaan ei paljasta niitä sinulle.
Hmm... sakramentit nyt ainakin ovat hyvin julkisia asioita, joista saa helposti tietoa. Minkään salaseuran tai holvien kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Esimerkiksi parannuksen sakramentin (rippi) voi saada vaikka puistossa kävelyllä papin kanssa, välttämättä ei tarvitse aina olla edes kirkossa sisällä (vaikka se toki onkin oikein hyvä paikka sakramentin vastaanottamiseen).
Sakramentit ja usko eivät ole "vaihtoehtoja", vaihtoehtoisia teitä pelastukseen. Et ehkä tätä tarkoittanutkaan, mutta haluan silti korostaa katolista näkemystä uskon ja sakramentin yhteydestä.
"Elää yhteydessä sakramentteihin". Niin, mitä sillä tarkoitetaan? Jos kyse on vain sakramentin mekaanisesta vastaanottamisesta ilman uskoa, niin sellainen "yhteys sakramenttiin" ei auta ihmistä eikä ole tie pelastukseen. Sakramentin oikea eli ihmiselle hyödyllinen ja Jumalan tarkoittama vastaanottotapa on usko – sakramentti ei siis ole taikakalu tai taikatemppu, joka tehoaisi ilman uskoa.
Katolinen kirkko EI opeta, että kristitty ei voi pelastua, jos ei ota vastaan sakramentteja. Sakramentteihin osallistuminen ei siis ole pelastuksen ehto. Mutta ihmisen, joka ottaa uskoen vastaan sakramentteja, on helpompi pysyä pelastuksen tiellä. Sanoisin siis, että sakramentit eivät ole varma tie pelastukseen, mutta ne ovat varma ja mahtava tuki ihmiselle, joka haluaa pysyä pelastuksen tiellä.
Lähinnä vertaamalla uskoa ja sakramentteja pyrin vertaamaan oletettua eroa katolisessa ja luterilaisessa pelastusvarmuudessa. Tai lähinnä siitä mihin se yksinkertaistettuna perustuu. Myönnän toki, että tuo on äärimmäinen yksinkertaistus molemmista kirkkokunnista.
Sekoitanko nyt liikaa luterilaista teologiaa katoliseen, jos sanon, että kasteessa jokainen katolinen on kutsuttu pelastuksen tielle. Kasteen myötä hän Jumalan armosta on jo ikään kuin tuolla tiellä. Jos ihminen elää kirkon yhteydessä, eli yhteydessä sakramentteihin, hän elää uskossa, sillä käsittääkseni sakramentit ovat myös uskon ulkoinen merkki. Kasteessa siis ihminen otetaan osaksi Kristuksen ruumista ja siten pelastuksen tielle. Tältä tieltä hän voi langeta pois vain tekemällä kuolemansyntiä. Mutta jos ihminen elää yhteydessä sakramentteihin hän ei milloinkaan voi livetä tältä tieltä, sillä viimeistään ripin sakramentissa hän saa kuolmean syntinsä anteeksi ja palautuu takaisin pyhityksen tielle. Tai toki siis silloin lankeaa pois, kun kuoleman syntiä tekee, mutta palautuu tielle heti ripin syntien anteeksiantamisen yhteydessä.
Koska alkuperäinen tarkoitukseni ainakin oli lähestyä asiaa pelastusvarmuuden kannalta voinee silti todeta, että ihminen, joka kaipaa varmuutta
siitä kulkeeko hän kohti pelastusta hän voi luottaa, että hän on, kun hän uskoo, eli luottaa, sakramentteihin. Eli jos tunnen Jumalan pyhyyden liian suurena ja kauhistun omaa tilaani, enkä olekkaan enää varmaa kuljenko kohti taivasta, voin täysin laittaa toivoni Kristukseen ja sitä kautta myös sakramentteihin. Tavallaan se, että elän yhteydessä kirkkoon on minun pelastustakeeni. Ymmärrän toki, että kirkon yhtedessä eläminen ei ole mekaaninen toimenpide, mutta eikö jo kysymys omasta pelastumisesta ole osoitus siitä, että elää uskossa. Olisiko sakramenttien vastaanottaminen epäuskossa siis sitä, että joko Kristukseen suhtautuu vihamielisesti tai totaalisen välinpitämättömästi. Ei-uskovalle sakramentit ovat vain ja ainoastaan veden valelua päähän, kuivan leivän ja viinin syömistä, pelkkää uskonnollisen tekstin lukua yms, rituaaleja vailla minkäänlaista tekoa Jumalan kanssa.
Kirjoitat, että kirkko on salaisuus. Katoliset teologit ovat sanoneet saman: kirkko on sakramentti.
Kirkko on hyvin keskeisessä roolissa pelastuksessa. Jo vanhalta ajalta on ajatus, että "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta". Se on edelleen voimassa. Kukaan ei pelastu ilman kirkkoa, joka on Kristuksen ruumis, sillä kukaan ei pelastu ilman Kristusta.
Pitää vain ymmärtää, että kirkolla on näkyvät ja näkymättömät rajat. Katolisen opetuksen mukaan ihminen voi pelastua, vaikkei olisi vastaanottanut ensimmäistäkään sakramenttia eikä kuullut sanaakaan Kristuksesta. Mutta tuollaisenkin ihmisen pelastus perustuu Kristukseen ja hänen kirkkoonsa.
Katolilaiset eivät niinkään tarkkaa omaa uskoaan. Pelastusvarmuus ei siis perustu henkilökohtaisen uskoon. Jokaisessa messussa synnintunnuksessa pyydetään, ettei Jumala katsoisi syntejämme vaan kirkkonsa uskoa. Usko on siis paljolti kirkon asia.
Sakramenttien keskeisyyden näkee myös kuoleman edessä. Katolilaiset katsovat yleensä, että ihminen kuolee hyvin, jos ehtii ja kykenee ottamaan sakramentit (rippi, sairasten voitelu, ehtoollinen ns "matkaeväänä") vastaan ennen kuolemaansa.
Mielestäni oivallus ihmisestä johtaa sen ymmärtämiseen, että kirkon ja sakramenttien korostaminen on mitä armollisin Jumalan tapa lähestyä meitä. Ehkä usealle meille yksilöllisyyden kyllästämälle ihmiselle on vaikea ymmärtää tätä armollista puolta. Kuitenkin voisi jopa sanoa, että ihmisen luontoon on luotu tapa elää yhteisöllisenä. Luomalla yksilöllisyyden illuusion myös kristityt menettävät jotain hyvin armollista kirkkoyhteydestään. Ehkä individualismi ei todellisuudessa vapautaukkaan meitä, vaan sitoo meidät itseemme?
Iloisena seuraan, etta keskustelu on taas saanut uutta pontta erinaisista hairiotekijoista huolimatta...
Sakramentit ovat, kuten sanot, luotettava turva joka johtaa hengellisen elamamme Jumalan luo. Sakramentin salaisuudessa Jumala nakyvalla tavalla lahestyy ihmista, tuoden keskellemme olemuksensa kosketuksiin oman ihmisyytemme kanssa. Tama tapahtuu seurauksena Jumalan itsensa ihmiseksitulon, joulun, mysteerin avulla: Sana tulee keskellemme ja elaa kanssamme pyhittaen uudelleen koko ihmiskunnan mahdollistaen sen sielunelaman uudistumisen. Sakramentti on Kristuksen tyo, joka uudistaa meidan elamaamme ja kannattelee kristittya maallisen vaelluksen aikana.
On ehdottoman totta, etta sakramentaalinen elama on tietyssa mielessa uskon merkki, mutta se on paljon enemman; sakramentaalinen elama on Herramme pysyva lasnaolo, joka koskettaa rakkaudellaan ja armontayteydellaan elaman joka osaa. Kaste tekee meista Kirkon, Kristuksen ruumiin, jasenia ja vahvistuksen sakramentti taydellistaa meidat Kristuksen sotilaiksi. Katumus palauttaa pelastavan armon sydamiimme sen jalkeen kun olemme vastustaneet Jumalan armon tyota sielussamme ja voitelu kutsuu avuksi armon Laaketta, Kristuksen sovituksesta kumpuavaa turvaa ja luottamusta Jumalan hyvyyteen, parantaen sairaan ja johdattaen hanta kohti Herramme ikuista ja autuaallista lasnaoloa. Avioliitto siunaa ihmisen tarkean tyon ihmiskunnan jatkajana, luomistyohon osallistujana ja rakkauden pyhityksena. Pappeus mahdollistaa Kristuksen ruumiin toiminnan sakramenttien jakamisen ja Kristuksen viestin kuuluttamisessa. Ehtoollinen, Kristuksen ainutkertainen uhri jatkuvaisena keskuudessamme olona vahvistaa uskoamme, parantaa haavamme ja tuo janoaville ihmisille osallisuudeen taivaallisesta riemujuhlasta.
Sakramentti ei 'riipu' vastaanottajan tilasta - Jumalan todellisuus tulee lasna aina, kun sakramentti oikein valitetaan. Kirkon pyhittavana tyona se on Kristuksen sanktioima rakkauden valine, jonka lahde on itse Pyha Sydan, keihaallla lavistetty ja verta ja vetta vuotava. Me voimme luottaa Jumalan todellisuuden armorikkauteen ja efektiivisyyteen, huolimatta meidan ihmisten epataydellisyyksista - Jumalan tekoa, sakramenttia, ei voi tehda tyhjaksi kylma sydan tai liattu kasi sen enempaa kuin Hanen aivoitelmansa voi tuhota ihmisten jatkuvat hyokkaykset ihmiselaman pyhyytta vastaan. Jumala on ainoa turvamme, johon voimme turvautua elaman muista epataydellisyyksista huolimatta - Hanen rakkautensa pysyy iankaikkisesti.
Siunattua adventtia,
Ignatius
juuri sinun Ignatius ja muitten sinunlaistesi ulkokultaisten hurskasteluviestit ovat ja ovat olleet niita hairiotekijoita. On ollut mukavaa listalla ilman lahettamiasi tekopyhia hairiotekijoita. Etteivat vain saisi muutkin hurahtaneet vauhtia omiin hairiotekijoihinsa siita kun taas pitkasta aikaa rasitit listaa omalla hairiotekijallasi. Eikos ne ole hairikoita jotka listalle hairiotekijoita lahettavat?
Majlin kirjoitti:
"Jos kyse on vain sakramentin mekaanisesta vastaanottamisesta ilman uskoa, niin sellainen "yhteys sakramenttiin" ei auta ihmistä eikä ole tie pelastukseen."
Entäs katolinen oppi ex opere operato´sta? Siis että sakramentti vaikuttaa vastaanottajan uskosta riippumatta.
Johdatampa keskustelun hieman uusille urille vertaamalla katolista ja luterilaista kirkkoa sen mukaan minkä ympärille ne oletetusti rakentuvat. Ekumenian hengessä siis :)
Mielenkiintoista on verrata juuri tästä pelastuvarmuuden näkökulmasta katolista ja luterilaista kirkkoa. Molemmat kirkot rakentuvat sen ympärille, jossa uskovat Jumalan Sanan "murtautuvat" maailmaan. Siellä missä Jumala tulee meidän luoksemme on läsnä myös Hänen mittaamaton armonsa. Molemmissa tapauksissa Jumalan kohtaaminen tai tulo luoksemme on tietyllä tapaa mysteeri. Kuten jo todettua katolisille sakramentit ovat viimekädessä mysteeri. Myös luterilaisille Raamattu Jumalan sanana on kaikkea muuta kuin järkeilyä. Jumala puhuttelee ihmistä sanansa välityksellä, mutta se ei tarkoita tekstien loogista erittelyä. Se on hyvin samantapaista uskon vahvistusta, mitä katolisille on elämä sakramenteissa. Ehkäpä linkki näiden olettamaani samankaltaisuuteen löytyy Lutherista. Yksi suuri taite hänen elämässään oli hänen hyvin syvä uskonkriisinsä, jossa kyse oli nimenomaan pelastuvarmuuden puutteesta. Hän eli lähes murskaavassa synnintunnossa, ja etsi siihen Kristusta kirkon sakramenteista. Hän saattoi esimerkiksi ripittäytyä päivässä monta tuntia. Ehkä hänen pettymyksensä kirkkoa kohtaan lopulta johti siihen, että hän ei saanut pelastusvarmuutta sakramenteista, vaan "löysi" sen lukemalla Raamattua. Tässä mielesssä siis Raamattu astui sakramenttien sijalle. Luther koki, että hän kohtasi Kristuksen Jumalan sanassa sakramenttien sijasta. Siten koko kirkko tuli nähdä Jumalan sanan JA apostolisen opin läpi, joka ilmeni parhaiten Raamatun apostolisissa kirjoituksissa. Toki tämä(kin) on yleistystä, sillä toki Lutherille olivat hyvin tärkeitä ne sakramentit, jotka hän jätti (kaste ja ehtoollinen). Hän pidättäytyi tiukasti ehtoollisteologiassaan kiinni siitä näkemyksestä, että ehtoollisaineissa Kristus on todella läsnä. Ei voi siis sanoa, että Raamattu olisi jyrännnyt kaikessa sakramenttien ohi. Lähinnä se jyräsi tavassa nähdä kirkko. Ja toisaalta kyllä katolinenkin voi kasvaa ja vahvistua uskossa lukemalla Raamattua.
Ymmärrän toki, että katoliset näkevät helposti Lutherin suurena harhaoppisena, joka koski kirkon ehkä kaikkein pyhimpään. Ja toisaalta luterilaisittain katolinen kirkko rakentuu pelkkien rituaalien varaan. Mutta mitä tälläiset ennakko-oletukset hyodyttävät ketään? Kun kerran molemmat kirkot ovat mitä selkeimmin ilmaisseet positiivisen kantansa ekumeniaan, eikö asioita pitäisi nähdä tästä näkökulmasta? Jos pohdinnoissani on vähääkään perää, ei kumpikaan kirkko rakennu sellaisen ympärille, jota molemmat pitäisivät kristinuskon vastaisina. Katoliset pitävät myös Raamattua arvossaan, ja myös luterilaiset tunnustavat sakramenttien arvon. Molemmat kirkot rakentuvat pelastusvarmuuden ympärille, jonka he uskovat löytyvän sieltä, missä molemmat tunnustavat Kristuksen olevan läsnä. Voinee siis todeta, että molemmat kirkot rakentuvat Jumalan Sanan, joulun mysteerin, ympärille.
Olen samaa mieltä, että asioita kannattaa ajatella uudelleen ja ns ekumenian hengessä.
Ei Luther ole minulle mikään suuri harhaoppinen. Minusta on vain järkyttävää, miten ahdistunut hän oli. Olen sitä mieltä, että Lutherin ongelma ei onneksi ole enää kovin tyypillinen. Yleensä nykyajan ihmisen on vaikea uskoa Jumalan olemassaoloon, mutta jos hän sen uskoo, niin hän uskoo helposti senkin, että Jumala on hyvä ja armahtavainen.
Joulun mysteeri (Sana tuli lihaksi) liittyy itse asiassa läheisesti sakramentteihin, sillä sakramenteissahan juuri sana tulee "lihaksi", näkymätön näkyväksi, aistien tuolla puolen oleva jollain lailla aistittavaksi.
On ehdottoman totta, etta koko kristittya maailmaa - huolimatta monista erimielisyyksistamme - yhdistaa autenttinen tahto seurata Kristusta ja tunnustaa hanessa odotettu Messias. Ihmiseksitulon salaisuus on uskontotuus, jota ei kukaan kristityksi kutsuttu voi kieltaa; se osoittaa elamamme keskittyvan sen ainutlaatuisen toivon ymparille joka luottaa Jumalan todelliseen lasnaoloon ja tunnustaa turvakseen ainoastaan Bethlehemissa syntyneen Herramme meille lahjoittaman vapahduksen.
Monille kristityille se armon mitta jolla Jumala on jakanut koko maailmalle rakkauttaan tulee erityisesti nakyvaksi joulussa, jolloin mietiskelymme kohde on vastasyntynyt Kristus-lapsi - lapsi, joka elamallaan ja kuolemallaan uudistaa koko maailman kasvot ja avaa taivaan portit niille, jotka laittavat uskonsa yksin Haneen. Luottamus joka kristityn sielussa heraa Hengen vaikutuksesta on juuri oikeanlainen vastaus joulun ihmeeseen: Jumala itse on asettanut Poikansa ihmisten keskelle, osoitukseni aarettomasta rakkaudesta ja huolehtivaisuudesta, huolimatta siita mika ihmiskunnan vastaus tulee olemaan. Kun kristityn sielu loytaa rauhan Kristuksessa, on kuin Jumalan ihmiseksitulon herkka ja henkilokohtainen salaisuus tulisi hengellisesti jalleen lasnaolevaksi - Jeesuksen persoona nayttaa meille tien joka johtaa Isan puoleen ja valmistaa koko ihmiskunnasta Jumalalle kelvollisen omaisuuskansan.
Se luottamus, joka muotoutuu eri tavoin ja muodoin saaden monenlaisia ulkomuotoja, johdattaa meita vaistamattomasti aitimme Kirkon huomaan. Kirkko, joka Kristuksen asetuksen tahden kokoontuu Pyhan Hengen innoituksesta, on lasna maailmassa ja nostattaa sen oikeaan arvoonsa, johon se on lunastettu Jumalan ihmiseksitulemisen tahden. Kun ajaton syntyy aikaan, rakkaus rakkaudettomuuden keskelle, ihmiskunta itse muuttuu Jumalan tyon tahden: Kirkko pyhittaa maailman ei omasta voimastaan, vaan koska Herra itse on sen asettanut vuodattamaan armoa ja jotta kaikki voisivat kuulla kaikkivoittavasta rakkaudesta joka on jouluseimen ihme. Tama pyhittava tehtava - joka on Kirkolle ensisijainen - tarkoittaa kahta asiaa. Ensiksi Kirkolle on annettu armonvalineet huolehdittavaksi ja jaettaviksi kaikille, jotka niita oikein pyytavat, mutta toisaalta, etta meidan luottamuksemme Jumalaan nakyy myos elamassamme uskollisuutena naille Jumalan lahjoille. Yhteisona me lahestymme elavaa Jumalaa - piispat, papit ja maallikot; kaikkien aikojen pyhat ja yha taalla elavat; luterilaiset ja katolilaiset - luottaen, tavalla tai toisella, siihen etta Sana joka tuli lihaksi ja eli keskellamme ei jattanyt meita vaille Johdatusta, vaan Henkensa ja pyhien sakramenttien lohdutuksen vaeltaessamme kohti taivaallista Jerusalemia.
Ignatius